Kaiken Kadottajan arvoitus viehättää niin lasta kuin aikuistakin

”Harva tietää, että Vilskeen kaupungin järjestyksenvalvojalla Nysä Nörtillä on mielikuvitusystävä nimeltä Pikkirii. Se johtuu varmaankin siitä, että Pikkirii on hyvin pieni ja hiljainen otus. Sen lempipuuhaa on nukkua Nysä Nörtin isoäidiltä perityssä kahvipannussa patalappu peittonaan.
Mutta Vilskeessä on alkanut tapahtua kummia. Sukkia, myssyjä ja jopa kenkiä häviää aivan itsestään. Kaupunkilaisia on alkanut suorastaan pelottaa. Järjestyksenvalvoja Nysä Nörtti raapii neuvottomana päätään, mutta Pikkirii päättää toimia. Pikkiriin pulmatoimisto on pian valmis pelastamaan kaupunkilaiset näkymättömältä kaiken kadottajalta!”

(Lasten Keskus)

Lasten Keskuksen uuden sarjan ”Pikkiriin pulmatoimisto” ensimmäinen osa Kaiken Kadottajan arvoitus on helppolukuinen, hauska ja ihanasti pikkuisen jännittävä kirja juuri lukemaan oppineille ja myös ääneen luettavaksi vähän pienemmillekin. Meidän koeyleisömme eli Sikuriina (6 v.) ja Kirppu (2,5 v.) ihastuivat kirjaan ja sen maailmaan täysin!

Reetta Niemelän teksti on kaunista ja kekseliästä kieltä, jota lukee ja kuuntelee mielellään. Hahmojen nimet ovat mainioita, ihanan kuvailevia ja niin hersyviä, että niitä tekee mieli toistaa ja makustella: Pikkirii, Nysä Nörtti, Tursula Tuuttipuru, Silmälasikauppias Tihrunen, Milla Myssyhyyry ja iso koira nimeltään Rymyjätti.

Katri Kirkkopellon kuvitus on ihanaa! Se viehätti sekä minua että lapsiani. Kuvissa on ihanat värit, ja hahmot ovat sympaattisia ja kiinnostavia. Jättimäinen koira on suunnattoman ilmeikäs ja pienen pieni Pikkirii hurjan tomeran, jopa rohkean näköinen pienestä koostaan huolimatta. Kuvissa näkyvät hahmojen tunteet! Kuvia kannattaakin katsella huolella, rauhassa ja yhdessä tutkiskellen.

Sikuriina oli sitä mieltä, että Kaiken Kadottajan arvoitus on vain vesipisaran verran jännittävä. Kuitenkin huomasin, että hänen varpaansa kipristyivät selvästi joissakin kohdissa, kun luin kirjaa iltasaduksi. Kirja antaakin mahdollisuuden ja luvan jännittää yhdessä hahmojen kanssa: Vilskeen kaupungin järjestyksenvalvoja Nysä Nörtti on kiltti ja pelokas, eikä Pikkiriikään ole sen rohkeampi (paitsi kyllä oikeasti on, ei vaan itsekään tajua sitä). Lukija ja kuulija voivat kuitenkin koko ajan luottaa siihen, että kaikki menee hyvin – tekstin sävy luo turvallisuuden tunteen jännityksen keskelle.

Sopii itse luettavaksi – ja ääneen luettavaksi

Juuri lukemaan oppinut lapsi voi itse ottaa kirjan käteensä ja harjoitella sen avulla lukemista. Virkkeet ovat soljuvia ja kannustavat jatkamaan lukemista. Pitkät sanat on ta-vu-tet-tu, joten nekin on helppo lukea. Lisäksi kirjan luvut ovat kivan lyhyitä, ja kuvitus rytmittää tekstiä.

On mahtavaa, että vaikka kirja sopii juuri lukemaan oppineille, teksti on onnistuttu kuitenkin laatimaan niin, että se kuulostaa hyvältä myös ääneen luettuna. Sanoja voi makustella ja jokaiselle hahmolle on helppo vaikka keksiä oma ”ääni”.

