Esikoiseni syntyi sektiolla – ja teki minusta leijonaemon

Oli varhainen aamu vuoden 2011 viimeisenä päivänä. Minä makasin sairaalasängyssä sikiöasennossa ja itkin. Olin juuri saanut kuulla, että minut viedään sektioon. Itkin pettymystä ja mielipahaa. ”En osaa edes synnyttää!” sain sanottua kyynelten keskeltä kätilölleni. Ihanan empaattinen kätilö lohdutti ja sai minut jollain ihmeen keinolla rauhoittumaan ennen leikkaussaliin menoa.

Sektioon johtaneet vaiheet pyörivät edelleen mielessäni. Miksi en ollut valmistautunut synnytykseen paremmin? Miksei Kätilöopistolla osattu tukea minua, ensisynnyttäjää paremmin? Mitä jos lääkäri ei olisikaan päättänyt vauhdittaa synnytystä? Mitä jos…?

Sikuriina oli kaivattu, kovasti odotettu. Ensimmäinen raskauteni oli ollut tuulimuna. Olin valmis tulemaan äidiksi, odotin sitä valtavasti. Varmaan vähän liikaakin. Niin paljon, etten osannut rauhoittua supistusten alettua. Joulupäivän aamuna 2011 nimittäin olin herännyt siihen tunteeseen: SUPISTUS! Ihan oikea supistus, eikä enää mikään kevyt harjoitussupistus, joita olin tuntenut jo pidempään. Nousin sängystä ja rupesin heti kellottamaan supistuksia, koska niin kuuluu tehdä. Rentous hävisi kehostani saman tien.

No problem! Täältä tullaan, synnytys!

Olin kuvitellut valmistautuneeni esikoiseni synnytykseen ihan riittävästi: Olin käynyt perhevalmennukset ja lukenut vähän jotain jostain. Joku oli sanonut, että ei kannata liikaa lukea, ettei sitten liikaa jännitä, mitä kaikkea voi sattua. Tieto lisää tuskaa ja silleen. Äitinikin oli synnyttänyt kolme lasta täysin sujuvasti, ongelmitta. Lisäksi olin tottunut kuulemaan, että leveä lantioni on kuin tehty synnyttämiseen. No problem! Täältä tullaan, synnytys!

Supistukset tulivat vähitellen tiheämmin ja tuntuivat kipeiltä ja napakoilta. Soittelin Kättärille ja sainkin luvan tulla käymään. Olin vasta väljästi sormelle auki, mutta supistuksia tuli kivan säännöllisesti, joten pääsin synnytyssaliin.

Seuraavana yönä, joulupäivän ja tapaninpäivän välillä aloin olla tosi väsynyt. Olin kuluttanut voimavarani, olin ”yrittänyt” liikaa. En ollut osannut olla rentona, antaa kehoni rauhassa edistää synnytystä. Sain kipulääkettä ja nukahdin. Puolisoni sai nukahtaa patjalle lattialle. Aamulla, kun heräsimme, supistukset olivat loppuneet. Tilanne oli pysähtynyt. Meidät lähetettiin kotiin ottamaan vauhtia.

Oli tapaninpäivän aamu, maanantai. Yöllä oli myrskynnyt kunnolla. Saavuimme taksikyydillä kotiin Kallioon. Tuuli oli repinyt peltiä irti talomme seinästä. Supistuksia ei päivällä oikeastaan tullut. En kuitenkaan osannut levätä kunnolla, oikeasti nukkua, vaan liikuin, touhuilin ja väsyin. Illalla supistukset alkoivat taas. Niitä ei kuitenkaan tullut tarpeeksi usein, eivätkä ne olleet tarpeeksi voimakkaita. Kuitenkin elättelin taas toiveita vauvan syntymisestä. Enkä edelleenkään osannut levätä tai ottaa rennosti. Yöllä nukuin huonosti. Aamulla supistukset olivat taas tauonneet.

Tiistai, keskiviikko ja torstai eli joulun ja uuden vuoden välipäivät noudattivat samaa kaavaa.

Torstaina 29.12.2011 aloin olla jo tosi väsynyt jatkuvaan öiseen supisteluun ja epämääräisiin kivun tuntemuksiin. En ollut varautunut tällaiseen. En yhtään tiennyt, missä mennään. Panikoin. Soitin Kättärille ja minut huolittiin näytille.

Sairaalassa

”Tulee kotoa supistelun ja epämääräisen kivun vuoksi. Ei ole nukkunut kunnolla moneen päivään. Supistaa epäsäännöllisesti. Yhtenevää kipua oikealla alavatsalla. — Tutkitaan kohdunsuuta: väljästi sormelle, tullut johtoviivaan, kalvorakko pullottaa, cx hävinnyt.”

Minusta otettiin käyrää ja todettiin, että synnytys ei ollut kunnolla käynnissä. Kukaan ei kuitenkaan selittänyt minulle, mitä se tarkoittaa. En myöskään osannut kysyä oikeita kysymyksiä. Minut otettiin osastolle lepäämään ja olin päätöksestä jokseenkin huojentunut. Mies puolestaan lähti pelaamaan roolipeliä kaverin luokse, kun ei minusta tarvinnut nyt huolehtia… Olisin varmaan mieluummin mennyt kotiin, jos olisin tiennyt latenssivaiheesta ja siitä, että se voi kestää pitkään. Olisin ehkä osannut rentoutua musiikkia kuunnellen ja elokuvia katsellen. Lautapelejäkin olisin varmasti tykännyt pelata, vaikka puolisoni ei enää suostunutkaan niitä pelaamaan kanssani. Oli kuulemma tylsää, kun voitti koko ajan – minun oli ehkä hieman vaikea keskittyä… Mutta kun en tiennyt, eikä minulle myöskään tarjottu tietoa, minusta tuntui parhaalta jäädä sairaalaan, jossa saisin lääkettä ja hoitoa tarpeen mukaan.

Sain osastolla kipulääkettä ja nukahtelin. Supistuksia tuli jossain vaiheessa kuuden minuutin välein, sitten ne taas taukosivat. Kävin lämpimässä suihkussa ja istuin pitkään suihkun alla jumppapallon päällä. Se teki hyvää. Aamulla sain uuden kipulääkkeen ja oksensin. Muistan olleeni peloissani, jännittynyt ja epätietoinen. Lääkäri tuli käymään yhdeksän aikaan.

”30-vuotias. Ei aikaisempia synnytyksiä. Tänään raskausviikot 40+2. Päätetään käynnistyksestä perusteella o47.1 37 raskausviikon jälkeen ilmenevät synnytykseen liittymättömät supistukset. KTG: Normaali.
Cervixstatus: Tarjoutuvana osana pää spinatason yläpuolella, cx pituus 0 cm väliasento, kiinteys tavallinen, auki 3 cm. Bishopinpisteet 7.
Päädytään käynnistykseen kalvojen puhkaisulla.”

Lääkäri päätti siis jouduttaa synnytystä puhkaisemalla kalvot. Se tuntui epämiellyttävältä, mutta ei kivuliaalta. Soittelin sen jälkeen miehelleni, että alapas tulla, täällä alkaa ehkä tapahtua. Oksitosiinitippa laitettiin aamupäivällä. Närästi ja nivusiin sattui. Makoilin ja yritin välillä vähän liikkua. Synnytys todettiin käynnistyneen klo 15. Hengittelin välillä ilokaasua. Nousin ylös ja pääsin kokeilemaan Relaxbirth-laitetta, joka oli tuotu huoneeseen. Oksitosiini pistettiin välillä tauolle, mutta aloitettiin iltapäivällä uudelleen.

Illalla puoli kymmenen aikaan eli reilu puoli vuorokautta kalvojen puhkaisun jälkeen sain epiduraalipuudutuksen. Osittain keinotekoisesti aiheutetut supistukset olivat olleet aika kammottavia jo jonkin aikaa. Epiduraali ei kuitenkaan auttanut kuin muutaman supistuksen ajan – oli ilmeisesti mennyt vähän pieleen. Lopulta se päädyttiin laittamaan uusiksi. Papereissa lukee vaikka mitä kaikkea erilaisista lääkkeistä, oksitosiinista yms. En edes muistanut, että synnytykseeni oli puututtu valtavan paljon…

Tunsin valtavaa painetta ja ponnistamispakkoa yhden aikaan yöllä, nyt jo siis uudenvuodenaaton puolella 31.12.2011. Kätilö oli todennut vauvan pään painavan hyvin supistuksen aikana, mutta myöhemmin vauva eli Sikuriina käänteli päätään reippaasti.

