Joka päivä on leikkipäivä: ”Leikitäänkö taas kotia? Minä olen äiti, ole sinä minun lapseni…”

Tänään vietetään Leikkipäivää. Meillä joka päivä on leikkipäivä. Sikuriina pitää siitä huolen.

Itse en ole mikään loistava leikkijä. Saan siitä jatkuvasti palautetta. ”Äiti, taas sä siivoat, vaikka sun piti leikkiä.” tai ”Äiti, keskity nyt oikeasti tähän, äläkä taas ajattele omiasi.” Pää edellä -blogin kirjoitus olisi voinut olla minun kirjoittamani. Aiemmin stressasin leikkiä paljon enemmän. Nyt huomaan, että välillä osaan heittäytyä mukaan, välillä riittää, että ”puhun leikkiä” ja välillä Sikuriina ja Kirppu leikkivät yhdessä tyytyväisinä.

Sikuriinan lempileikki on aina ollut kotileikki. Se alkaa yleensä tähän tyyliin: ”Äiti, leikitäänkö taas kotia? Mä oon äiti, sä oot lapsi ja Kirppu on sen pikkuveli. Sitten näillä on vaikka kolme vauvaa. Ja jos sun pitää laittaa ruokaa, niin sitten sä voit olla sen ajan vaikka päiväkodissa. Ja mä haen sut sieltä päiväkodista sitten, kun se ruoka on valmista.” Tätä leikkiä saatetaan leikkiä paitsi kotona, myös melkein missä tahansa muualla. Se saattaa alkaa aivan yllättäen vaikka ratikassa tai leikkipuistossa. Tai hississä matkalla kotiin.

Nykyään olen tässä leikissä aina Sikuriinan isoin lapsi. Aiemmin, ennen kuin meille syntyi toinen lapsi eli Kirppu, olin perheen isä. Silloin perheessä oli aina isä (minä), äiti (Sikuriina) ja yksi lapsi (jokin nukke). Mikään muu perhetyyppi ei kelvannut. Sikuriinan olessa vajaa kolmevuotias hän eli tätä leikkiä niin vahvasti, että nimitys ”isä” (kaikissa sen muodoissa) oli varattu vain leikkiin. Omaa isäänsä Sikuriina kutsui tämän etunimellä. Sekös miestä jurppi. 😉 Minä olin siis sekä äiti (”oikeassa” elämässä) että isä (kotileikissä). Muutos tapahtui niillä paikkeilla, kun Kirppu syntyi (Sikuriina oli tällöin 3 vuotta ja 3 kuukautta). Mies sai isä-nimikkeen takaisin ja minusta tuli kotileikissä Sikuriinan lapsi. Nykyään kotileikissä harvemmin on isää. Tai se isä on hyvin usein töissä tms. Sisaruksia siinä sen sijaan riittää. Ja lemmikkejä. Ja naapurin setä eli rooli, joka on varattu puolisolleni, Sikuriinan isälle, silloin kun hän sattuu pääsemään mukaan leikkiin.

Kotileikissä juhlitaan paljon. Jatkuvasti on jonkun syntymäpäivät. Ja parhautta on, jos saakin vaikka syödä välipalan leikkihuoneessa leikkiastioita käyttäen. Kotileikissä myös käydään kaupassa, laitetaan leikkiruokaa, mennään retkille, luetaan, riehutaan ja puhutaan välillä vakavia. Askarteluhetketkin saattavat muuttua kotileikiksi. Kotileikin tunnistaa siitä, että Sikuriina rupeaa puhumaan ”aikuismaisesti”, lähes kirjakieltä. Minunkin pitää puhua oikein ja kutsua Sikuriinaa äidiksi tarpeeksi usein. Sekös ihmisiä kummastuttaa, jos leikimme vaikka ratikassa matkalla keskustaan. Aiemmin ihmetytti varmaan vähintään yhtä paljon se, kun Sikuriina kutsui minua isäksi. Hih!

Minun haasteeni on, että osaisin vain heittäytyä leikkiin. Etten rupeaisi päsmäröimään, ohjailemaan tai neuvomaan. Onneksi Sikuriinalta tulee moisesta käytöksestä tiukkaa palautetta. Myönnän myös, että minun pitäisi useammin vain leikkiä, keskittyä vain siihen. Helposti tulee samalla siivoiltua, laitettua leikkihuoneen tavaroita paikoilleen, viikattua pyykkejä tms. Mutta toisaalta yritän olla myös itselleni armollinen. Osaan kuitenkin antaa Sikuriinalle tilaa leikkiin. Ja nautin siitä, kun hän ottaa pikkuveljensä leikkikaveriksi ja minä saan välillä vain kuunnella, kun pikkutyypit leikkivät yhdessä, kumpikin omalla tavallaan (melko usein jopa sulassa sovussa).

Mikä teillä on lasten lempileikki? Jaksatko itse heittäytyä mukaan leikkiin? 

-Saara

Edit: Muistin juuri, että Kirppu oli kotileikissä tosi pitkään KOIRA!

Kirjoitin leikistä myös tekstissä Anna lapsen leikkiä ja lähde leikkiin mukaan! Se tekee hyvää!