Luokanopettajan vinkki juuri lukemaan oppineiden vanhemmille: Kokeile lukea kirjaa ääneen vuorotellen lapsen kanssa. Pääset kuulemaan ja kannustamaan lasta lukemisen harjoittelussa, ja samalla lapsi saa taukoja ja mallia omaan lukemiseensa.

Suosittelemme Sikuriinan kanssa kirjaa kaikille edes ihan vähän rohkeille, arvoitusten ratkomisesta ja pannukakuista pitäville isoille (noin 5-7 v. – erityisesti juuri lukemaan oppineille) ja pienille (vanhempien kanssa luettavaksi).

Nautinnollisia lukuhetkiä!

-Saara

Kirja saatu kustantajalta arvioitavaksi.

Puuseppä vai puutarhuri? -kirja herättää pohtimaan omaa suhdetta lapsiin ja lapsuuteen (mukana arvonta)

Kasvatatko lastasi kuin puuseppä, joka muokkaa puusta haluamansa kappaleen? Vai oletko kuin puutarhuri, joka luo kasveilleen mahdollisimman suotuisat olosuhteet, jotta ne voivat kukoistaa? Kirjassaan Puuseppä vai puutarhuri? Vanhemmuuden suorittamisesta onnellisen lapsuuden tukemiseen (Art House 2017) lapsuustutkija ja isoäiti Alison Gopnik haastaa koko vanhemmuuden käsitteen. Hän tarkastelee kriittisesti suorittamiseen perustuvaa vanhemmuusmallia, jossa ajatellaan, että vanhempien on kasvatettava lapsiaan tietyllä tavalla ollakseen niin sanotusti ”hyviä vanhempia”.

Alison Gopnik työskentelee psykologian professorina ja filosofian apulaisprofessorina Kalifornian yliopistossa Berkeleyssä ja on alansa tunnetuimpia asiantuntijoita. Teoksessaan hän valottaa onnellista lapsuutta ja tasapainoiseksi aikuiseksi kasvamista uusimman lasten oppimiseen ja kehityshistoriaan keskittyvän tutkimuksen kautta sekä tutkiskelee lapsuutta ja oppimista nykyajan, menneisyyden, evoluution sekä inhimillisen rakkauden näkökulmista.

Tämä ihana isoäiti kertoo kirjassaan myös anekdootteja lapsenlapsensa elämästä ja heidän välisestä suhteestaan. Näissä pätkissä näkyy vahvasti rakkaus lapseen ja lapsen kanssa, lapsen ehdoilla puuhaamiseen. Kirja onkin Gopnikin mukaan sekä isoäidin että tutkijan ja filosofin tuote. Hän toivoo, että tutkijuuden ja isoäitiyden yhdistäminen kirjassa auttaa ymmärtämään vanhempana olemisen arvoa.

Vanhempana olemista vai vanhemmuutta?

Alison Gopnik muistuttaa, että vanhempana oleminen on itse asiassa eri asia kuin vanhemmuus (engl. parenting), joka terminä on yleistynyt vasta 1970-luvulla. Kirjassaan Gopnik tarjoaakin vanhemmille ikään kuin vapautuksen vanhemmuuden vaatimuksista: ”[I]tse asiassa vanhemmuus on kamala keksintö. Se ei ole parantanut lasten eikä vanhempien elämää, vaan on eräissä suhteissa muuttanut sen ehkä entistä pahemmaksi. Yrityksestä tehdä lapsista kelvollisia aikuisiaon tullut keskiluokkaisille aikuisille loputon ahdistuksen, syyllisyyden ja turhautumisen lähde.”

