#slowmorning: Lapset opettavat meitä, jos vain maltamme kuunnella

En ole syysihminen, vaikka aurinkoisista syyspäivistä, sienestämisestä ja sadonkorjuusta pidänkin. Tässä vaiheessa vuotta huomaan aina, että syksy on minulle monella tavalla rankkaa. Pitkän kesäloman jälkeen arki puskee päälle. Syksyn sateet ovat alkaneet. Koti on välillä oikea hiekkalaatikko, toiste taas villakoirien kenneli. Uni ei aina tule, herätys on liian aikaisin. Väsyttää, ärsyttää, painaa, stressaa…

Lapseni reagoivat syksyyn eri tavalla kuin minä. Ei muuta kuin kumisaappaat jalkaan ja lätäkköleikkeihin. Parasta! He riemuitsevat muuttuvasta luonnosta: ”Katso äiti, miten kauniita lehtiä!” Kaikki on kaunista ja ihanaa! Tuntuu, että he todella osaavat ottaa ilon irti tästäkin vuodenajasta.

Voisinko oppia jotain lapsiltani? Voisinko tasapainottaa elämääni heidän kanssaan ja heidän avullaan? Aivan varmasti. Onneksi sainkin nyt syksyn alussa käsiini kirjan Lasten oppeja äideille (Otava 2018). Sen kautta olen tajunnut, miten paljon olen jo oppinut lapsiltani – ja miten paljon voisin vielä oppia!

Lasten oppeja äideille

Hidasta elämää -sivuston kirjoittajien kirja Lasten oppeja äideille (Otava 2018) saapui tosiaan kustantajalta kuin pelastuksena kiireisen syksyn alkumetreillä. Luin sen ensin nopeasti, suorastaan ahmien. Nyt luen sitä uudelleen hitaasti ja nautiskellen.

”Äitiys ei ole pelkkää ihanuutta eikä myöskään pelkkää kamaluutta. Äitiyteen mahtuu monia tunteita.”

Kirjan 11 kirjoittajalla on yhteensä 28 lasta, joilta he ovat oppineet merkittäviä asioita elämästä, ihmisyydestä ja olemisesta. Kirjan tarkoituksena on kertoa ja jakaa äitiydestä asioita, joihin muut äidit voivat samaistua ja täten huomata, etteivät todella ole yksin.

Kirjassa kerrotaan lempeästi äitiyden (ja vanhemmuuden) eri puolista, haasteista ja onnistumisista, erilaisista lapsista ja monenlaisista äideistä. Siitä, miten oma äitiys voi olla erilaista kuin jonkun toisen äitiys ja silti yhtä hyvää. Vaikka kirjassa on 11 eri kirjoittajaa ja ääntä, on se silti helppolukuinen, eheä ja todella kiinnostava kokonaisuus.

Kirja sai minut pohtimaan omaa äitiyttäni ja sitä, mitä olen itse oppinut omilta lapsiltani. Keksin helposti kuusi kohtaa. Kuulostaako mikään tutulta?

Lapsiltani olen oppinut…

…keskittymistä ja pienistä jutuista iloitsemista

”MUURAHAINEN!” huutaa kolmevee innoissaan ja hyökkää maahan kontalleen tutkimaan murkkua tarkemmin. ”Äiti, tule katsomaan! Tule!” hän kutsuu. Kumarrun vähän ja totean, että niinpä onkin. Tämä ei riitä. Nyt pitää katsoa kunnolla. Kolmevuotias pyytää katsomaan uudelleen ja uudelleen, aina vaan tiukemmalla äänellä, kunnes ymmärrän oikeasti tulla katsomaan kunnolla ihan sinne maan tasalle. On se muurahainen, ihan oikea muurahainen. Ja hieno onkin! Iloitsemme siitä yhdessä!

Minulle lapseni opettavat jatkuvasti sitä, että pitää iloita pienistäkin jutuista. Vuodenaikojen vaihtelun tuomista muutoksista luonnossa, höpsöistä vitseistä, kutituksesta ja sylissä olemisesta. He pysäyttävät minut tutkimaan maailmaa vähän eri kantilta. Samoin he opettavat keskittymistä ja läsnäoloa. Se on tärkeää, useimmiten kaikkein tärkeintä.

…että he peilaavat minua

Olen tässä viime aikoina havainnut, että ekaluokkalainen tyttäreni käyttäytyy suuttuessaan aivan samalla tavalla kuin minä – ja että se ei välttämättä ole kovin hyvä asia. Minä nimittäin en ole se kaikkein ratkaisukeskeisin riitelijä. Kun suutun, en osaa sanallistaa asiaani, vaan sen sijaan huudan päällimmäisenä mielessäni olevan asian, poistun paikalta ja paiskon tavaroita.