”02:45 Laitettu jalkatelineet ja tehty koeponnistus, jolla ei selkeää laskeutumista.
03:04 Lääkäri käynyt tutkimassa ja arvioimassa tilannetta. Pidetään taukoa ponnistamisessa ja laitetaan oksitosiini kiinni. Synnyttäjä kääntyy kontilleen ja ottaa ilokaasun tueksi.”

Ponnistamisen tarve ei loppunut, mutta ponnistaminen ei vaan jotenkin onnistunut. En tuntenut supistuksia kunnolla epiduraalin takia. Kaiken lisäksi sänkyä oli Relaxbirth-laitteen takia siirretty ja joka kerta, kun puoli-istuvassa asennossa katsoin suoraan eteen, näin peilistä oman kuvajaiseni: väsyneen, harmaan, itkeneen ja uupuneen. Olin jo aivan surkeana, itkin ja valitin. Huone tuntui vieraalta, oma kehoni tuntui vieraalta, olin aivan loppu. Puolisoni oli vierelläni, mutta täysin eksyneen oloisena.

Neljältä aamuyöllä oltiin tilanteessa, jossa minun todettiin olleen täysin auki kahden tunnin ajan. Minulle kerrottiin, että sairaalan ohjeistuksen mukaan tällaisessa tilanteessa mennään sektioon. Olin ehkä hieman helpottunut, mutta lähinnä suunnattoman pettynyt ja häpeissänikin.

Kiireellinen sektio

”Kiireellinen sektio
Preoperatiivinen arvionti: ensisynnyttäjä, käynnistys ekshaustion vuoksi kp:lla 30.12. Edennyt aluksi hitaasti, sitten hyvin täysin auki tilanteeseen. 2h täysin auki, välillä ponnistellut. To ei laskeudu, vaikutelma ala-aukeaman ahtaudesta, häntäluu prominoi eikä jousta, kallon luut limittäin. Sektiopäätös 30 min/ol [nimi]. Leikkaussalissa ruuhkaa, leikkauksen aloitus hieman myöhästyy. KTG pre op normaali.
Indikaatio: O63.0 Pitkittynyt synnytyksen avautumisvaihe
MCA.10 Keisarileikkaus kohdunsolan eli istmuksen läpi
ZXD.05 Kiireellinen toimenpide”

Leikkaussalissa makasin yhtä valkeana kuin lakana. Puolisoni puristi kädestä ja oli hänkin yhtä valkoinen. Kumpikaan ei ollut osannut odottaa tätä. Kumpikin oli todella väsynyt. Sain onneksi olla hereillä sektion ajan. Tunsin, kuinka sisuskalujani kaiveltiin. Kai minulle jotain kerrottiinkin sektion kulusta, yhtään en kyllä muista. Yllättävän pian kuulimme rääkäisyn, joka muuttui vääkyväksi itkuksi. Meille kerrottiin, että tyttö tuli. Syntymäaika klo 05:00 uudenvuodenaattona 2011.

En kuitenkaan saanut nähdä edes vilausta vauvastamme. Ihmettelin sitä kovasti. Halusin vain kovasti saada vauvani syliin. Kyselin, onko kaikki hyvin. Vieressäni sektion ajan ollut hoitaja vastasi, että varmasti kaikki on hyvin, kun kerran vauva itkee. Samalla kuitenkin tajusin, että huoneeseen saapui vauhdikkaasti yksi valkotakkinen lisää. Huolestuin todella. Meni vielä hetki – maailman pisin sellainen – ennen kuin kätilö tuli näyttämään meille vauvaamme.

Sikuriinalta puuttui osittain toinen käsivarsi. Tämä tuli yllätyksenä niin meille kuin sektion suorittaneelle Kättärin henkilökunnallekin. Sikuriina syntyi lauantaina ja pääsimme vasta maanantaina Lastenklinikalle tapaamaan käsikirurgia ja saamaan tietoa. Tähän asti elimme arvailujen varassa, taas epätietoisuudessa. Onneksi kyseessä kuitenkin oli vain ”valuvika”, eikä vakava sairaus tms.

Tieto avaa ovia tuntemattomaan.

Petyin synnytykseni kulkuun monella tavalla. Näin jälkikäteen voin vain todeta, että tieto ei lisää tuskaa. Tieto avaa ovia tuntemattomaan. Sikuriinan synnyttyä päätin ruveta ottamaan asioista selvää. Esimerkiksi kun imetys takkuili, en antanut periksi, vaan ahmin imetystietoutta. Päätin, että minähän imetän. Sitä ei meiltä viedä. Ja kun Kirpun synnytys läheni, luin synnytyksestä kertovia kirjoja ja synnytystarinoita. Opin paljon sellaista, josta olisi varmasti ollut hyötyä Sikuriinan synnytyksessä.

Sikuriina teki minusta äidin, ja Sikuriinan synnytys teki minusta leijonaemon. Sektioarpea kannan muistona lopun elämääni.

-Saara

Kolmevuotiaan dinosaurusrakkaus ja kahdet dinosaurussynttärit

Twiittasin jokin aika sitten näin:

Eskarilainen laskee ajatuksiaan: ”Äiti, mulla on ainakin 278 ajatusta!”
Melkein kolmevee siihen: ”Minä lasken myös ajatuksiani…. [pohtii hetken] …dinosaurus Rex… [pohtii taas] …minulla on yksi ajatus!”
#lastensuusta

Hauskaksi tämän jutun tekee se, että se on totta. Siis ehdottomasti täysin totta. Kirppu ei oikeasti juuri ajattele tällä hetkellä muuta kuin dinosauruksia.

Kirpun kaikissa leikeissä on dinosauruksia, ruoka on dinosaurusruokaa, vaatteista jokainen on jollain tavalla dinosaurusvaate ja lempiluettavaa ovat dinosauruskirjat. Kun Kirpulta kysyy, haluaako hän koota palapelejä, hän vastaa joo ja kysyy, ovatko ne dinosauruspalapelejä.

Ehdoton lemppari on tuo hirmuliskojen kuningas, tyrannosaurus Rex eli tinohaahu ’ek!

Myönnän! Olen lähtenyt leikkiin mukaan. Kirppu on saanut kotiin dinosauruksia niin leluina kuin kirjoinakin. Synttärijuhlia varten metsästin hänelle kakun päälle ”piikkidinosaurus-Rexiä” koristeeksi, valikoin dinosauruslautasliinoja ja dinosaurusilmapalloja, luonnollisestikin kehittelin dinosaurusteemaisia herkkuja!

Vinkkejä dinosaurusjuhliin

Järjestimme Kirpulle kahdet juhlat. Eilen sunnuntaina juhlimme Kirpun tärkeiden aikuisten kanssa ja tänään maanantaina pidimme pienet lastenkutsut. Molemmissa oli näkyvillä Kirpun rakastamat dinosaurukset!

Tässä vinkkejä muille dinosaurusfaneille:

Ensimmäisen kakun päällä ärjyi Kirpun toiveiden mukaisesti ”piikkidinosaurus-Rex”, joka vartioi muniaan. Kakun tilasimme Lohjalta Café Laurista ja koristelimme itse.
Käytin Kirpun dinosaurusfiguureja pöytien koristelussa.
Kaikki pikkuvieraat saivat oman dinosaurusnaamarin.
Tarvikkeet dinosaurusaiheiseen kattaukseen löytyivät nettikaupasta.
Lastenjuhlissa tarjottiin kakun sijaan dinosaurusmuffinseja! Nämä syntyivät nettikaupasta ostetun koristelupakkauksen avulla.
Myös vieraat olivat ymmärtäneet kupletin juonen. Kirppu sai aika monta dinosaurusaiheista synttärilahjaa!

Onko dinosaurusvaihe tuttu? Entä pidätkö teemajuhlista? Mikä synttärijuhlissa on tärkeintä? Osallistu keskusteluun kommentoimalla.

-Saara

On ihanaa, kun lapset kasvavat! (Ja samalla ihan kamalaa…)

Aina sanotaan, että lapset kasvavat nopeasti. Että nauti nyt, kun ovat pieniä. Kohta eivät nimittäin enää ole.

Kyllähän sen jotenkin tietää ja uskoo. Tavallaan. Kuitenkin sitä samalla kuvittelee, että tätä se elämä on nyt ja aina. Varsinkin silloin tuntuu siltä, kun elämä lapsen tai lasten kanssa on jotenkin vaikeaa tai hankalaa, kun erilaisia vaiheita tulee yksi toisensa perään ja kun päivät häviävät harmaaksi massaksi pyykätessä, ruokaa laittaessa ja aina vaan samoja hommia toistaessa.

Sitten tapahtuu yhtäkkiä jotain ja sitä havahtuu huomaamaan, että kyllä! Menivät sitten kasvamaan! Ne omat lapset. Ja ihan yllättäen.

