Tahtoa, ei uhmaa: Kolmevuotiaan tahtoikä haastaa vanhemmat

Meillä on todella vahvatahtoinen kolmevuotias. Tekisi mieli sanoa, että harvinaisen vahvatahtoinen, mutta mitä olen Facebookin vanhempien vertaistukiryhmiä lukenut, vaikuttaa siltä, että Kirppukin on ihan vain tavallinen kolmevuotias. Sellainen helposti villiintyvä, monesta asiasta innostuva minityyppi, jolla on vilkas mielikuvitus ja paljon omaa tahtoa. Kolmevuotiaan tahtoikä on siis todella tullut tutuksi.

Tuntuu, että kolmevuotiaan elämässä riittää vaiheita vaiheiden perään. Vähän aikaa sitten Kirppu nukahti iltaisin helposti, mutta sai kauhukohtauksen lähes joka yö. Nyt tällä hetkellä nukahtaminen on vaikeaa, eikä aikuinen saa lähteä pois makuuhuoneesta ennen kuin Kirppu todella on unessa. Mutta toisaalta kauhukohtauksia ei ole tullut. Ehkä parempi näin… Saa nähdä, milloin tilanne taas muuttuu. Ja miten.

Vaiheet kuuluvat vahvasti kolmevuotiaan kehitykseen. Siinä iässä nimittäin opitaan valtavasti uusia taitoja. Kolmevuotias on jo tietoinen omasta itsestään ja haluaakin harjoitella omatoimisuutta, itse tekemistä. Pienen pää meneekin varmasti pyörälle kaikesta uuden opettelusta, varsinkin kun samalla alkaa ymmärtää oman rajallisuutensa eli sen, ettei vielä osaa kaikkea. Ei osaa, vaikka kuinka haluaisi. Ei siis ihme, että kolmevuotias ei itsekään aina tiedä, mitä tahtoo.

Oli miten oli, meillä ainakin kolmevuotias tahtoo. Ja paljon. Kirppu tahtoo lukea, leikkiä, tehdä itse, pukea, riisua, piirtää jne. Kaikkein eniten Kirppu tahtoo päättää asioista itse!

Erään kerran lounasaikaan

Olimme mökillä ja kello lähestyi lounasaikaa. Ehdotin, että tekisimme munakkaan. Kirppu ilmoitti tähän, että haluaa kuoria munat. Ymmärsin siitä, että hän haluaakin keitettyjä munia. Kävimme aiheesta lyhyen keskustelun, jonka perusteella päätin, että keitän munia ja tarjoan leipää ja salaattijuttuja niiden kanssa.

Kun munat sitten valmistuivat, Kirppu suuttui minulle. Ne oli valmistettu väärin. Ei hän sellaisia halunnut. Tyhmä äiti. Ja sitten hän veti oikein perinteiset kolmevuotiaan jäätävät itkupotkuraivarit.

En lähtenyt Kirpun tunnekuohuun mukaan (vaikka mieli tekikin). Sen sijaan käytin luolamiespuhetta eli hyvin yksinkertaisia sanoja ja runsaasti toistoa. Sanoitin hänelle tilannetta. Kerroin myös, että ymmärrän hänen harminsa ja että rakastan häntä valtavasti. Aluksi Kirppu ei suostunut ottamaan kontaktia lainkaan, vaan potki ja huitoi minua pois. Hetken kuluttua sain hänet jo syliini ja siitä taas hetken kuluttua sain suukotella kyynelten peittämiä poskia. Kirppu rauhoittui syliini ja rupesi jo hetken päästä naureskelemaankin Sikuriinalle, joka touhusi omiaan. Munatkin kelpasivat lopulta sen verran, ettei Kirpun tarvinnut nälkäisenä lähteä päiväunille.

Myöhemmin tajusin, että Kirppu olisi halunnut rikkoa munat munakasta varten. Hän olisi halunnut auttaa. Hän ei vaan osannut kertoa sitä niin että olisin ymmärtänyt oikein, enkä minä osannut tilanteessa selvittää asiaa tarpeeksi hyvin.

Uhmaa vai tahtoa? Mikä avuksi?

Paljon puhutaan uhmaiästä ja siitä, kuinka lapsi uhmaa vanhempiaan. Näin ei kuitenkaan ole, vaan ongelmia syntyy, kun lapsen ja vanhempien toiveet, tarpeet ja ajatukset eivät kohtaa. Tällöin lapsi pitää usein kiinni omista ajatuksistaan, tarpeistaan ja toiveistaan – ja aikuinen omistaan. Aina niissä lapsen ajatuksissa, tarpeissa tai toiveissa ei ole aikuisen näkökulmasta mitään järkeä, mutta lapselle ne silti ovat täysin todellisia. Lapsen vaatimukset saattavat myös olla todella ristiriitaisia: Esimerkiksi, kun Kirppu halusi leikkipuistossa rattaisiin päiväunille ja vaati, että kärrään rattaat kotiin, kun hän nukkuu. Kotona sitten rattaista heräsi kiukkuinen kolmevuotias, joka olisi halunnut hyppiä kuralätäköissä, eikä suinkaan olla kotona…

