Elämää eskarilaisen kanssa: Miten selviytyä lapsen kiukkukohtauksista? Vai onko se edes mahdollista?

”EI!” karjuu kuusivuotias Sikuriina niin lujaa kuin vain mitenkään pystyy. Ääni rikkoutuu ja kurkku korisee. Mielipide ei jää epäselväksi. Toisinaan samainen kuusvee ilmoittaa ylhäisen ykskantaan ”ei sovi” tai ”ei käy”. Kyseessä saattaa olla kylpyyn meneminen, ulos lähteminen, hiusten harjaaminen tai muu ihan tavallinen ja jokapäiväinen juttu, sellainen joka yleensä hoidetaan ihan tuosta noin vaan. Mutta ei aina. Välillä eskarilaisella on ihan oma agenda, johon homma ei vaan sovi. EI SOVI!

Lapsen tunteiden säätelytaidot ovat vasta kehittymässä. Lapsi vasta harjoittelee itsesäätelyä. Toisilla lapsilla on siihen paremmat valmiudet kuin toisilla, mutta kaikki voivat sen oppia. Kiukkukohtaukset helpottuvat ja vähenevät, kun lapsi oppii itsesäätelyn taitoja. Aikuinen pystyy tukemaan lasta ja harjoittelemaan näitä taitoja yhdessä lapsen kanssa.

Ennakointi ja lapsen kuunteleminen vähentävät kiukkukohtauksia

Edelleen sorrun ikävän usein päsmäröimään tai määräilemään useissa tilanteissa. Ohjeistan, kerron tai sanelen, mitä mielestäni pitää tehdä, miten pitää toimia tms. Harjoittelen kuitenkin nykyään enemmän ja enemmän nimenomaan lasteni kuuntelemista, koska olen huomannut, että varsinkin Sikuriinalla on hyviä ajatuksia ja ideoita, jotka usein toimivat paremmin kuin mitä olin itse ajatellut.

Kerran esimerkiksi olimme pitkänmatkanbussissa tulossa Sikuriinan pappalasta kotiin. Pyysin Sikuriinaa istumaan isänsä viereen ja itse olin menossa Kirpun viereen istumaan. Sikuriina ilmoitti tiukasti ”ei käy”. Meinasin ensin ruveta määräilemään ja komentamaan, mutta päätin sitten kysyä, miten Sikuriina toivoisi että istumme. Hän halusi istua Kirpun vieressä. Se sopi kaikille ja matka sujui kivasti.

Me pyrimme kuuntelemaan lapsiamme ja toimimaan heidän kanssaan yhteistyössä. Kuitenkin on tiettyjä asioita, joista aikuinen vielä toistaiseksi päättää. Näihin kuuluu meillä mm. nukkumaanmenoajat, ruokailut ja esimerkiksi esikouluun ja hoitoon lähdöt. Joistakin asioista voimme neuvotella enemmän, toisista vähemmän. Lapsi voi esimerkiksi esittää toiveita ruoista ja ne otetaan huomioon mahdollisuuksien mukaan. Samoin lapsi voi valita itse vaatteitaan, kunhan ne ovat tilaisuuteen sopivia.

Sikuriina osaa jo neuvotella todella hyvin. Jos kiellämme jotain, Sikuriina kysyy yleensä herkästi perusteluja. Miksi ulos ei voi laittaa prinsessamekkoa? Miksi televisiota ei voi katsoa enää iltapalan jälkeen? Miksi pitää käydä suihkussa?

Välillä kuitenkin tulee tilanteita, jolloin Sikuriina on kanssamme eri mieltä, selityksemme eivät kelpaa, emmekä voi jostain syystä antaa periksi tai neuvotella enempää. Tällöin kaikuu vahva EI tai alkaa muuten maata järisyttävä kiukku. Ne tilanteet haastavat meitä vanhempia. Miten sitten toimia näissä tilanteissa?

Miten voi yrittää rauhoittaa kiukkuisen lapsen?

Minä olen harjoitellut kolmen kohdan toimintamallia. Se toimii meillä yleensä ihan hyvin, mutta ei se mikään taikakikka ole. Joissakin tilanteissa olen edelleen aivan ihmeissäni ja eksyksissä topakan tirppanan vanhempana.