Meillä esimerkiksi eskarilainen Sikuriina on halunnut nyt viime aikoina toisinaan kävellä eskariin ihan itse (tämä on eskarin puolesta ok, matkaa on noin noin 300-400 metriä turvallista pihatietä pitkin). Kotona Sikuriina auttaa ruoanlaitossa, leikittää Kirppua, haluaa olla yksin kotona pieniä hetkiä ja vetäytyy välillä puuhaamaan jotain omaa kerrossängyn yläpedille ylhäiseen yksinäisyyteensä. Iltaisin hän käy suihkussa täysin omatoimisesti ja viikonloppuaamuisin osaa hakea aamupalaa itselleen ja Kirpulle antaen meidän vanhempien jatkaa unia.

Jotenkin tämä Sikuriinan kasvu ja kehitys on kuitenkin jäänyt hieman huomaamatta, koska Kirppu vaatii edelleen paljon huomiota ja hoitoa. Vähitellen sitä kuitenkin havahtuu nyt tajuamaan, että monessa suhteessa elämä on nykyään helpompaa kuin vuosi, pari sitten. Varsinkin, kun Kirppukin on kasvanut kolmevuotiaaksi.

Teimmekin tässä puolisoni kanssa eräänä iltana suunnitelmia kuluvalle viikolle. Iltamenojamme pohtiessa totesin, että onpa muuten ihanaa, kun lasten nukuttamiseen ei enää mene melkein tuntia. Me siis edelleen ”nukutamme” lapset eli toinen meistä hengailee lastenhuoneessa, kunnes lapset ovat unessa. Tämä on tärkeää meille ja lapsille, koska koemme, että se vahvistaa kiintymyssuhdettamme. Mutta tosiaan jossain vaiheessa tämä saattoi viedä tunninkin – yleensä Kirpun takia. Nykyään sen sijaan homma hoituu usein jopa alle kymmenessä minuutissa!

Tämä yksi konkreettinen asia sai minut tajuamaan, miten elämämme on jo muuttunut. Ja niin nopeasti! Aivan yhtäkkiä.

Isotkin ovat pieniä

Vaikka lapset kasvavat, oppivat uutta ja kehittyvät, ovat he silti pieniä pitkään. Minä joudun usein muistuttamaan itseäni siitä, että isompikin lapsi kaipaa välillä apua, ohjausta, kannustusta – ja erityisen paljon myös hellyyttä ja läheisyyttä. Meillä Sikuriina rakastaa iltasatuhetkiä, jolloin saa kaivautua kainaloon. Syli kelpaa myös lohdukkeeksi ja rentoutumiseen.

Kirpun kanssa hellyyttä ja läheisyyttä tuntuu kertyvän helpommin päivän aikana. Ja öisin. Hän nimittäin tulee yleensä jossain vaiheessa kainaloon nukkumaan. Lisäksi Kirppu osaa hienosti olla tarvittaessa iso ja tarvittaessa ihan pieni. Iso ja taitava hän on kantaessaan reppunsa päiväkotiin, istuessaan ”isojen” tuolilla ruokapöydässä ja etenkin tehdessään samoja asioita, kuin siskonsa! Sen sijaan pieneksi vauvaksi hän muuttuu väsyneenä ja halutessaan rintaa (imetän edelleen kerran, pari päivässä). Kolmevuotiaan elämä onkin melko ihanaa, kun voi valita, onko iso vai pieni. Toivottavasti hän kokee voivansa olla tarvittaessa pieni vielä pitkään.

Aika aikaansa kutakin

Kuluneella viikolla olin eräänä iltana Alppilan kirkon iltaruokailussa lasten kanssa syömässä ja leikkimässä. Sinne oli yhtäkkiä tiensä löytänyt todella moni alle puolivuotiaan vanhempi. Tuntui, että vauvoja oli suunnilleen joka kolmannessa sylissä. Huomasin katselevani kaipaavasti noita pieni pulleroposkia ja nöpöneniä. Vauvat vaan mielestäni ovat aivan valloittavan suloisia! Tuli ihan sellainen olo, että jospa mekin vielä…

Seuraavana aamuna kännykkäni muistutti, että pitäisi merkitä kalenteriin kuukautisten alkamisaika. No, eivät olleet vielä alkaneet. Siinä sitten paniikissa kävin läpi ajatusketjun siitä, miten meille ei kyllä enää voi tulla yhtään vauvaa. Miten olemme varmoja, että lapsiluku on täynnä. Miten juuri elämä on muuttunut taas ihan erilaiseksi (lue: helpommaksi), kun lapset ovat kasvaneet. Vain noin vartti tämän jälkeen ne kuukautiset alkoivat. Ja minä surin pienen, ohikiitävän hetken sitä, että en taida oikeasti enää koskaan saada kantaa vauvaa sisälläni. Hormonit…

Yritän tässä opetella sitä, että muistaisin nauttia juuri siitä hetkestä, joka on käsillä. Ihan kohta nimittäin tulee taas jokin aivan erilainen ja uudenlainen hetki. Eikä niitä menneitä hetkiä oikein saa enää takaisin…

-Saara

Ps. Hurlumhein hetkiä voi seurata myös Facebookissa ja Instagramissa!

Elämää eskarilaisen kanssa: Miten selviytyä lapsen kiukkukohtauksista? Vai onko se edes mahdollista?

”EI!” karjuu kuusivuotias Sikuriina niin lujaa kuin vain mitenkään pystyy. Ääni rikkoutuu ja kurkku korisee. Mielipide ei jää epäselväksi. Toisinaan samainen kuusvee ilmoittaa ylhäisen ykskantaan ”ei sovi” tai ”ei käy”. Kyseessä saattaa olla kylpyyn meneminen, ulos lähteminen, hiusten harjaaminen tai muu ihan tavallinen ja jokapäiväinen juttu, sellainen joka yleensä hoidetaan ihan tuosta noin vaan. Mutta ei aina. Välillä eskarilaisella on ihan oma agenda, johon homma ei vaan sovi. EI SOVI!

Lapsen tunteiden säätelytaidot ovat vasta kehittymässä. Lapsi vasta harjoittelee itsesäätelyä. Toisilla lapsilla on siihen paremmat valmiudet kuin toisilla, mutta kaikki voivat sen oppia. Kiukkukohtaukset helpottuvat ja vähenevät, kun lapsi oppii itsesäätelyn taitoja. Aikuinen pystyy tukemaan lasta ja harjoittelemaan näitä taitoja yhdessä lapsen kanssa.

Ennakointi ja lapsen kuunteleminen vähentävät kiukkukohtauksia

Edelleen sorrun ikävän usein päsmäröimään tai määräilemään useissa tilanteissa. Ohjeistan, kerron tai sanelen, mitä mielestäni pitää tehdä, miten pitää toimia tms. Harjoittelen kuitenkin nykyään enemmän ja enemmän nimenomaan lasteni kuuntelemista, koska olen huomannut, että varsinkin Sikuriinalla on hyviä ajatuksia ja ideoita, jotka usein toimivat paremmin kuin mitä olin itse ajatellut.

Kerran esimerkiksi olimme pitkänmatkanbussissa tulossa Sikuriinan pappalasta kotiin. Pyysin Sikuriinaa istumaan isänsä viereen ja itse olin menossa Kirpun viereen istumaan. Sikuriina ilmoitti tiukasti ”ei käy”. Meinasin ensin ruveta määräilemään ja komentamaan, mutta päätin sitten kysyä, miten Sikuriina toivoisi että istumme. Hän halusi istua Kirpun vieressä. Se sopi kaikille ja matka sujui kivasti.

Me pyrimme kuuntelemaan lapsiamme ja toimimaan heidän kanssaan yhteistyössä. Kuitenkin on tiettyjä asioita, joista aikuinen vielä toistaiseksi päättää. Näihin kuuluu meillä mm. nukkumaanmenoajat, ruokailut ja esimerkiksi esikouluun ja hoitoon lähdöt. Joistakin asioista voimme neuvotella enemmän, toisista vähemmän. Lapsi voi esimerkiksi esittää toiveita ruoista ja ne otetaan huomioon mahdollisuuksien mukaan. Samoin lapsi voi valita itse vaatteitaan, kunhan ne ovat tilaisuuteen sopivia.

Sikuriina osaa jo neuvotella todella hyvin. Jos kiellämme jotain, Sikuriina kysyy yleensä herkästi perusteluja. Miksi ulos ei voi laittaa prinsessamekkoa? Miksi televisiota ei voi katsoa enää iltapalan jälkeen? Miksi pitää käydä suihkussa?

Välillä kuitenkin tulee tilanteita, jolloin Sikuriina on kanssamme eri mieltä, selityksemme eivät kelpaa, emmekä voi jostain syystä antaa periksi tai neuvotella enempää. Tällöin kaikuu vahva EI tai alkaa muuten maata järisyttävä kiukku. Ne tilanteet haastavat meitä vanhempia. Miten sitten toimia näissä tilanteissa?

