Ota kuva! – Valokuva auttaa ja tukee lasta siirtymätilanteissa

Sikuriina keksi varttia vaille seitsemän eräänä iltana, että haluaa leikkiä Legoilla. Minun piti tyhjentää ja täyttää tiskikone, joten totesin, että Legot olivat juuri sopivaa puuhaa siksi hetkeksi. Sain niiden avulla lapset hetkeksi rauhoittumaan lähelleni keittiön pöydän ääreen. Samalla tiedostin ja myös tiedotin lapsille, että ihan viimeistään puolen tunnin kuluttua on pakko mennä pesulle eli aloittaa iltapuuhat.

”Jos juuri nyt on kivaa, miksi siitä kivasta pitäisi luopua ihan vain koska joku pyytää?”

Siirtymätilanteet ovat usein haastavia. Lapsi hahmottaa aikaa ja ympäristöä eri tavalla kuin aikuinen ja elää hetkessä. Jos juuri nyt on kivaa, miksi siitä kivasta pitäisi luopua ihan vain koska joku pyytää? Luopuminen on raskasta silloinkin, kun luvassa on jotain kivaa. Erityisen vaikeaa se on, kun pitäisi tehdä jotain tylsää, kuten vaikka niitä iltapuuhia…

Valokuva helpottaa siirtymistä

Siirtymävaiheita voi onneksi helpottaa monilla tavoilla. Tämän Lego-leikin yhteydessä onneksi tajusin ottaa kännykän käteeni käyttääkseni sen kameraa. Sekä Sikuriina että Kirppu suostuivat keräämään Legot, kunhan leikeistä oli otettu kuvat. Kuvasta nimittäin on mahdollista tarvittaessa myöhemmin katsoa, mihin vaiheeseen leikki on jäänyt viimeksi, asetella lelut samalla tavalla ja jatkaa. Tai kuvan avulla voi vain muistella kivaa leikkiä.

Kirpulla oli leikissään mm. erilaisia kulkuneuvoja.

Kuvat ovat ihania ja tärkeitä. Niiden avulla voi muistaa jo unohtuneitakin asioita. Kuvia katsellessa itsekin muistaa yhtäkkiä, miten pieniä lapset ovat olleet tai miten ihanaa meillä oli Barcelonan lomalla. Kirpulla on kuva perheestämme mukana päiväkodissa, ja minulla on lasten kuvat kalenterissani. Lisäksi meillä on kuvia rakkaistamme esillä kotonamme. Silloin tällöin saamme nähdä kuvia lastemme päivähoito- ja eskaripaikoista. On ihana nähdä, mitä lapset ovat puuhanneet!

Kuvia ja kuvaamista kannattaakin hyödyntää. Ja niitä kuvia kannattaa katsella lasten kanssa. Ne mahdollistavat ihanat pienet muistelutuokiot!

-Saara

PS. Hurlumhein kuvia löytyy mm. Instagramista!

Kuka lohduttaisi äitiä? – Toiveissa entistä enemmän vertaistukea, ymmärrystä ja tsemppausta!

Kun nainen tulee raskaaksi, hänen elämänsä alkaa mullistua eri tavoin. Nainen on monen uuden asian edessä: Hänen vartalonsa muuttuu. Hormonit rupeavat hyrräämään aivan uudella tavalla. Hänen pitää miettiä asioita paitsi oman itsensä, myös tulevan lapsensa kannalta (esim. ruokavalio, liikunta). Lisäksi tulevasta äidistä tulee aivan eri tavalla koko yhteisön ”omaisuutta”. Yhtäkkiä nainen ei saakaan enää olla vain nainen, vaan hänestä tulee eräänlainen hautomo, vauvantekokone. Häneltä kysellään yllättävänkin henkilökohtaisia kysymyksiä ja kaikenlaiset masunsilittelijät koskevat häneen yllättäen, ilman lupaa.

Tässä vaiheessa naisen elämään ilmestyy myös uusi taho, neuvola, ja neuvolan terveydenhoitaja eli yksi uusi ihmissuhde. Neuvolasta saa neuvoja – välillä parempia, välillä jopa vähän kummallisia (eräälle tuttavalleni oli sanottu, ettei saa uida uimahallissa enää kuukautta ennen laskettua aikaa, ikinä ennen en ole tällaista neuvoa kuullut). Lisäksi synnytykseen voi valmistautua ja valmentautua monin eri tavoin. Nainen voi hankkia doulan mukaan synnytykseen ja valmistautua siihen ko. henkilön kanssa jo hyvissä ajoin etukäteen. Voi käydä äitiysjoogassa, synnytysvalmennuksissa, hieronnassa, odottaville äideille tarkoitetuissa jumpissa jne. Kuitenkin jo itse synnytys on hyppy tuntemattomaan. Koskaan ei voi tietää, miten kaikki tulee sujumaan. Valmistautuminen toki auttaa, mutta silti vauva saattaakin tulla vaikka kasvot edellä tai synnytys saattaa päätyä sektioon syystä tai toisesta (kuten minulla Sikuriinan synnytys).