Gopnik kritisoi useiden vanhempien hyvää tarkoittavaa tapaa muokata lastaan omiin toiveisiinsa sopivaksi tai toisaalta kasvattaa lasta ennalta määrättyyn muottiin – samaan tapaan kuin puuseppä muokkaa puuta haluamallaan tavalla. Sen sijaan hän toivoo, että vanhemmuus olisi enemmän kuin puutarhan hoitoa eli lapsen luontaisten taipumusten tukemista:

”Lapsista huolehtiminen on ehdottoman perustava, erittäin arvokas osa ihmiselämää. Mutta se ei ole puusepäntaitoa, tavoitehakuista toimintaa, jonka päämääränä on muovata lapsesta tietynlainen aikuinen. Vanhempana oleminen on kuin puutarhan hoitamista. Siinä on tarkoitus luoda antoisa, vakaa ja turvallinen ympäristö, joka antaa monille erilaisille kukille tilaisuuden loistaa. — Siinä on tarkoitus muodostaa jämerä ja silti joustava ekosysteemi, joka antaa lapsille mahdollisuuden luoda monia erilaisia, arvaamattomia aikuisen tulevaisuuksia. Siinä on kyseessä inhimillinen suhde, sitoutunut, ehdoton rakkaus tietyn vanhemman ja tietyn lapsen välillä.”

Kirja antaa aihetta pohtia omaa tyyliään toimia vanhempana sekä haastaa ajattelemaan jokaisen vanhemman suhdetta omiin lapsiinsa. Gopnik muistuttaa teoksessaan, että vanhemmuus on suhteessa olemista, eikä suorittamista tai lapsen muokkaamista. Meidän aikuisten kuuluu vain ohjata lapsia oikeaan suuntaan, eikä suinkaan suunnistaa lasten puolesta. Gopnik muistuttaa meitä myös yhdestä minun lempiasioistani eli leikin merkityksestä. Huojentavaa on mm. kuulla, että on todettu korrelaatio raisun leikin ja sosiaalisen kompetenssin välillä: ”Ihmislapsilla raisu leikki merkitsee myöhemmin parempaa sosiaalista kompetenssia.”

Gopnik pohtii kirjan lopussa myös äärimmäisen oivaltavasti sitä, miten teemme päätöksen hankkia lapsia – ja toisaalta myös päätöstä olla hankkimatta lapsia. ”Päätös lasten hankkimisesta ei koske pelkästään siitä päättämistä, mitä haluat, vaan siitä päättämistä, mikä aiot olla. — Ihminen joka päättää olla hankkimatta lapsia voi kannattaa muita arvoja hyljeksimättä lasten arvoa.”

Lempeää pohdintaa ja tiukkaa tiedettä

Kirja on lempeän pohtiva ja mielestäni myös todella vapauttava. Se on helppolukuinen, vaikka osittain sisältää hyvinkin tieteellistä tekstiä, mukaan lukien tutkimuksia ja erilaisia tieteellisiä kokeita. Veli-Pekka Ketolan suomennos on laadukas, selkeä ja miellyttävä.

Kirja on jaettu yhdeksään jaksoon:

1) Johdanto: Vanhemmuuden paradoksit
2) Lapsuuden evoluutio
3) Rakkauden evoluutio
4)Katselemalla oppiminen
5) Kuuntelemalla oppiminen
6) Leikki työnä
7) Varttuminen
8) Tulevaisuus ja menneisyys: Lapset ja teknologia
9) Lasten arvo

Puuseppä vai puutarhuri? -teosta ei välttämättä tarvitse lukea alusta loppuun järjestyksessä, vaan siitä voi valikoida mieleisensä osiot. Kannattaa tosin huomioida, että osioiden välillä on joitakin viittauksia, jotka jäävät epäselviksi, jos kirjaa ei lue kokonaan. Kirjan lopusta löytyy ihana, valtavan pitkä kirjallisuusluettelo, josta löytyy luettavaa kaikille vanhemmuudesta tai Alison Gopnikin ajatuksista enemmän kiinnostuneille.