Miten voi yrittää rauhoittaa kiukkuisen lapsen?

Minä olen harjoitellut kolmen kohdan toimintamallia. Se toimii meillä yleensä ihan hyvin, mutta ei se mikään taikakikka ole. Joissakin tilanteissa olen edelleen aivan ihmeissäni ja eksyksissä topakan tirppanan vanhempana.

1) Tunnista, tunnusta ja nimeä lapsen tunteet. Minä sanoitan lapselle: ”Minä huomaan, että sinua harmittaa / kiukuttaa /ärsyttää / suututtaa, kun…”
Samalla pyrin viestimään omalla äänensävylläni ja rauhallisuudellani, että kyseinen tunne on ihan tavallinen, ei siis mitään pelottavaa tai väärää, ja että minäkin tunnistan sen. Saatan lisätä, että ymmärrän kyllä, että tuntuu kurjalta, harmittaa tms. Tarjoan lapselle sanoja, joilla myöhemmin pystyy kertomaan omista tunteistaan ja tuntemuksistaan. Lisäksi lapsi saa sen kokemuksen, että vanhempi kuuntelee häntä ja välittää.

Olen käsittänyt, että noin 5-6-vuotiaana aivot järjestäytyvät uudelleen. Hermoratoja katkeaa ja uusia syntyy. Lapsi ei oikeasti välttämättä muista tai hahmota, miten toimia eri tilanteissa. Lapsen ajatukset eivät pysy hänen tunteidensa mukana. Aikuista tarvitaan tunnistamaan ja nimeämään lapsen tunteita, kertomaan että ne ovat ihan tavallisia sekä lohduttamaan ja tsemppaamaan lasta tunnekuohun keskellä.

Äärimmäisen tärkeää on, että aikuinen itse pysyy rauhallisena, eikä lähde lapsen tunnekuohuun mukaan. Omalla rauhallisuudellaan pystyy luomaan lapselle turvallisuuden tunnetta. Jos tuntuu, että oma itsehillintä ei riitä, kannattaa ottaa aikalisä. Yleensä huutaminen, hermostuminen tai suuttuminen vaan pahentavat tilannetta. Voisin sanoa, että trust me, I know. Kokemusta on siitäkin. Kannattaa muuten lukea Positiivinen kasvatus -blogista teksti aikuisen itsesäätelystä.

2) Kutsun lapsen syliin rauhoittumaan ja juttelemaan, jos saan häneen edes jonkinlaisen yhteyden. Jos ei halua tulla syliin, kysyn, haluaako rauhoittua vaikka pehmolelun kanssa sohvalla. Pysyn itse lähellä ja viestitän, että vaikka hänen maailmansa järkkyy, minä olen paikalla tukena ja turvana. Olen turvallinen aikuinen.

Sikuriina haluaa usein rauhoittua itse, yksin. Hän tulee syliin sitten rauhoituttuaan. Tämä rauhoittuminen vaatii aikaa, ja usein kiireessä tämä vaihe jää puolitiehen – etenkin jos kiukku on tullut siirtymätilanteessa. Saatammekin rauhoittua tai halia hississä matkalla eskariin tai vaikka bussissa matkalla toimintaterapiaan tms.

3) Kun lapsi on rauhoittunut, pyrin vielä keskustelemaan tilanteesta. Kerron, että karjumisen sijaan haluaisin kuulla hänen mielipiteensä ja ehdotuksensa ja kysyn, keksiikö hän jotain, mikä auttaisi tilanteessa.

Tilanteet eivät yleensä ratkea salamannopeasti. Kahta ensimmäistä kohtaa toistan rauhallisesti, kunnes pääsemme keskusteluyhteyteen ja voimme yhdessä miettiä, mikä tilanteessa auttaisi. Nykyään tilanteet ratkeavat yllättävänkin helposti, ratkaisut saattavat olla yksinkertaisia pikkujuttuja, kuten että Sikuriina haluaa piirtää kuvan loppuun ennen kylpyä tai laittaa toiset kengät ulos mennessään.

Lapsikin on ihminen

Lapsi kannattaa kohdata ihmisenä, toki keskeneräisenä sellaisena, mutta kuitenkin ihmisenä. Lapsilta saattaa tulla oikeasti hyviä ajatuksia. Heillä on omat näkemyksensä ja tarpeensa, jotka aikuinen saattaa usein arvata tai päätellä väärin. Kysymällä selviää monta asiaa.

Lopuksi on kyllä pakko myöntää, että ihan aina en muista/jaksa/pysty toteuttamaan näitä kolmea kohtaa. Välillä mennään jollain aivan toisella toimintatavalla. Välillä poistan itseni tilanteesta ja annan miehen hoitaa. Välillä minunkin maailmani murenee ja kaikki on kökköä, kunnes taas ei ole.

Suosittelen kuitenkin kokeilemaan tätä tapaa toimia. Ja suosittelen oikeasti kuuntelemaan lasta! Ei siinä ainakaan mitään häviä!

Suosittelen myös seuraamaan Positiivinen kasvatus -blogia, jossa on parhaillaan menossa Itsesäätelyn maaliskuu!

-Saara

Teksti pohjautuu alunperin vauva.fi-alustalle kirjoittamaani tekstiin, joka on julkaistu 20.5.2017.

Naistenpäivänä tekstari – kukkia vaikka aina, sesongin mukaan

Nykyään naisten asema Suomessa on jo todella hyvä. Saamme äänestää, käydä töissä, kouluttautua. Saamme pukeutua haluamallamme tavalla, ajaa autoa, harrastaa, liikkua ulkona ja olla sellaisia kuin haluamme. Onkin välillä vaikea muistaa, että epätasa-arvo on edelleen näin 2000-luvullakin suuri maailmanlaajuinen ongelma. Kansainvälinen naistenpäivä on nyt torstaina 8.3.2018. Se on päivä, jolloin naisten asema nostetaan taas keskusteluihin.

Meidän perheessämme kasvaa Sikuriina, prinsessa, tahtotyttö, iltavilli, luonnonlapsi, matikkanero… Lapsi, jonka toivon saavan kasvaa maailmaan, jossa tasa-arvo on itsestäänselvyys. Maailmaan, jossa saa olla juuri sellainen kuin haluaa. Sukupuolesta välittämättä.

Olemme Sikuriinan kanssa lukeneet paljon kirjaa Iltasatuja kapinallisille tytöille (S&S 2017) ja puhuneet siitä, miten hienoa on, että tällainen kirja on tehty, miten paljon minäkin olen oppinut sen kautta ja etenkin siitä, miten upeita naisia maailmassa on – ja on ollut. Tässä upeassa iltasatukirjaksikin soveltuvassa kirjassa tutustutaan sataan todelliseen tyttöön ja naiseen, jotka ovat muuttaneet maailmaa tai oman elämänsä rohkeasti ja lupaa kyselemättä. He ovat eläneet kauan sitten tai he elävät nyt ja ovat hallitsijoita, merirosvoja, taiteilijoita, urheilijoita, astronautteja, tieteilijöitä, tai ihan tavallisia ihmisiä, joiden elämä on tai on ollut jotenkin merkittävää. Suosittelen tutustumaan!

Naistenpäivä ennen ja nyt

Kansainvälistä naistenpäivää on vietetty jo pitkään, 1900-luvun alkupuolelta lähtien. Kuitenkin vasta vuonna 1975 siitä tuli virallinen YK:n teemapäivä. Naistenpäivällä on pitkä ja vivahteikas historia, joka käsittää mm. lakkoja ja kokoontumisia, joissa on vaadittu naisille äänioikeutta, työoikeutta, oikeutta ammattikoulutukseen ja työsyrjinnän lopettamista.

Kansainvälinen naistenpäivä on virallinen juhlapäivä useissa maissa. Perinteeksi on muodostunut, että miehet kunnioittavat ja muistavat äitejään, vaimojaan, tyttöystäviään ja muita läheisiä naisia ruusulla tai jopa pienillä lahjoilla. (Wikipedia)

Suomessakin naistenpäivään on ruvettu liittämään enemmän ja enemmän kaupallista sisältöä: Miehiä muistutetaan mainoksissa paitsi ruusuista, myös suklaista ja muista herkuista. Naisille puolestaan mainostetaan mm. jumppatunteja, joita vetää paidaton miesohjaaja (en edes kykene kertomaan, miten paljon tällainen miehen esineellistäminen ja naisten toiveiden ja tavoitteiden aliarviominen ärsyttää – voimme keskustella siitä vaikka kommenteissa). On naistenpäivän juhlia ja kahvitilaisuuksia. Ja hyvä niin.

