Lapseni, ole Lady Bird – rohkea ja sopivan uhmakas, mutta vanhempiisi luottava

Meillä oli pari Finnkinon sarjalippua, jotka olivat menossa vanhaksi. Koska parempi viime tippaan kuin ei milloinkaan, erilaisten säätöyritysten jälkeen päädyin varaamaan viime hetkellä liput minulle ja ystävälleni Lady Bird -elokuvaan uusittuun Maximiin. Iso kiitos puolisolleni, joka liput oli alun perin hankkinut.

Leffahetki tuli sopivaan saumaan, ja elokuva toimi monella tavalla. Se vei ajatukset hetkeksi pois hektisen arjen kiemuroista ja sai pohtimaan elämää uudesta vinkkelistä. Lady Bird nimittäin kertoo sacramentolaisesta lukion abiturientista ja hänen myrskyisästä äitisuhteestaan.

Elokuva sijoittuu vuosiin 2002–2003 eli aikaan, jolloin itse olin juuri muuttanut pois kotoa ja aloittanut opinnot. Lisäksi olin itse ollut vaihtarina Arizonassa lukuvuoden 1998-1999 ja pystyin samaistumaan jenkkilukiolaisen Prom-juhlintaan ja osittain muuhunkin elämään (tosin meillä ei mormonikylässä seksiä, alkoholia tai muita päihteitä harjoitettu).

Minä juuri Jenkeistä palattuani vuonna 1999!

Yllätyin elokuvan aikana kuitenkin siitä, että huomasin samaistuvani enemmän Lady Birdin äitiin kuin itse nuoreen päähenkilöön. Monessa kohdassa mieleen hiipi ajatus, että ihan kohta – siis oikeasti ihan kohta – minäkin olen teini-ikäisen tytön äiti!

Lady Bird käy elokuvassa katolista koulua ja haaveilee siitä, että saisi oikeasti joskus kokea jotain. Äiti tekee kahta vuoroa töissä ja yrittää kasvattaa tytärtään paremmin kuin oma (alkoholisoitunut ja väkivaltainen) äitinsä oli häntä kasvattanut. Elokuvaan mahtui niin työttömyyttä kuin sydänsurujakin, mutta suurimman huomion vei kyllä äidin ja tyttären suhde.

Vaikka aina elokuvan tyttären ja äidin välit eivät aina olleet helpot, oli ihana huomata, miten käsikirjoitukseen oli saatu heidän välilleen myös runsaasti luottamusta – puolin ja toisin. Äiti antoi Lady Birdille vapautta kokeilla ja tehdä, ja Lady Bird uskalsi kysyä äidiltään vähän kaikesta, mm. seksistä.

Vapaus ja vastuu

Itselleni tuli elokuvasta sellainen olo, että voi kunpa osaisin antaa omalle tyttärelläni (ja luonnollisesti myös pojalleni) sopivasti vastuuta ja vapautta sekä tarjota turvaa ja osoittaa luottamusta. Kunpa hän uskaltaisi kokeilla rajojaan, heittäytyä elämään ja etsiä oikeaa tietä kuitenkin samalla luottaen, että me vanhemmat kyllä aina rakastamme häntä ja olemme tukena ja turvana.

Itse olen ollut onnekas: Erinäisistä kapinoista ja uhmakkuuden puuskista huolimatta omat vanhempani ovat kestäneet minua ja meidän välimme ovat hienot, ihanat! Lisäksi lapsillamme on aivan huikean ihanat isovanhemmat.

Mutta silti: Olisiko jotain hyviä vinkkejä, kikkakolmosia tai neuvoja tarjota? Mihin kannattaa nyt panostaa, jotta 8–10 vuoden päästä ollaan siinä tilanteessa, että teini osaa sopivasti luottaa meihin vanhempiin?

APUA!

-Saara

Ps. Kirjahyllyssä lukemista odottaa Mitä sä rageet? -kirjat. Niistä tulossa blogiin juttua heti, kun ehdin paneutua.