Vanhemmuus tuntuu välillä vaikealta: Miksi möläyttelen jatkuvasti, vaikka tiedän paremmin?

Olemme lähdössä ulos. Kello kiitää hirveää vauhtia eteenpäin, armotta. Kiirettä pukkaa. Paitsi lapsilla. Heillä ei ole kiire mihinkään. Vaatteita pukiessa ehtii tutkia varpaanvälit, hukata ja löytää kolme maailman tärkeintä lelua, juoda neljä lasia vettä, käydä vessassa, riisua äidin valitsemat tyhmät housut, lukea kirjan, käydä uudelleen vessassa jne.
Lapsilla on omat aikataulunsa, kello tai aika ei heille merkitse mitään. Minulla sen sijaan hiki nousee pintaan ja pinna lyhenee.

Jaksan aika pitkään olla kärsivällinen. Tiedän ja tiedostan, että lapset eivät tee tätä kiusallaan. He eivät ole minulle ilkeitä. He eivät vain oikeasti hahmota aikaa samalla tavalla kuin minä. He elävät hetkessä ja nauttivat siitä. Jaksan aika pitkään pyytää, auttaa, ohjata, neuvoa ja toistaa saman uudelleen. Sitten tapahtuu yhtäkkiä jotain, jokin saa minut sen tietyn maagisen rajan yli, ja minulla napsahtaa. Tiuskaisen: ”Minä lähden nyt. Jos ette nyt reippaasti pue, jäätte sitten yksin kotiin!”

Lapsiin tulee vauhtia, mutta minä kadun heti. Tiedän, että koskaan ei saa uhkailla lapsia yksin jättämisellä, yksin jäämisellä! Se on oikeasti pelottavaa. Minä olen lasteni turva. Jos he joutuvat pelkäämään, että minä jätän heidät yksin, heidän koko perusturvallisuutensa voi kärsiä, järkkyä. Eivät lapset tiedän, että minä vain uhkailen, enkä todellakaan tarkoita sanomaani.

Olen opiskellut kasvatustieteitä, lukenut kirjoja ja keskustellut ammattilaisten kanssa. Silti suustani pääsee ihan liian usein möläytyksiä, joita kadun.

”Nyt pitää syödä kunnolla, että saa jälkiruokaa.”

Auts… Ruoalla ei saisi kiristää, ei edes sillä jälkiruoalla.

”Älä siinä kiukuttele, vaan kuuntele minua!”

Entä jos itse kuuntelisin lastani ja selvittäisin lapseni tarpeet?

”Turha kuvitella, että huutamalla saa yhtään mitään!”

Huh… Taisin itsekin korottaa ääntäni…

”Jos et nyt siivoa noita leluja, ne pistetään sitten ihan kokonaan pois!”

Apua! Minunkin tavaroitani on levällään kotona vähän siellä sun täällä. Olen huono malli! Voisimmeko vaikka yhdessä siivota, vaikka leikin varjolla?

Yleensä tajuan korjata möläytykseni heti. Pyydän anteeksi, kerron lapsille, etten tarkoittanut sanojani, että rakastan heitä ja etten koskaan jätä heitä yksin. Kuitenkaan sanottuja asioita ei voi vetää takaisin, tehtyä ei saa tekemättömäksi.

Mitä asialle voisi tehdä? Kannattaa ainakin lukea nämä!

Monille kovin tutut ”kasvatuskeinot” eli uhkailu, kiristäminen ja lahjonta tuntuvat edelleen pitävän pintansa monien mielissä ja käytöksessä. Kuitenkin ne on todettu huonoiksi, toimimattomiksi. Onneksi nyt viime aikoina on ruvettu puhumaan ja kirjoittamaan enemmän ja enemmän sekä vanhempien omien tunnetaitojen kehittämisestä että tunnetaitojen opettamisesta lapsille.

Itse olen törmännyt ihan lyhyen ajan sisään neljään mielenkiintoiseen tekstiin aiheesta. Kaikki ne on kirjoitettu vähän eri näkökulmasta. Suosittelen lukemaan – tai ainakin silmäilemään – nämä! Minua ne ainakin puhuttelivat.

Kasvun Taika -blogista löysin tekstin Tunnevastuullinen vanhemmuus, jossa muistutetaan siitä, että tunnetaitoja harjoitellaan yhdessä aikuisen kanssa ja vanhemmat ja muut aikuiset toimivat malleina. Tunnevastuullisuus tarkoittaa sitä, että ”jokainen on vastuussa omasta elämästään ja voi valita suhtautumis- ja reagointitapansa kaikkeen tapahtuvaan. — Vastuun ottaminen omista tunteista tarkoittaa sitä, että jokainen valitsee itse sen, mitä tunnetta ruokkii eikä kukaan toinen voi saada toista esimerkiksi suuttumaan.” Tämä on tärkeä muistutus itselle – ja se on asia, jonka voi myös opettaa lapsille.