Kannattaa kuitenkin edelleen muistaa, että sen lisäksi, että naistenpäivänä juhlistetaan naisten sosiaalisia, poliittisia ja taloudellisia saavutuksia, on myös tärkeää nostaa esiin asioita, joissa edistystä ja kehitystä edelleen tarvitaan. Maailma ei ole vielä valmis. Edistystä ja kehitystä tarvitaan edelleen. Ja toki myös kukkia.

Suomen UN Women: Tekstari naisille

Tässä naistenpäivän olemusta ja problematiikkaa pohtiessani huomasin Facebookissa Suomen UN Womenin tapahtuman tai kampanjan ”Tekstari naisille ruusun sijaan”. Kampanjasta kerrotaan näin:

”Ruusuja naistenpäivänä? Ruusut eivät suojele väkivallalta.
Tänäkin naistenpäivänä joka kolmas nainen maailmassa on kokenut väkivaltaa. Naisiin ja tyttöihin kohdistuva väkivalta ei tunne maantieteellisiä, uskonnollisia tai kulttuurisia rajoja. Ruusujen sijaan naiset tarvitsevat suojaa väkivallalta ja tukea selvitäkseen sen vaikutuksista.”

Näin äitinä ja suomalaisena naisena haluan opettaa lapsilleni tasa-arvoa, muiden huomioon ottamista ja tuen tarjoamista. Mielestäni näitä kaikkia voin opettaa mm. lähettämällä yhdessä Sikuriinan kanssa tekstiviestin ja lahjoittamalla 10 euroa, voidaan tarjota terapiaa ja neuvontaa jopa kuudelle väkivallan uhriksi joutuneelle naiselle Afrikassa ja Aasiassa. Sitten julkaisemme yhdessä somessa alla olevan kuvan (joka löytyy Suomen UN Womenin Facebook-tapahtumasta) ja tanssimme naistenpäivän kunniaksi PMMP:n Tytöt-biisin tahdissa!

Miksi Suomen UN Women?

UN Women on YK:n tasa-arvojärjestö ja maailman johtava naisten ja tyttöjen puolestapuhuja. UN Womenin tavoitteena on saavuttaa maailma, jossa on yhtä arvokasta syntyä tytöksi kuin pojaksi – jossa miehillä ja naisilla on yhtäläiset oikeudet ja mahdollisuudet.

Un Women on iso, kansainvälinen järjestö, jonka toiminta on vakiintunutta. Toki tällaisen ison koneiston pyörittämiseen menee rahaa, mutta rahaa menee myös kohteeseen. UN Women on tehnyt ja tekee edelleen paljon naisten hyväksi yli 90 maassa. Niissä maissa, jossa oikeuksien puolustamista ja apua eniten tarvitaan.

Kukkia vaikka joka päivä – suomalaisten naisten yrityksistä!

Voisiko ajatella, että jokainen – siis ihan jokainen – ansaitsee kukkia ihan vaikka joka päivä? Ei niiden ostamiseen tarvita mitään erityistä syytä, varsinkaan sellaista, mikä liittyy sukupuoleen. Minusta ainakin on ihanaa, kun kotoa löytyy sesongin mukaisia leikkokukkia, vaikka olenkin aivan onnettoman huono hoitamaan niitä. Ja minä ostan itse kukkia kotiin melko usein.

Kukkia kannattaa ehdottomasti ostaa kukkakaupoista, koska moni kukkakauppias on naisyrittäjä! Eli toki kukkiakin ostamalla pystyy tukemaan naisia ja naisten asemaa, mutta aika paljon pienemmässä mittakaavassa kuin lahjoittamalla Suomen UN Womenille. Ja hei, Kauniisti kotimainen -verkkosivuilta löytyy kivasti tietoa kotimaisista kukista sekä niiden sesongeista. Kannattaa tutustua!

Voisitko kuvitella käyttäväsi vaikkapa 20 euroa ensi viikolla: toisen 10 euroa tekstarina Suomen UN Womenin kampanjaan ja toisen 10 euroa suomalaisessa kukkakaupassa ruusuun tai vaikka tulppaaneihin? Iloa lähelle ja kauas!

-Saara

***

Lisää tietoa Suomen UN Womenin kampanjasta:

Jokaisella lähetetyllä tekstiviestillä voidaan tarjota terapiaa ja neuvontaa jopa kuudelle väkivallan uhriksi joutuneelle naiselle Afrikassa ja Aasiassa.

UN Womenin tuella valtiot tiukentavat myös lakeja naisten ja tyttöjen suojelemiseksi väkivallalta ja syyllisten rankaisemiseksi. Tuemme palvelujen parantamista väkivallan uhreille ja pysyvän asennemuutoksen aikaansaamista perheissä, yhteisöissä ja koko yhteiskunnassa.

YK:n tasa-arvojärjestö UN Women toimittaa avun suoraan perille kaikkein heikoimmassa asemassa oleville naisille.

Lisätietoja UN Womenin työstä väkivaltaa vastaan: https://www.unwomen.fi/naistenpaiva2018

(Keräyslupa RA/2017/137 )

***

PS. Missään tapauksessa en suosittele olemaan ostamatta ruusuja. Ehkä toivoisin, että ostettaisiin jotain sesongissa olevia kukkia, kuten nyt keväällä tulppaaneja. Ja niitäkin pienistä kukkakaupoista! Silloin tulee taas kannattaneeksi suomalaista yrittäjyyttä – usein tosiaan jopa naisyrittäjiä.

Ota kuva! – Valokuva auttaa ja tukee lasta siirtymätilanteissa

Sikuriina keksi varttia vaille seitsemän eräänä iltana, että haluaa leikkiä Legoilla. Minun piti tyhjentää ja täyttää tiskikone, joten totesin, että Legot olivat juuri sopivaa puuhaa siksi hetkeksi. Sain niiden avulla lapset hetkeksi rauhoittumaan lähelleni keittiön pöydän ääreen. Samalla tiedostin ja myös tiedotin lapsille, että ihan viimeistään puolen tunnin kuluttua on pakko mennä pesulle eli aloittaa iltapuuhat.

”Jos juuri nyt on kivaa, miksi siitä kivasta pitäisi luopua ihan vain koska joku pyytää?”

Siirtymätilanteet ovat usein haastavia. Lapsi hahmottaa aikaa ja ympäristöä eri tavalla kuin aikuinen ja elää hetkessä. Jos juuri nyt on kivaa, miksi siitä kivasta pitäisi luopua ihan vain koska joku pyytää? Luopuminen on raskasta silloinkin, kun luvassa on jotain kivaa. Erityisen vaikeaa se on, kun pitäisi tehdä jotain tylsää, kuten vaikka niitä iltapuuhia…

Valokuva helpottaa siirtymistä

Siirtymävaiheita voi onneksi helpottaa monilla tavoilla. Tämän Lego-leikin yhteydessä onneksi tajusin ottaa kännykän käteeni käyttääkseni sen kameraa. Sekä Sikuriina että Kirppu suostuivat keräämään Legot, kunhan leikeistä oli otettu kuvat. Kuvasta nimittäin on mahdollista tarvittaessa myöhemmin katsoa, mihin vaiheeseen leikki on jäänyt viimeksi, asetella lelut samalla tavalla ja jatkaa. Tai kuvan avulla voi vain muistella kivaa leikkiä.

Kirpulla oli leikissään mm. erilaisia kulkuneuvoja.

Kuvat ovat ihania ja tärkeitä. Niiden avulla voi muistaa jo unohtuneitakin asioita. Kuvia katsellessa itsekin muistaa yhtäkkiä, miten pieniä lapset ovat olleet tai miten ihanaa meillä oli Barcelonan lomalla. Kirpulla on kuva perheestämme mukana päiväkodissa, ja minulla on lasten kuvat kalenterissani. Lisäksi meillä on kuvia rakkaistamme esillä kotonamme. Silloin tällöin saamme nähdä kuvia lastemme päivähoito- ja eskaripaikoista. On ihana nähdä, mitä lapset ovat puuhanneet!

Kuvia ja kuvaamista kannattaakin hyödyntää. Ja niitä kuvia kannattaa katsella lasten kanssa. Ne mahdollistavat ihanat pienet muistelutuokiot!

-Saara

PS. Hurlumhein kuvia löytyy mm. Instagramista!

Olen ”Varovasti!”-äiti – ja inhoan sitä yli kaiken

Tiedättekö ne vanhemmat, jotka juoksevat lastensa perässä ja hokevat ”varovasti”? Sellaisesta saisi vaikka Putoukseen hyvän roolihahmon. Sillä voisi olla varusteina valjaat, ensiapupakkaus… Ja se hokema tietty olis: ”VAROVASTI! NYT VAROVASTI!” (Edit. 13.3.2018: Kikka Vaara!)