En ole tajunnut aiemmin, miten typerää käytökseni on. Nyt kun näen melkein seitsenvuotiaan toimivan tällä tavoin, näen myös oman toimintani eri valossa. Ehkä osaan myös muuttaa jotain käytöksessäni. Ehkä pystyn jatkossa tarjoamaan paremman, ratkaisukeskeisemmän ja aikuisemman mallin myös lapsilleni. Toivon, että voimme yhdessä harjoitella tunnetaitoja ja oppia ilmaisemaan itseämme paremmin myös silloin, kun harmittaa.

…avoimuutta ja suvaitsevaisuutta

Luokanopettajaopintojeni ja luokanopettajan työn myötä olen vannonut, että minä puhun lapsilleni avoimesti kaikesta. Sikuriinan synnyttyä erilaisena, vailla osaa toisesta kädestään, olen todella joutunut lunastamaan tätä. Ja siinä olen mielestäni onnistunutkin. Olemme osanneet puhua Sikuriinan kädestä kaikille ja kaikkialla – ja nykyään Sikuriina osaa itsekin puhua siitä. Tarvittaessa.

Samalla olen opetellut puhumaan ihan kaikesta muustakin. Niin vaan nykyään puhun sujuvasti kaikesta. Yhtä helposti sujuvat jutut liittyen vessakäynteihin, ihmettelyt omasta ja toisen sukupuolielimestä, kyselyt esimerkiksi erilaisista ihmisistä ja perheistä tai vaikka dinosauruksista ja tuulen synnystä.

Tämä avoimuus on helppoa lasten kanssa. Lapset puhuvat ja kuuntelevat, ovat kiinnostuneita. Ei heillä ole vielä ennakkoluuloja tai -oletuksia. Mikään ei ole tabu. Lapseni ovat opettaneet minulle, että avoimuus lisää avoimuutta ja rohkeus puhua lisää ymmärrystä. Voi, miten haluankaan tuoda tätä ajattelua myös meidän aikuisten maailmaan.

…naurua, lempeyttä, rakkautta ja riemua

Yllä olevat kuvat ovat eräältä sunnuntailta. Minä istuin keittiössä juomassa kahvia. Sikuriina oli olohuoneessa puuhaamassa omiaan kännykällään. Ilmeisesti muun viestittelyn ohessa Sikuriina lähetti minulle kuvan: selfien ja hassun ilmeen. Päätin ottaa haasteen vastaan ja lähetin hänelle takaisin selfien ja pöhkön ilmeen. Lähettelimme toisillemme näitä viestejä jonkin aikaa, kunnes molemmat nauroimme kippurassa. Ihan paras aloitus sunnuntaille!

Ennen lapsia kuvittelin tietäväni paljon lempeydestä ja rakkaudesta, ilosta ja riemusta. Lapset ovat kuitenkin avanneet oven aivan uuteen tapaan rakastaa ja iloita. Lasten kanssa iloa löytyy yllättävästäkin paikoista. Ja rakkaus on läsnä silloinkin, kun toinen pitää hereillä öisin syystä, jota ei voi tietää, kuin kiduttaakseen tai oksentaa syliisi vatsataudin kourissa.

…että aina kannattaa ottaa apua vastaan

En tiedä, olenko aina ollut tällainen, mutta minun on hirmu vaikea pyytää apua ja ottaa sitä vastaan. Pärjään, jaksan ja selviydyn vaikka hammasta purren ja yöunistani tinkien. Apua pyydän lastenhoitoon, mutta vain jos on oikeasti tärkeitä menoja tms. Vaikeaa se silloinkin on.

Vähitellen olen opetellut siihen, että saan ottaa apua vastaan. Saan pyytää sitä. Saan tarvita muita elämääni. Tämänkin olen oppinut lapsiltani, jotka tarvitsevat edelleen paljon apua. Ja jotka voivat paremmin silloin, kun heidän vanhempansa voivat ja jaksavat hyvin.

…että olen yhä täysin keskeneräinen

Minulla on vielä todella paljon opittavaa elämässäni. Olen täysin keskeneräinen ja hyvä niin! Onneksi minulla on kaksi upeaa opettajaa – lapseni. Tärkein viime aikoina oppimani asia on se, että minun tulee kuunnella lapsiani ja kyseenalaistaa hieman muualta oppimiani tapoja ja käytänteitä.

Olen keskeneräinen, mutta se on hyvä asia. Toivottavasti en tule koskaan valmiiksi. Toivottavasti lasteni kanssa saan ihmetellä ja oppia elämää vielä pitkään!

***

Haastan ihan jokaisen miettimään kolme asiaa, mitä on oppinut lapsilta – omilta tai lainatuilta. Niitä kannattaa kirjata vaikka itselle muistiin ja lukea silloin, kun on huono hetki.

Lopuksi vielä lämmin suositus: jos luet yhden vanhemmuuteen liittyvän kirjan tänä syksynä, lue Lasten oppeja äideille!

-Saara

Kirja saatu kustantajalta.