Talentia-lehdessä kasvatuskouluttaja Liisa Ahonen painottaa sitä, että jos kasvatustilanne on haastava, ei vika yleensä ole lapsessa, vaan useimmin lapsen ja aikuisen vuorovaikutuksessa. Lapset vasta harjoittelevat sosiaalis-emotionaalisia taitoja. Tällöin tärkeintä on, että ”aikuinen kohtaa lapsen niin lämpimästi kuin mahdollista ja vastaa hänen voimakkaisiin tunteisiinsa ensimmäisenä empatialla”.

Lasten kanssa tulee eteen tilanteita, jotka voisi siirtää myös aikuisten maailmaan. Käyttäytyisitkö samalla tavalla, jos tilanteessa olisi mukana aikuisia lasten sijaan? kysyy vuorovaikutuskouluttaja Elina Kauppila Ylen jutussa Lapsia kyykytetään tavalla, jota aikuisten kesken ei sallittaisi. Kauppilan mielestä huonosta käytöksestä rankaiseminen on vihamielinen teko lasta kohtaan. Lasta ei pitäisikään rangaista, koska aina löytyy vaihtoehtoinen tapa ratkaista tilanne. Rankaiseminen korostaa vastakkainasettelua ja vanhemman valta-asemaa. Sen sijaan pitäisi kuunnella lasta, havaita lapsen tarve ja sanoittaa sitä.

Tunne & Taida -blogissa kerrotaan, miten tunnetaitoja pystyy vahvistamaan vuorovaikutuskokemusten kautta. Asiaa avataan neurotieteen avulla. Emotionaalinen turva on meille ihmisille äärimmäisen tärkeää. Juttu tukee käsitystä lisätä vuorovaikutusta lapsen kanssa rankaisemisen sijaan: ”Neurotieteen tutkimukset antavat tuloksillaan selkeän suunnan aikuisille lisätä turvan kokemusta haastavissa vuorovaikutustilanteissa lasten kanssa uhan lisäämisen – tuomion, rangaistusten ja yksin jättämisen – sijaan. Näin tarjoamme korjaavia kokemuksia lapsen hätätoiminnossa olevalle hermostolle. — Hätä kun ei poistu käskemällä, vaan turvaa riittävästi lisäämällä.”

”Ojenna siis kätesi ja kutsu lapsi takaisin sosiaalisen liittymisen tilaansa. Anna tilaa, kiireettömyyttä, syliä, silitystä, hyräilyä, hyväksyvää katsetta ja ilmettä, kosketusta olkapäälle, avointa kehosi asentoa, rauhallista hengitysrytmiä, lempeää ja kutsuvaa äänensävyä, kainaloon kaappaamista, yhdessä puuhastelua, käteen tarttumista, rohkaisua, olon ja sisäisen myllerryksen ymmärtävää sanoittamista.
Välitä sitä turvallista olemusta, mikä sinulle on luontaista välittää.
Tunne&Taida

Katse eteenpäin syliä ja empatiaa tarjoten

Olen pohtinut aiemmin samoja teemoja mm. tekstissäni Elämää eskarilaisen kanssa: Miten selviytyä lapsen kiukkukohtauksista? Vai onko se edes mahdollista? Nyt päätin, että otan taas nuo bloggauksessa mainitsemani keinot käyttöön. Yritän löytää lisää aikaa etenkin siirtymätilanteisiin ja muutenkin lasten kanssa olemiseen. Harjoittelen rauhallisena pysymistä esimerkiksi mindfulness-harjoituksilla tai ottamalla vaikka itse aikalisän. Kuuntelen, tarjoan syliä ja empatiaa sekä jaksan toimia tunnevastuullisena mallina. Ja jos en jaksa, otan miluiten aikalisän ja sitten annan sen itselleni anteeksi heti, kun olen pyytänyt sitä lapsiltani anteeksi. Otan opikseni ja kehityn vähän kerrallaan.

Mitä ajatuksia tämä herättää? Osaatko sinä olla tunnevastuullinen vanhempi? Mitkä keinot auttavat sinua jaksamaan?

-Saara

***

Lue blogistani myös nämä tunnekasvatukseen liittyvät tekstit:

”Äiti, mua pelottaa! Mä en halua! Tää on vaikeeta!” – Ethän vähättele lapsen tunteita

Mullin mallin Molli auttaa sanoittamaan tunteita hauskalla tavalla

Vahvuusvariksen bongausopas opastaa luonteenvahvuuksien maailmaan

Lapsi kuin orkidea, voikukka tai vaikka viirivehka: Lapsen stressi näkyy eri tavoilla

Zorro-kettu ja Harmipussi – Tunnekasvatusta kuvakirjojen avulla, osa 1

Suruposki – Tunnekasvatusta kuvakirjojen avulla, osa 2

***

Kuvat: Pixabay