Lapsen motorinen kehitys vaikuttaa moneen asiaan: terveyteen, taitoihin, itsetuntoon, kehonhallintaan, jopa oppimiseen. Lapset oppivat kyllä näitä äärimmäisen tärkeitä taitoja, kunhan heille annetaan mahdollisuus. Valitettavan usein vanhemmat ovat lasten motoristen taitojen luonnollisen kehityksen esteenä. Ja kyllähän sen tietysti ymmärtää, ei kukaan vanhempi halua, että lasta sattuu. Kiellot ja varoitukset tekevät kuitenkin pitkällä aikavälillä enemmän hallaaa kuin pipit ja ruvet.

Kuinka monta vaaranpaikkaa löydät kuvasta?

Minä tiedostan nämä asiat ja haluan ottaa ne huomioon, kun kasvatan lapsiani. Minä olenkin aina kuvitellut olevani rento äiti, joka luottaa lapsiinsa ja antaa heidän kokeilla osaamistaan ja kehittää taitojaan ihan rauhassa. Sellainen, joka opettaa, etteivät muksahdukset haittaa ja neuvoo, miten hengitellään kipu pois.

Yleensä olenkin sellainen, varsinkin tutuissa paikoissa. Kotipihan liukumäessä annan lasteni kiipeillä ehkä vähän turhankin vapaasti. Ja metsässä he saavat juosta ja telmiä vapaasti. Välillä tuntuu, että minun rentouttani vähän kauhistellaankin, kun joskus oli joku kertonut, että sen serkun kaiman lapsi oli tippunut juuri sellaisesta ja satuttanut itsensä ainakin pahasti. Tietenkään ei saa olla tyhmänrohkea, mutta ei lapsi opi, jos ei saa tehdä. Hieman ristiriitaista onkin, että kun olemme jossain vieraassa paikassa, huomaan helposti olevani se, joka huutaa: ”VAROVASTI! NYT VAROVASTI!”

Esimerkiksi: Sikuriina lainasi naapurista potkulautaa, kun menimme Korkeasaareen. Aluksi varustin hänet proteesilla (koska Sikuriinalla on erilainen käsi) ja kypärällä, mutta melko pian Sikuriina luopui sekä niistä että potkulaudasta. Hetken kuluttua tajusin, että Sikuriina oli napannut potkulaudan minulta ja potkutteli menemään ilman proteesia JA kypärää. Ja vielä Korkeasaaressa, jossa on mäkiä! (Ja huom. Jostain syystä emme ole koskaan tajunneet hankkia Sikuriinalle omaa potkulautaa, joten hän ei ole kovin kokenut potkuttelija.)

Oikeasti olisi vain kannattanut laittaa kypärä (ja proteesi) takaisin ja antaa potkutella. Jostain syystä jähmetyin ja jäykistyin, annoin kyllä Sikuriinan potkutella, mutta olin se Varovasti!-äiti, jota inhoan. Miksi pitää antaa lapsen ymmärtää, että hän on jotenkin vaarassa (sitähän se meinaa, kun kerran pitää olla varovainen)? Miksei voi vain antaa lapsen kokeilla ja oppia?

”Varovasti nyt, ettei sitä mustikkaa ole kohta joka paikassa!” (En muuten varoitellut – ja sitä mustikkaa oli vaatteissa…)

Toisen kerran Varovasti!-äiti nosti päätään, kun pääsimme miehen suvun mökille. Mökki on keskellä metsää järven rannassa. Siellä on kamiina, aurinkopaneelit, joitakin portaita, ovia (joiden väliin pienet sormet saattavat jäädä), laituri… JA SE JÄRVI!

Sikuriinaan luotin ja luotan mökillä. Hän osaa olla varovainen ja kuuntelee ohjeita. Tietenkään ei viisivuotiasta voi valvomatta jättää, mutta hänestä en suurta huolta kanna. Suunnattoman utelias kaksivuotias Kirppu sen sijaan on Varovasti!-äidin painajainen. Kirppu kysyy ”Mikä tämä on?” ja kokeilee kyseistä asiaa saman tien. Napit ovat Kirpun mielestä painamista varten ja vivut vääntämistä varten. Eniten kiinnostaa kaikki. Eikä vähiten laituri. TAI SE JÄRVI!

Kirppu tarvitsee mökillä jatkuvaa huolenpitoa ja vahtimista, mutta ei välttämättä sitä Varovasti!-äitiä. Varsinkaan sellaista, joka itse arkailee vettä, muttei kuitenkaan halua periyttää lapsilleen omia pelkojaan. Ehkä tässä vähitellen opin taas ennakoimaan asiat, jottei tarvitse jatkuvasti paniikissa kieltää ja varoitella. Kirppu onneksi myös kasvaa ja saa järkeä päähänsä. Auttaisiko siihenkin ehkä se, että hän saa kokeilla ja yrittää. Silleen turvallisesti. Heh…

Millainen vanhempi sinä olet? Uskallatko antaa lapsesi kokeilla rajojaan?

-Saara

Kun vesirokko iskee: 5 vinkkiä selviytymiseen – ja kuudes vanhemmille

Meidän kesämme on mennyt vesirokon merkeissä. Kiltit lapseni päättivät sairastaa sen luokanopettajaäidin pitkällä lomalla. Sikuriina (5 v.) sai rokon ensimmäisenä ja selvisi suhteellisen vähällä. Kirppu (2 v.) sairastui juhannuksen tienoilla ja on edelleen näppyinen ja kipeä(hkö). Keräsin lasten ja netin avustuksella kokemuksistamme seuraavan vinkkilistan.

”Halaa, silitä, suukottele. Helli ja pidä hyvänä. Kerro, että rakastat ja että tauti menee kyllä ohi.”

Huom! Muistathan, että vesirokko on sairaus. Se saattaa mennä helposti ohi, mutta se saattaa myös olla viheliäinen tai jopa äärimmäisen vakava. Ota herkästi yhteyttä lääkäriin, jos epäilet, että tarvetta on.

1. Helpota lapsen oloa

Sikuriinalle nousi aluksi paljon näppyjä, jotka eivät kutisseet yhtään. Kutina alkoi myöhemmin, mutta siihen onneksi auttoi apteekista ostettu PoxClin-vaahto, jonka ilmeisesti pitäisi myös estää näppylöitä tulehtumasta. Kirpun näppylät puolestaan kutisivat ja olivat kipeitä alusta asti, eikä hän oikein tuntunut tykkäävän tuosta vaahdosta. Sen sijaan Aloe vera -geeli helpotti kutinaa. Terveydenhoitaja neuvoi myös laittamaan sinkkipastaa ja Bacibact-voidetta kaikkein tulehtuneimpiin näppyihin.

Kirpulla nousi myös valtavia, kämmenen kokoisia punaisia läikkiä ympäri kehoa. Käytimme häntä lääkärillä, joka totesi, että kyseessä oli infektion laukaisema urtikaria eli nokkosrokko. Onneksi se on vaaraton reaktio, vaikka olikin hurjan näköinen. Saimme reseptillä Kirpulle antihistamiinia, ja se auttoikin hyvin. Lääkärin ohjeiden mukaan annoimme kipulääkkeenä parasetamoliaIbuprofeiinia ei suositella vesirokon yhteydessä. 

Lääkkeet auttoivat, mutta Kirppu oli silti kutiseva, joten päätin kaiken googlailun ohessa kysyä vinkkejä Facebookissa Vanhempien vertaistuki -ryhmässä. Sain mm. seuraavia neuvoja:

– kylpy tai (lapsen ihoon suhteutettuna) viileältä tuntuva suihku useamman kerran päivässä
– ruokasoodakylpy: kylpyveteen muutama teelusikallinen ruokasoodaa ja lapsi kylpyyn
– ruokasoodatahna: ruokasoodan sekaan vähän vettä, sekoitetaan tahnaksi ja levitetään iholle
– raakaa perunaa tai perunajauhoa iholle (vaikuttavana aineena tärkkelys)
– after sun -voiteet
– vesirokkovoide apteekista (ilmeisesti eri kuin PoxClin-vaahto)
– kaurakylpy: kylpyveteen lisätään puoli pakettia kaurahiutaleita, annetaan tekeentyä hetki ja sitten hierotaan ”kauralimaa” näpyille
– lääkärin reseptillä Atarax (tätä ei kuulemma kovin herkästi nykyään kirjoiteta)
– antihistamiini

En pysty näihin vinkkeihin tarjoamaan sen kummempia lähteitä tms. joten näiden kokeilu on omalla vastuulla. Kertokaa ihmeessä kommenteissa, jos tiedätte jonkin toimivan tai toisaalta olevan höpöhöpöä. Ruokasoodavinkkejä tuntui ainakin olevan netin keskustelupalstat pullollaan. Ruokasooda- ja kaurakylpyjä kokeilimmekin.