Minä olen tarkoituksella ruvennut puhumaan tahtoiästä: Lapsi harjoittelee tahtomista ja oman tahdon ilmaisemista. Minun korvaani tahtoikä kuulostaa paremmalta. Muistan paremmin, että lapsi ei uhmaa minua, vaan opettelee omaa tahtoa. Tahtoikä on suunnattoman tärkeää kasvun ja itsenäistymisen kannalta. Tässä iässä on tärkeää, että vanhemmat asettavat turvalliset rajat, mutta antavat lapselle tilaa ilmaista ja harjoitella tahtomista. Tällöin lapselle kehittyy totuudenmukainen kuva itsestään ja taidoistaan. Rajojen ja sääntöjen avulla lapsi oppii myös sen, mikä on yleisesti hyväksyttyä ja oikein.

Tahtoikäisen kanssa eläminen ei aina ole helppoa. Eräänkin kerran Lasten kaupungissa seurasin vierestä, kun eräs äiti huokaili omaa lastaan, joka oli ensimmäistä kertaa ikinä ilmaissut oman tahtonsa. Lapsi ei halunnut lähteä, ei sitten millään. Äiti yritti pukea kenkiä lapselle, joka kiskoi ja potki ne pois jaloistaan uudestaan ja uudestaan. Äiti katsoi meitä, kahta muuta äitiä, ja huokaisi lähes itkuisena, että koskaan aiemmin ei tällaista ole vielä ollut. Me kerroimme, että tuttua on, eikä yhtään vaarallista. Tsemppasimme äitiä, joka jaksoi ihanan rauhallisesti jutella lapselleen. Lopulta he lähtivät niin, että lapsella oli vain yksi kenkä jalassaan.

Lapsen tahdonilmaukset tai itku eivät ole vaarallisia, niin kauan kuin aikuinen osaa tukea lasta suurten tunteiden keskellä. Meillä toimii aktiivinen kuuntelu, lapsen tunteiden ja toiminnan sanoittaminen sekä luolamiespuhe – ja pitkä pinna. Lisäksi hellät hetket ja asioista puhuminen esimerkiksi kirjojen avulla auttavat sekä meitä vanhempia että kolmevuotiasta.

Anna lapselle tilaa

Paras ohje, jonka minä olen saanut on: ”Anna lapselle tilaa.” Lapsellakaan ei tarvitse aina olla hyvä päivä, eikä aina oikeasti tarvitse totella, ainakaan heti sillä sekunnilla. Lapsikin on ihminen, jolla on tarpeita ja toiveita. Aikuisen tehtävä on tasapainotella lapsen ja aikuisen omien tarpeiden ja toiveiden välillä ja etsiä mahdollisimman hyvät ja sopivat ratkaisut eri tilanteissa.

Rajojen asettaminen on kuitenkin kolmevuotiaan kanssa aikamoinen haaste. Kannattaakin oikeasti pohtia, mistä asioista on hyvä pitää aina kiinni ja missä asioissa voi välillä joustaa? Valitse taistelusi eli ”pick your battles”. Kannattaa vähän kyseenalaistaa myös omaa toimintaansa esimerkiksi pohtimalla seuraavia asioita: Miksi kiellän tämän asian? Mitä tapahtuisi, jos sallisin sen? Aiheuttaako asia minulle vaivaa tai huolta? Jos ei, voisinko sallia sen? Mitä hyödyn olemalla tässä asiassa ehdoton?

Lopuksi haluan muistuttaa, että koskaan ei voi sanoa liian usein ”minä rakastan sinua”. Minä ainakin toistan sitä usein ja paljon etenkin lapsen raivarien jälkeen. Sen lisäksi, että lapsen on tärkeää kuulla se, sen sanominen rauhoittaa minut ja saa minut muistamaan, miten tärkeä lapsi minulle on.

Tsemppiä kaikille tahtoikäisten kanssa eläville!

Lue ihmeessä myös tunnekasvatuksesta kertovat tekstini. Niistäkin voi olla apua tai iloa:
Lukulauantai: Jukka Hukka auttaa ymmärtämään omia ja muiden tunteita
Zorro-kettu ja Harmipussi – Tunnekasvatusta kuvakirjojen avulla, osa 1
Suruposki – Tunnekasvatusta kuvakirjojen avulla, osa 2
Mullin mallin Molli auttaa sanoittamaan tunteita hauskalla tavalla

-Saara

Osa tekstistä julkaistu alunperin blogissani vauva.fi-alustalla tammikuussa 2018.
Kolmevuotiaan kehityksen kuvauksessa lähde: MLL