Ensimmäinen imetystaipaleeni: Taistelemalla täysimetykseen

Sikuriinan imetystaival ei alkanut mitenkään helposti ja ruusuisesti. Olin kuvitellut, että vauvalle isketään tissi suuhun ja se on sitten siinä. Sikuriina syntyi erinäisten vaiheiden jälkeen lopulta sektiolla uuden vuoden aattona viideltä aamulla. Sektio oli lopulta helpotus, vaikka se kurjalta tuntuikin. Olin nimittäin jo aivan uupunut: minua oli supistellut todella kivuliaastikin jo joulupäivästä asti, olin nukkunut huonosti ja mm. yrittänyt ponnistaa (väärässä tarjonnassa ollutta) Sikuriinaa maailmaan parin tunnin ajan. Oli siis huojentavaa, että Sikuriina syntyi – tavalla tai toisella, mutta sektio ei ainakaan helpottanut imetyksen alkuvaiheissa.

Eipä auttanut sekään, että Sikuriina oli ehditty kapaloida ennen kuin sain hänet rinnalleni, vaikka olin erikseen pyytänyt, että mies saisi pitää vauvaamme koko ajan ihokontaktissa. Unelias Sikuriina ei ollyt synnyttyään saanut itse ryömiä rinnalle (en todella tiennyt sellaisesta silloin mitään), eikä ensi-imetyksen alkaesssa kukaan ollut siinä meitä tukemassa ja tarkistamassa, rupeaako homma sujumaan. Sikuriinaa ei itse asiassa edes riisuttu ihokontaktiin ensi-imetystä varten. Enkä minä moisesta tiennyt tai osannut sitä ajatella. Muistan olleeni ihmeissäni vauvasta, hämilläni Sikuriinan vasemman käden puutoksesta (jos et tiedä tästä, lue täältä) ja lopen uupunut rankan yön jäljiltä.


Sikuriinan ensi-imetys

Sikuriinan ensi-imetys oli tyyliä ”tissi suuhun, kyllä se varmasti imee”. Kukaan ei auttanut minua asettelemaan vauvaa tai tarkistanut imuotetta. Jäimme ihan yksin kolmistaan: minä, puolisoni ja vauvamme. Luulin oikeasti, että Sikuriina imi. Eipä minulla ollut tietoa siitä, miltä imetyksen pitäisi tuntua. Myöhemmin kuitenkin opin, että oli vauva oli lähinnä lutkutellut vähän tissiä, eikä välttämättä ollut saanut lainkaan maitoa.

Vasta päivän, parin päästä eräs kätilö neuvoi pitämään vauvaa ihokontaktissa. Siinä vaiheessa alkoi kuitenkin olla jo vähän myöhäistä, ja Sikuriinan paino tippui liikaa. Olimme Kätilöopiston sairaalassa vauvan kanssa lauantaista tiistaihin. Sinä aikana Sikuriina oli päivisin uneliaan tyytyväinen vauva, mutta öisin hän itki. Parina yönä paikalla oli kätilö, joka neuvoi kohtuullisen hyvin imetysasioissa, sen sijaan päivisin en juuri saanut apua, vaikka sitä yritin pyytää. Kerran minulle tarjottiin rintakumia, mutta sekin oli tämän yökätilön mielestä väärän kokoinen. Sikuriina sai sairaalassa lisämaitoa ja minä rintapumpun. Onneksi myös joku neuvoi lypsämään ja hörpyttämään omaa maitoa.

Kirjasta opiskelua

Tuskastuin jo heti alkuunsa neuvojen puutteeseen, ristiriitaisiin ohjeisiin ja kiireen tuntuun. Pyysinkin appivanhempiani lainaamaan minulle kirjastosta imetyskirjan, jota ystäväni oli minulle mainostanut. Omat vanhempani olivat vielä toisella puolella maapalloa reissussa, ja satuin huomaamaan, että Hämeenlinnan kirjastossa oli vapaana tämä kyseinen kirja. Sieltä ihana appiukkoni sen minulle haki. Opiskelin sitten imetystä itse kirjasta, imetin ja imetin, pumppasin, lypsin, imetin lisää, söin ja join paljon ja imetin. (En tiennyt Imetyksen tuki ry:stä ja tällöin ei vielä edes Facebookissa ollut tukiryhmää.) Niin, ja lähetin viestejä ystävälleni, jolla oli jo kolme lasta ja jonka tiesin imettäneeni jokaista.

Imetyksen yritystä kotiutumispäivänä

Pääsimme kotiin, kun Sikuriinan paino oli saatu jotenkuten tasaantumaan sillä ehdolla, että tulisimme kolmen päivän päästä punnitsemaan vauvan ja tarkistamaan Sikuriinan painonkehityksen. Kotona jatkoin yllä mainittuja harjoituksia. Painotsekkauksessa todettiin, että Sikuriinan paino oli noussut kohtalaisesti, joten hätää ei ollut. Olin saanut pumpattua, hörpytettyä ja imetettyä Sikuriinaa juuri ja juuri riittävästi. Maito ei kuitenkaan ollut vielä noussut kunnolla.