Sitten yhtäkkiä se kauan odotettu pieni ihme on maailmassa. Ja se pieni ihme on niin kovin hauras, heiveröinen ja täysin riippuvainen muista. Se pikkuinen tarvitsee lämpöä, hellyyttä, ravintoa ja turvaa. Ja yhtäkkiä sen äidin oletetaan osaavan se kaikki. Tässä vaiheessa monille iskee paniikki. Varsinkin, kun omat voimavarat eivät välttämättä ole ihan täysin kunnossa synnytyksen jälkeen.

Vaikka synnytyksen pitäisi oikeasti olla eheyttävä, naista voimaannuttava kokemus, se usein kuitenkin koetaan kivuliaana ja jopa rikkovana. Näin saattaa käydä varsinkin, jos synnytyksen kulkuun joudutaan puuttumaan. Naiselle saattaa tulla repeämiä, hänelle saatetaan joutua tekemään episiotomia tai hän saattaa väsyä fyysisesti tai uupua henkisesti. Silti hänen pitäisi nyt jaksaa paneutua tämän uuden ihmeen hoitoon (toki usein yhdessä kumppaninsa kanssa) täysillä. Eikä se aina ole helppoa. Imetys ei aina lähde helposti käyntiin, rinnat kipeytyvät ja pakkautuvat, kohtu supistelee vielä pitkään ja jälkivuoto kestää monta viikkoa. Ja ne hormonit hyrräävät entistä kovempaa.

Tässä vaiheessa onkin äärimmäisen tärkeää, että naisella on hyvät tukijoukot. Vertaistukea. Ihmisiä, jotka voivat kertoa, että nainen tulee selviämään tästä kaikesta. Ihmisiä, jotka osaisivat neuvoa, antaa vinkkejä, kertoa omia kokemuksiaan. Naisen ei tule jäädä yksin (eikä edes yksin partnerinsa kanssa). Googlaamalla saa kyllä neuvoja ja vinkkejä, mutta löytää myös kauhutarinoita ja saattaa panikoitua turhaan.

Osaammeko me äidit sitten ottaa apua vastaan?

Ongelmaksi saattaakin muodostua se, että juuri synnyttänyt äiti on myös vahvasti puolustuskannalla. Neuvot ja vinkit mielletään helposti kritiikiksi. Äiti saattaa ajatella, että on ”huono”, koska ei ole tajunnut jotain asiaa, ei ole aiemmin ottanut selvää tai ei ole tullut ajatelleeksi asiaa eri kantilta. Välillä äitiä saattaa pelottaa kysyä toisilta kokemuksia tai pyytää apua, koska helposti kuvitellaan, että sillä toisella on kuitenkin asiat menneet hienosti. Hormonihöyryissään äiti ajattelee helposti olevansa yksin tunteidensa, kipujensa ja ongelmiensa kanssa. Ja silloin ne kasaantuvat, kasvavat, valtaavat pään ja tuottavat tuskaa.

Mielestäni olisi ihanaa, jos me äidit osaisimme antaa apua ja ottaa sitä vastaan. Äitiys tai vanhemmuus ylipäätään ei ole kilpailu. Jos joku jaksaa hoitaa kolme alle nelivuotiasta, näyttää upealta ja vaikka samalla pyörittää nettikauppaa, ei se tarkoita sitä, että minä en saisi väsyä, olla hukassa, unohtaa meikit kaappiin kuukaudeksi tai itkeä ihan vaan koska itkettää.

Onko tämä meidän kulttuurimme ongelma? Emme osaa tai uskalla auttaa, koska pelkäämme, että loukkaamme toista. Tai emme osaa ottaa sitä apua vastaan, koska kuvittelemme, että meidän pitäisi selviytyä itse? Tai ajattelemme, että nämä asiat ovat sellaisia, ettei niistä voi puhua?

Miksei odottaville äideille puhuta neuvolassa siitä, mitä synnytyksessä saattaa tapahtua? En tietenkään toivo, että ketään pelotellaan, vaan toivon, että kerrotaan asiallisesti, että voi tulla repeämiä ja niitä voi hoitaa näin, että jälkivuoto kestää useita viikkoja (tämäkin on edelleen uusi tieto yllättävän monelle vastasynnyttäneelle äidille), että vatsa ei palaudu kymmenessä minuutissa tai välttämättä edes kymmenessä päivässä, että vatsalihasten kannattaa antaa toipua rauhassa, ettei tule erkaumaa, tai että hormonit valtaavat mielen ja aiheuttavat tunnemyrskyjä?

Jääkö tuore äiti (tai tuoreet vanhemmat) mielestäsi liian yksin? Miten voisimme tukea äitejä/vanhempia? Mikä yllätti synnytyksessä tai sen jälkeen? Minkä kultaakin kalliimman neuvon antaisit tuoreelle äidille (tai tuoreille vanhemmille)?

Itse neuvoisin juttelemaan asioista avoimesti, pyytämään apua ja antamaan aikaa. Tieto ei yleensä lisää tuskaa, vaan tarjoaa lohtua. Muilta saattaa saada äärettömän hyviä vinkkejä. Ja aika todellakin parantaa haavoja, ei ehkä kaikkia, mutta ainakin osan. Loppujen paranteluun pitää sitten taas osata pyytää apua. <3

-Saara

PS. Suosittelen kaikkia raskaana olevia tutustumaan Aktiivinen synnytys ry:n toimintaan! Nettisivut löytyvät täältä ja Facebookistakin löytyy sekä yhdistyksen sivut että suljettu keskusteluryhmä, johon pääsee kyllä liittymään.