Lapsi kuin orkidea, voikukka tai vaikka viirivehka: Lapsen stressi näkyy eri tavoilla

Haen kaksivuotiaan Kirpun päiväkodista. Saan kuulla, miten hienosti päivä on mennyt. Kirppu on syönyt hyvin, nukkunut hyvin, leikkinyt paljon, osallistunut kaikkeen toimintaan, kerännyt lelut pois leikin jälkeen, malttanut kuunnella sadun, pitänyt kiinni rattaista puistoon siirryttäessä jne. Kaikki on mennyt upeasti, ei mitään ongelmaa. Kaappaan pienen syliini ja hänen pyynnöstään kannan kotiin asti.

Kotona alkaa itku. Potkupyörä on parvekkeella, eikä parvekkeen ovi aukea. Äiti ei saisi sitä avata, vaan Kirppu itse. Potkupyöräkään ei tottele, vaan kaatuu, kun Kirppu yrittää kääntää sitä. Harmittaa. Kypärä on tyhmä, Kirppu ei haluaisi sitä. Hissiin pitää päästä ensimmäisenä. Ei aina, mutta juuri nyt. Kiukuttaa, kun äiti ei tajua, että juuri nyt maailman tärkeintä on saada painaa hissin nappia, joka on niin korkealla, että äidin pitää nostaa. Potkupyörästä ei kuitenkaan voi päästää irti. Äidin ongelma. Ei Kirpun. Kirppu tietää, mitä tahtoo.

Ulkona kaikki on taas paremmin. Kirppu potkuttelee tyytyväisenä ja taitavasti. Pääsemme Sikuriinan päiväkodille. Juttelen siellä taas aikuisen kanssa. Päivä on mennyt hienosti. Proteesi on ollut taas ennätyspitkään kädessä ja Sikuriina on käyttänyt sitä taitavasti. Ruoka on maistunut ja leikit sujuneet. Ei ongelmia, kaikki hyvin. Kavereita on ja paljon on opittu uutta. Halaan Sikuriinaa ja haemme sisältä hänen tavaransa.

Sikuriinaa harmitti, kun leikki oli jäänyt kesken. Kiukku iski kotimatkalla.

Kotimatkalla kenkä rupeaa painamaan Sikuriinaa. Hattukin on huonosti. Reppua hän ei halua itse kantaa. Ei jaksa. Harmittaa, kun pikkuveljellä on potkupyörä, mutta Sikuriinalla ei mitään. Kotona ruoka ei maistu. On tylsää, kun ei mennä mihinkään. Tai sitten on tyhmää, että mennään, eikä saa rauhassa leikkiä kotona. Toisaalta kotona leikeissä pitäisi olla leikkikaveri, joka on saman ikäinen. Kirppu ei kelpaa. Paitsi silloin, kun Kirppu on se paras kaveri, rakkain kaikista. Ainakin noin viiden minuutin ajan.

Vanhemmalla menee pää pyörälle. Miten nämä lapset, joita niin kehutaan päiväkodeissa, ovatkin kotona yhtäkkiä niin kovin haastavia?

Rauhoita ja rohkaise – apua lapsen stressitilanteisiin -kirjassa (Nemo, 2017) kerrotaan kirjan nimen mukaisesti lapsen stressistä. ”Stressinaiheet lapsen arjessa voivat tuntua aikuisen näkökulmasta pieniltä, mutta lapsen maailman ne voivat suistaa hetkeksi raiteiltaan. Aina niitä ei ole edes helppo tunnistaa. Pienelle lapselle stressaavaa voi olla jo se, että kaveri – tai vaikka oma sisarus – haluaa leikeissä eri asiaa kuin lapsi itse. Ristiriita voi syntyä siitäkin, että päiväkodissa säännöt eivät olekaan samat, joihin lapsi on tottunut kotona.”

Kirja puhutaan mm. voikukka- ja orkidealapsista: ”Jotkut lapset ovat kuin orkideoita: he ovat herkkiä huonolle hoivalle, mutta suotuisissa oloissa puhkeavat suorastaan kukkaan. Toiset taas ovat kuin voikukkia: rehottavat ongelmitta keskinkertaisessakin maaperässä.”

Meidän lapsemme eivät taida olla voikukkia tai orkideoita. Mielestäni he muistuttavat enemmän mummoltani saamaani viirivehkaa.

”Huoneilman yksi parhaimmista puhdistajista on viirivehka. Se on myös erittäin helppohoitoinen viherkasvi jopa aloittelijalle. — Viirivehka viihtyy parhaiten puolivarjossa ja hajavalossa. Sitä ei tarvitse sijoittaa ikkunalle, eikä etenkään suoraan auringonpaisteeseen. Ainoa asia, mikä sen hoidossa on syytä muistaa, on säännöllinen kastelu.” (Lähde.)

Lapseni sinnittelevät pirteinä ja tomerina, kunnes nuupahtavat hyvinkin yllättäen, kuten myös kirjovehkamme (joita nykyään on jo useampi). Meidän kirjovehkamme kukkivat nykyään äärimmäisen harvoin, koska ovat valitettavasti aivan liian huonolla hoidolla. Onneksi lapsemme sentään puhkeavat kukoistukseen päivittäin: aina, kun heitä kehuu tai heidän kanssaan touhuaa. Rakkaat. Helppohoitoisia, mutta myös helposti väsähtäviä – niin kirjovehkat kuin lapsemmekin.

Iltapäivisin, silloin kun lapseni väsähtävät ja raivoavat, katson itse peiliin. Olenko itse muistanut ottaa lapset huomioon riittävällä tavalla? Osaanko toimia ”apukuskina kuohuttavissa tilanteissa”? Ei auta yhtään, että itse on väsynyt työpäivän jäljiltä. Vanhempana pitäisi kuitenkin jaksaa toimia lapsen tunteiden tulkkina.

Stressinsäätely on taito, jota voi harjoitella ja jonka voi oppia. ”Kun säätely toimii, tunteet eivät enää ohjaa ajatuksia ja tekoja ja vireystilakin pysyy sopivalla tasolla. Tilanteet eivät enää tunnu stressaavilta. Pohjimmiltaan kyse on joistavuudesta, siitä että tulee toimeen itsensä ja muiden kanssa.”

Minä olen tällä hetkellä äärimmäisen tyytyväinen valintaamme rauhoittaa illat eli jättää lasten harrastukset toistaiseksi pois arjestamme. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että päiväkoti- ja eskaripäivissä on aivan riittävästi toimintaa, virikkeitä ja ihmissuhdekuvioita lapsillemme. Iltaisin ladataan akut seuraavaa päivää varten.

Suosittelen lämpimästi Rauhoita ja rohkaise -kirjaa aivan kaikille vanhemmille ja lasten kanssa työskenteleville. Kirja on kirjoitettu hienosti: siinä on aitoja kertomuksia ja kokemuksia, joiden kautta teoria nivoutuu käytäntöön. Lisäksi jokaisen luvun lopussa on loistava tiivistelmä ko. luvun tärkeimmistä asioista. Itselleni kirja oli hyödyllinen paitsi alle kouluikäisten äitinä myös luokanopettajana, joka joutuu päivittäin pohtimaan eri tavalla asioihin reagoivien eli eri tavalla stressiä käsittelevien oppilaiden opettamista.

-Saara

Kirja saatu kustantajalta arvioitavaksi.