No, sitten sekin tapahtui: Maito nousi humahtaen. Rintoihin sattui. Nännit menivät rikki. Imetys oli kamalaa! Mutta onneksi olin jo oppinut jotain. Tiesin, mikä voisi auttaa!

Kaalinlehdet auttoivat. Lanoliinivoide auttoi. Aika auttoi. 

Haparoivaa alkua

Kamalasta ihanaksi

Kaksi viikkoa Sikuriinan syntymän jälkeen koin ensimmäisen ihanan imetyksen. Mikään ei sattunut, maitoa tuli, Sikuriina oli tyytyväinen, minä olin tyytyväinen. Emme kuitenkaan olleet vielä voitolla kaikesta. Yöt olivat edelleen hankalia. Sikuriina itki joka yö ensimmäiset kuusi viikkoa. Hän aloitti konsertin puolenyön jälkeen ja jatkoi useamman tunnin. Välillä kelpasi rinta, välillä hän nukkui sylissä pystyasennossa, välillä vaan itki ja valitti. Mies oli onneksi kotona ja heräsi aikaisin aamulla mielellään katsomaan NHL:ää. Sain siis yleensä nukuttua aamuyöt. Kuitenkin tuntuu, että Sikuriinan elämän ensimmäiset puolitoista kuukautta ovat mustaa aikaa, pimeää. Kuljin sumussa. Varmaan monestakin syystä.

Illat vietin imettäen. Saatoin istua sohvalla vauva tissillä neljästä kuuteen tuntia. Osan aikaa Sikuriina nukkui tissi suussa, toisinaan imi enemmän tai vähemmän aktiivisesti. En vieläkään osaa sanoa, johtuivatko levottomat yöt imetysmaratoneista vai jostain ihan muusta. Kuitenkin siinä kuuden viikon paikkeilla, juuri kun mies aloitteli uutta työtä ja kevätaurinko rupesi paistamaan, Sikuriinan yöt rauhoittuivat. Kaikki muuttui. Imetin lapsentahtisesti päivin ja öin, mutta kaikki keveni. Elämä alkoi hymyillä.

Ja Sikuriina kasvoi! Voi että, miten hän kasvoikin! Saimme ihanan pulleron vauvan – ihan vaan rintamaidolla!

Vauvanpulleroinen

Täysimetystä omien toiveiden mukaan

Sikuriina oli hankalasta alusta huolimatta mielestäni ah-niin-helpolla- ja-ihanalla täysimetyksellä viisi ja puoli kuukautta. Kesäkuussa 2012 päätimme testata, mitä mieltä Sikuriina on kurkkutikusta. Hän osasi napata sen pöydältä ja laittoi suuhunsa. Hänellä oli siinä vaiheessa jo toinen hammas tuloillaan, joten viileästä kurkusta tulikin ihan hitti. Sikuriina osasi myös istua hienosti tuettuna ja sylkeä pois, jos suuhun meni huono pala ruokaa. Puoli vuotta täytettyään Sikuriina rupesi saamaan soseita ja sormiruokaa, jotka upposivat vaihtelevalla menestyksellä.

Imetin Sikuriinaa lopulta kokonaisen vuoden ja viisi kuukautta. Ja olin töissä täysipäiväisesti siitä asti, kun Sikuriina oli noin kymmenkuinen puolisoni ollessa Sikuriinan kanssa kotona. Yöimetyksen lopetin ensimmäistä kertaa Sikuriinan yksivuotispäivän paikkeilla, mutta yöimetykset palasivat kuvioihin, kun olimme kaikki kipeitä keväällä 2013. Lopulta väsähdin niihin koulujen loputtua kesän 2013 kynnyksellä. Päätin siis lopettaa öisin imettämisen. Siitähän Sikuriina otti nokkiinsa ja päätti, ettei sitten päivälläkään enää syö. Lopulta en tarjonnut enää, eikä Sikuriina pyytänyt ja ihana imetystaipaleemme päättyi kesäkuussa 2013.

Olen niin onnellinen, että saimme kokea tämän ihanan imetystaipaleen varsinkin hankalan alun jälkeen. Suurimmat syyt imetyksen onnistumiseen olivat upea mieheni, ystävieni tuki sekä lähipiirin apu. Ja se kirja: Imetysopas – Hyvinvointia vauvalle ja äidille (Niemelä, 2006).

Sikuriina on edelleen ihana imetystuki! Hän on huolehtinut Kirpun imetyksestä ja imettänyt omia nukkejaan, lelujaan jne. Tässä tärähtäneessä kännykkäkuvassa kesältä 2016 julki-imetystä saksalaisessa junassa. Voi rakkaus!

Imetys on asia, joka kannattaa ottaa tosissaan. Ohjeita, apua ja neuvoja saa, kun niitä pyytää.

-Saara