Ruokasoodakylvyssä Kirppu ainakin viihtyi, ja se tuntui helpottavan oloa ainakin hetkellisesti. Sen sijaan kaurakylpy kauhistutti Kirppua. Hän ei yhtään halunnut istua kylvyssä. Pitkän suostuttelun jälkeen sain hetkeksi kuorruttaa hänen selkänsä kauralla (kuvassa), mutta se piti saada nopeasti pois. Epäilen, että ajatus töhnästä iholla oli pienelle liikaa, eikä hän jäänyt tunnustelemaan, miltä kaura oikeasti tuntuu. Itse käytin kauraliman sitten jalkakylpynä. Oli ihanaa!

Sain myös neuvon kylmägeelin ja perusvoiteen yhdistämisestä, mutta en sitä halunnut kokeilla, koska Kirpun iho oli osittain rikki. Neuvoja ja ohjeita kokeillessa kannattaakin ottaa huomioon tuotteiden käyttötarkoitus ja sopivuus lapsen iholle. Lääkäristä voi myös aina kysyä neuvoa!

2. Ravitse, ruoki, nesteytä

”Meillä Kirppu söi eräänä päivänä aamupalaksi karjalanpiirakan, lounaaksi vesimelonia, välipalaksi jäätelöä, iltaruoaksi grillimakkaraa ja iltapalaksi jäätelöä ja keksiä.”

Tarjoa lapselle paljon syötävää ja juotavaa silloinkin, kun mikään ei tunnu maistuvan. Unohda hetkeksi ruokaympyrä ja lautasmalli. Anna lapsen syödä, mitä hänen tekee mieli. Tarjoa jatkuvasti juotavaa, mieluiten tietenkin vettä. Veden juominen on muuten paljon kivempaa jostain erikoisesta mukista tai pullosta kuin ihan tavallisesta lasista. Kannattaa kokeilla!

Meillä Kirppu söi eräänä päivänä aamupalaksi karjalanpiirakan, lounaaksi vesimelonia, välipalaksi jäätelöä, iltaruoaksi grillimakkaraa ja iltapalaksi jäätelöä ja keksiä. Ei missään nimessä terveellinen tai tasapainoinen päivän ateria, mutta olin tyytyväinen, kun hän ylipäätään söi! Minä imetän vielä Kirppua. Tavallisesti imetyskertoja on vuorokauden aikana korkeintaan kolme, mutta nyt olen tarjonnut rintaa öin ja päivin niin paljon, kuin vain on Kirpulle maistunut. Onneksi se on maistunut! (Mutta voin kertoa, että minulla on tissit kipeänä. Tottumuksen puutetta.)

Meidän vesirokkoisille lapsillemme maistuivat:

– jäätelö (varsinkin pikkupuikot)
– smoothie-/hedelmäsosepussit
– Muumi-keksit
– mehukeitto
– juotava jukurtti
– pinaattiletut ja maksalaatikko (lastemme lemppariruoat, huoh…)
– mehut, varsinkin pillimehut (se siitä veden juomisesta…)
– vesimeloni, persikka, päärynä
– suolakeksit, esim. suolakalat

Herkuttelu on sallittua, kun on sairaana. Ainakin meillä. Kun on parempi mieli, on parempi olo. Vaikka lohtusyömiseen ei tietenkään välttämättä kannata kannustaakaan…

3. Ole läsnä, ota lähelle

Alenna rimaa: Koti saa räjähtää, ruokaa voi ostaa valmiina, telkkaria saa katsoa, pyykkikasat voivat kasaantua. Ota pieni potilas syliin, kainaloon. Halaa, silitä, suukottele. Helli ja pidä hyvänä. Kerro, että rakastat ja että tauti menee kyllä ohi.

Läsnäolo on äärimmäisen tärkeää. Mutta koko aikaa ei tarvitse edes olla ihan läsnä. Riittää, että on paikalla, lähellä. Ota lapsi kainaloon sohvalla ja räplää vaikka itse kännykkää. Tai ota torkut.

4. Keksi puuhaa ja viihdykettä

Meillä Sikuriina oli oikeasti kunnolla kipeä vain noin puoli vuorokautta. Muuten hän oli sellaisessa kunnossa, että jaksoi leikkiä ja touhuta. Kävimme päivittäin pihalla leikkimässä ja esimerkiksi läheisillä kallioilla kiipeilemässä. Teimme myös kotipihassa jättisaippuakuplia ja piirtelimme katuliiduilla. Koko ajan tietenkin potilaan vointia kuunnellen.

Sisällä oleminen olikin lopulta vesirokossa tylsintä – sattui nimittäin niin, että Sikuriinan vesirokon aikaan oli monta sadepäivää, ja sadevaatteet tuntuivat kurjilta päällä. Välillä tuntuikin, että aikaa vaan riitti ja riitti, eikä aina ollut tekemistä. Lastenohjelmia annoin lasten katsoa enemmän kuin tavallisesti, mutta niihinkin kyllästyi yllättävän nopeasti.

Kyselin puuhavinkkejä omassa Facebook-profiilissani, ja niiden sekä oman mielikuvituksemme avulla laadin yhdessä Sikuriinan kanssa seuraavan listan:

– rakentakaa maja
– pitäkää välipalapiknik vaikka olohuoneessa tai parvekkeella
– pelatkaa lautapelejä (useista kirjastoista voi myös lainata!) ja muistipelejä yms.
– tehkää taikataikinaa
– perustakaa maalauspaja
– kuunnelkaa satukasetteja
– värittäkää värityskuvia
– perustakaa lääkärin vastaanotto pehmoleluille
– tehkää tarroilla ja värikynillä maisema
– kertokaa tarinoita
– kootkaa palapelejä
– leikkikää taikahiekalla tai kokeilkaa tehdä sitä itse (reseptejä löytyy netistä)
– kaivakaa esiin unohtuneita leluja
– lukekaa kirjoja
– tehkää toisillenne hassuja kampauksia
– kokeilkaa Lasten Omaa Satukirjastoa (lisätietoja esim. Lastut-blogissa täällä)

Ihan kaikkia vinkkejä emme itse asiassa lasten kanssa edes ehtineet ottaa käyttöön. Sikuriina nimittäin ihastui puuhakirjoihin, joita meille on kertynytkin aika kasa (miten ihmeessä?) ja teki niitä pitkään ja hartaasti. Onneksi nämä vinkit toimivat myös silloin, kun on jostain muusta syystä tylsää. Kannattaa ottaa puuhavinkit talteen – ja vinkata omat parhaat puuhajutut vaikka kommenttina!

5. Tavatkaa kavereita, jotka eivät voi saada vesirokkoa

Meillä on muutamia ystäväperheitä, joilla joko on jo ollut vesirokko tai jotka ovat ottaneet vesirokkorokotukset. Oli mukavaa saada seuraa, kun pystyimme kutsumaan heitä kylään tai käymään heidän luonaan. Sikuriina ainakin kaipaa ikäistänsä seuraa, sillä äiti on usein tylsä ja pikkuveli ärsyttää. Heh…

Skype tai muut videopuhelusysteemit ovat myös toimiva tapa ottaa yhteyttä ulkomaailmaan. Ja vesirokkoaikaan on hauska vaikka opetella yhdessä tekstarien tai muiden vastaavien viestien lähettelyä vaikka emojien avulla.

Minä ainakin nautin, kun lapset leikkivät välillä ystävien kanssa ja minä sain juoda kupin kahvia aikuisseurassa.

”Muista pyytää apua! Älä jää yksin!

+Vanhemmalle: Huolehdi myös itsestäsi

Älä tee kuten minä: Minä en nukkunut ja unohdin juoda. Kuljin zombiena ympäriinsä ja kiukuttelin puolisolleni. No, en ihan koko aikaa, mutta liian paljon kuitenkin. Onneksi Kirpun sairastaessa mieskin oli lomalla, ja osan ajasta olimme itse asiassa anoppilassani. Sain nukkua. Se oli ihanaa!

Muista siis juoda, syödä ja nukkua aina, kun mahdollista (jos et öisin pysty nukkumaan). Muista pyytää apua! Älä jää yksin! Neuvolaan kannattaa ottaa yhteyttä, jos muuten tuntuu, ettei apua saa. Sovi puolisosi kanssa työnjaosta, jos mahdollista. Älä yritä tehdä kaikkea itse, yksin. Et silloin varmasti jaksa huolehtia lapsestasi kunnolla.