1) Tunnista, tunnusta ja nimeä lapsen tunteet. Minä sanoitan lapselle: ”Minä huomaan, että sinua harmittaa / kiukuttaa /ärsyttää / suututtaa, kun…”
Samalla pyrin viestimään omalla äänensävylläni ja rauhallisuudellani, että kyseinen tunne on ihan tavallinen, ei siis mitään pelottavaa tai väärää, ja että minäkin tunnistan sen. Saatan lisätä, että ymmärrän kyllä, että tuntuu kurjalta, harmittaa tms. Tarjoan lapselle sanoja, joilla myöhemmin pystyy kertomaan omista tunteistaan ja tuntemuksistaan. Lisäksi lapsi saa sen kokemuksen, että vanhempi kuuntelee häntä ja välittää.

Olen käsittänyt, että noin 5-6-vuotiaana aivot järjestäytyvät uudelleen. Hermoratoja katkeaa ja uusia syntyy. Lapsi ei oikeasti välttämättä muista tai hahmota, miten toimia eri tilanteissa. Lapsen ajatukset eivät pysy hänen tunteidensa mukana. Aikuista tarvitaan tunnistamaan ja nimeämään lapsen tunteita, kertomaan että ne ovat ihan tavallisia sekä lohduttamaan ja tsemppaamaan lasta tunnekuohun keskellä.

Äärimmäisen tärkeää on, että aikuinen itse pysyy rauhallisena, eikä lähde lapsen tunnekuohuun mukaan. Omalla rauhallisuudellaan pystyy luomaan lapselle turvallisuuden tunnetta. Jos tuntuu, että oma itsehillintä ei riitä, kannattaa ottaa aikalisä. Yleensä huutaminen, hermostuminen tai suuttuminen vaan pahentavat tilannetta. Voisin sanoa, että trust me, I know. Kokemusta on siitäkin. Kannattaa muuten lukea Positiivinen kasvatus -blogista teksti aikuisen itsesäätelystä.

2) Kutsun lapsen syliin rauhoittumaan ja juttelemaan, jos saan häneen edes jonkinlaisen yhteyden. Jos ei halua tulla syliin, kysyn, haluaako rauhoittua vaikka pehmolelun kanssa sohvalla. Pysyn itse lähellä ja viestitän, että vaikka hänen maailmansa järkkyy, minä olen paikalla tukena ja turvana. Olen turvallinen aikuinen.

Sikuriina haluaa usein rauhoittua itse, yksin. Hän tulee syliin sitten rauhoituttuaan. Tämä rauhoittuminen vaatii aikaa, ja usein kiireessä tämä vaihe jää puolitiehen – etenkin jos kiukku on tullut siirtymätilanteessa. Saatammekin rauhoittua tai halia hississä matkalla eskariin tai vaikka bussissa matkalla toimintaterapiaan tms.

3) Kun lapsi on rauhoittunut, pyrin vielä keskustelemaan tilanteesta. Kerron, että karjumisen sijaan haluaisin kuulla hänen mielipiteensä ja ehdotuksensa ja kysyn, keksiikö hän jotain, mikä auttaisi tilanteessa.

Tilanteet eivät yleensä ratkea salamannopeasti. Kahta ensimmäistä kohtaa toistan rauhallisesti, kunnes pääsemme keskusteluyhteyteen ja voimme yhdessä miettiä, mikä tilanteessa auttaisi. Nykyään tilanteet ratkeavat yllättävänkin helposti, ratkaisut saattavat olla yksinkertaisia pikkujuttuja, kuten että Sikuriina haluaa piirtää kuvan loppuun ennen kylpyä tai laittaa toiset kengät ulos mennessään.

Lapsikin on ihminen

Lapsi kannattaa kohdata ihmisenä, toki keskeneräisenä sellaisena, mutta kuitenkin ihmisenä. Lapsilta saattaa tulla oikeasti hyviä ajatuksia. Heillä on omat näkemyksensä ja tarpeensa, jotka aikuinen saattaa usein arvata tai päätellä väärin. Kysymällä selviää monta asiaa.

Lopuksi on kyllä pakko myöntää, että ihan aina en muista/jaksa/pysty toteuttamaan näitä kolmea kohtaa. Välillä mennään jollain aivan toisella toimintatavalla. Välillä poistan itseni tilanteesta ja annan miehen hoitaa. Välillä minunkin maailmani murenee ja kaikki on kökköä, kunnes taas ei ole.

Suosittelen kuitenkin kokeilemaan tätä tapaa toimia. Ja suosittelen oikeasti kuuntelemaan lasta! Ei siinä ainakaan mitään häviä!

Suosittelen myös seuraamaan Positiivinen kasvatus -blogia, jossa on parhaillaan menossa Itsesäätelyn maaliskuu!

-Saara

Teksti pohjautuu alunperin vauva.fi-alustalle kirjoittamaani tekstiin, joka on julkaistu 20.5.2017.