***

Jos voisin valita, ottaisin lapsille rokotukset taudin sairastamisen sijaan. Missään nimessä en suosittele taudin tahallista tartuttamista, vesirokkobileitä tms. Kyseessä on sairaus, joka tarvitsee huolellista hoitoa! 

Onko teillä jo sairastettu vesirokko? Mikä auttoi? Vai oletteko jo ehkä ottaneet rokotukset? Kerro ihmeessä kokemuksia kommenttina.

-Saara

Taapero unten maille helpolla rauhoittumiskeinolla – Tämä toimi tänään!

Pikkuinen tissitaaperoni, Kirppu 2v2kk, oli tänään nukkunut aamulla kummallisesti klo 10.15-12.45. Kuvittelin tietenkin, että illalla väsy iskee aikaisin ja uni tulee helposti. Mutta koska ikinä ei mene niin kuin kuvittelee, unta ei millään näkynyt tai kuulunut, vaikka väsy kyllä iski aikaisin.

Tänään oli miehen vuoro nukuttaa lapset (yritämme vuorotella mahdollisuuksien mukaan, jotta kumpikin saisi välillä myös illalla sitä kuuluisaa omaa aikaa). Alku vaikutti lupaavalta. Makkarista tuli viestiä, että ”Rasti seinään, Kirppu taitaa nukahtaa ensin.” Mutta vain hetki sen jälkeen alkoi karjunta. Kirppu karjui äitiä niin kovaa kuin suinkin pystyi.

Usein mies saa Kirpun rauhoittumaan, mutta tiedä sitten oliko miehen verensokeri alhaalla vai Kirpun tahto kovempi, molemmat tulivat makuuhuoneesta ulos, rauhoittumaan. Minä nappasin Kirpun syliini, luovuin SKAM-hetkestäni (tai siirsin sitä) ja vein pienen takaisin sänkyyn.

Kirpulle ei riittänyt vain äiti, vaan hänen olisi pitänyt saada ”tittiä”. Minä puolestani olen päättänyt rauhoittaa yöt (Kirppu osaa roikkua eli nukkua tissi suussaan tuntikausia, ei kivaa, en enää jaksaisi). Tästä meinasi alkaa tahtojen taistelu. Minä en kuitenkaan tykkää huudattaa lapsiani, eikä Sikuriinakaan olisi saanut nukuttua Kirpun karjuessa alasängyssä. Piti siis keksiä muuta.

Ensin kokeilin YouTubesta ”soft white noise for falling asleep”. Sateen ropina tai tuulettimen kohina rauhoittivat Kirpun noin puoleksi minuutiksi, sitten alkoi taas karjunta. ”TITTIÄ!” 

Mitäs sitten? Seuraavaksi muistin, miten ystäväni rauhoittelee oman taaperonsa unille kertomalla, ketkä kaikki tätä rakastavat. Kysyin Kirpulta, muistaako hän ketkä häntä rakastavat ja kuin ihmeen kaupalla, hän malttoi kuunnella. Hetken aikaa luettelin sekalaisessa järjestyksessä, uudelleen ja uudelleen ”äiti rakastaa Kirppua, isi rakastaa Kirppua, mamma rakastaa Kirppua, täti rakastaa Kirppua…” Tämä auttoi taas hetken. Jotenkin kuitenkin se tissi tuli taas mieleen ja sitä piti ikävöidä. (Ai niin. Yritän vakiinnuttaa yhden iltaimetyksen. Sen jälkeen tissitkin menevät unille.)

Taas piti keksiä jotain uutta. Jostain tuli mieleeni, että Kirppu pitää vakuuttaa siitä, että nyt kaikki nukkuvat. Päätin ottaa Kirpun eläininnostuksen avukseni ja kysyin, saanko kertoa, ketkä kaikki jo nukkuvat. Kirppu suostui ja tästä kehkeytyi illan rauhoittumishetki:

”Saanko kertoa ketkä/mitkä kaikki ovat jo nukkumassa? 
Orava kiipeää omaan koloonsa, laittaa silmät kiinni, hengittää rauhallisesti ja antaa unen tulla. Hiiri kipittää omaan koloonsa, laittaa silmät kiinni, hengittää rauhallisesti ja antaa unen tulla. Pupu hyppii omaan pesäänsä, laittaa silmät kiinni, hengittää rauhallisesti ja antaa unen tulla. Kettu kaivautuu omaan pesäänsä, laittaa silmät kiinni, hengittää rauhallisesti ja antaa unen tulla. Majava ui omaan pesäänsä, laittaa silmät kiinni, hengittää rauhallisesti ja antaa unen tulla.”

Tätä mantraa voi toistella eri eläimillä tai vaikka omien rakkaiden ja tärkeiden ihmisten nimillä. Tärkeää on puhua hellällä, hiljaisella ja rauhallisella äänellä. Välillä kannattaa pitää hengitystaukoja, jolloin itsekin keskittyy hengittämään syvään ja rauhallisesti.

Kun kokeilin tätä nyt illalla, Kirppu kuunteli hetken, kääntyi minua kohti ja käpertyi ihan minuun kiinni. Vähän aikaa hän yritti taistella unta vastaan, vaikka silmät painuivat kiinni väkisin. Hengitys tasaantui nopeasti ja pian minulla oli maailman suloisin pieni unipallero kainalossani tuhisemassa.

Vanhemmuus ei ole aina helppoa, mutta usein se on (sitten lopulta) tosi palkitsevaa.

Toivottavasti joku muukin saa tästä apua levottomiin iltoihin.

Hyvää yötä!

-Saara

”Äiti, mitä nuo ovat?” eli keskustelua kondomeista viisveen kanssa

Kävin tuossa jokin aika sitten kaupassa lasten kanssa. Lidlissä asioiminen on sinänsä kätevää, kun monet tuotteet ovat selkeästi esillä ja sopivalla korkeudella myös lapsille. Usein Sikuriina auttaakin minua keräilemään tavaroita koriin – niitä kauppalistalla olevia siis. Kirppu sen sijaan tuo kaikkea, mitä itse haluaa.

Sikuriina kysyi sen monen vanhemman selkäpiitä karmivan kysymyksen: ”Äiti, mitä nuo ovat?”

Tällä kyseisellä kerralla Sikuriina sattui huomaamaan kondomipaketit ja kysyi sen monen vanhemman selkäpiitä karmivan kysymyksen: ”Äiti, mitä nuo ovat?”

Olisin voinut häkeltyä, hämmentyä, sönköttää jotain vaikka aikuisten purukumeista (kuten olen tainnut joskus aiemmin tehdä, eh…) tai jatkaa matkaa mutisten, että kerron sitten kotona. Mutta ei! Olin osannut (henkisesti) varautua tähän kysymykseen ja vähän jo miettiä vastausta. Kävimmekin siis suunnilleen seuraavanlaisen keskustelun:

Sikuriina: Äiti, mitä nuo ovat?

Äiti: Ne ovat kondomeja.

Sikuriina: Mitä kondomit ovat?

Äiti: Aikuiset saattavat tarvita niitä, kun harrastavat seksiä.

Sikuriina: Mitä seksi on?

Äiti: Se on aikuisten pussailua ja halailua.

Sikuriina: Ostetaanko mehua?

Että sellainen keskustelu. Sikuriina sai vastaukset kysymyksiinsä. Kukaan ei punastellut tai nolostellut. Kyseessä oli ihan tavalliset asiat. Tällä kertaa ei tarvinnut puhua sen enempää siitä, miksi niitä kondomeja siinä seksissä tarvitaan. Siitä puhutaan sitten joskus toiste.

Nämä asiat voivat tuntua hankalilta. Helposti myös ajatellaan, ettei lasten kanssa pitäisi puhua mistään seksiin liittyvästä. Kuitenkin on tärkeää, että nämäkin asiat käsitellään rehellisesti, lapsentasoisesti ja nolostelematta. Avoimuus kunniaan!

Kannattaa ehdottomasti tutustua Väestöliiton sivustoon. Sieltä saa neuvoja ja ohjeita, miten seksuaalisuuteen liittyviin kysymyksiin kannattaa vastata ja mistä asioista lasten kanssa kannattaa keskustella (ja apuja löytyy varmasti myös siihen seksistäkin puhumiseen).

Lupaan kertoa taas, kun meillä jutellaan näistä aiheista. Kertokaahan tekin, mitä teillä näistä ajatellaan!

Ai niin, puolisoni kertoi että oli pienenä ehkä kyllä jo tajunnut, mitä kondomit ovat, mutta oli kovasti ihmetellyt, miksi ne ovat banaanin tai mansikan makuisia. Ja siis kyllähän sen ihmetyksen ymmärtääkin…

-Saara

Ps. Kuvituskuva. Kuvan tuotteet eivät liity suoraan tapaukseen.