Suosittelen lempeää ja mielenkiintoista kirjaa kaikille vanhemmille sekä vanhemmuudesta haaveileville. Se herättää todella ajattelemaan omaa suhdettaan lapsiin – nykyisiin tai mahdollisesti tuleviin. Se auttaa myös ymmärtämään omia vanhempia paremmin. Siinä on myös maailman ihanin ”epäjärjestelmällisyyden ylistys”, jossa todetaan mm. että lapset ovat auttamattoman, kiistämättömän sottaisia ja että olivat vanhemmuuden palkkiot millaiset tahansa, siisteys ei kuulu niihin. Jo pelkästään näiden virkkeiden takia olin valmis luottamaan tämän isoäiti-tutkija-filosofin ajatuksiin.

Lisäksi voin lämpimästi suositella kirjaa myös opettajille ja ammattikasvattajille. Alison Gopnik pohtii nimittäin kirjassaan mm. lapsen oppiaikaa ja koulutaitoja. Tosin tässä koulua käsittelevässä jaksossa huomaa kulttuurieron: yhdysvaltalainen koululaitos eroaa suomalaisesta. Me Suomessa onneksi teemme jo paljon asioita, joita Gopnik peräänkuuluttaa. Uusi opetussuunnitelma nimittäin kannustaa meitä opettajia hyödyntämään oppilaiden luontaista uteliaisuutta ja oppimistaitoja. Muistetaan, että liika opettaminen tappaa luovuuden, siksi lasta ei tulisi neuvoa liikaa. Leikki puolestaan on lapsille tärkeää, vaikka aikuiselle se näkyykin usein turhana, eihän leikissä oikeasti tehdä mitään järkevää. Kuitenkin juuri leikki on se, mikä auttaa lasta oppimaan. Minua ja opettajuuttani kirja ainakin herätteli taas sopivalla tavalla. Katson oppilaitani taas hieman uusin silmin.

Minulle kirjan yhdeksi kirjan tärkeimmistä anneista nousi Gopnikin ajatus siitä, että vanhempien ja lasten väliset suhteet ovat ainutlaatuisia ja arvokkaita itsessään. Luokaamme siis hyvät, turvalliset välit lapsiimme ilman, että yritämme liikaa kontrolloida heidän tulevaisuuttaan. ”Hyvänä vanhempana oleminen merkitsee, että lapsilla on tilaisuus onnistua tavoilla, joita me emme olisi voineet koskaan ennustaa tai kuvitella.”

Arvonta!

Mikä parasta! Saan arpoa lukijoideni kesken Alison Gopnikin teoksen Puuseppä vai puutarhuri? Vanhemmuuden suorittamisesta onnellisen lapsuuden tukemiseen. Kerro kommentissa, mikä on lempipuuhaasi lasten kanssa (omien lastesi tai ”lainattujen”). Osallistumisaika päättyy sunnuntaina 4.2. klo 21.00. Suoritan arvonnan viimeistään seuraavana päivänä. Jätä kommentin yhteyteen sähköpostiosoitteesi, jotta voin voiton sattuessa kohdallesi ottaa sinuun helposti yhteyttä. Julkaisen voittajan nimen tässä bloggauksessa viimeistään maanantaina 5.2.2018.

Voit tuplata mahdollisuuden voittoon osallistumalla arvontaan myös Facebookissa.

Onnea arvontaan!

”Rakkaudella ei ole päämääriä eikä mittapuita eikä suunnitelmia mutta sillä on tarkoitus. Rakkauden tarkoitus ei ole muuttaa rakastamiamme ihmisiä vaan antaa heille sitä, mitä he tarvitsevat kukoistaakseen. Sen tarkoitus ei ole muovata rakastettumme kohtaloa vaan auttaa häntä muovaamaan omansa.”
(Alison Gopnik)

-Saara

Kirja saatu arvioitavaksi kustantajalta. 

Vahvuusvariksen bongausopas opastaa luonteenvahvuuksien maailmaan

Tiedätkö mitkä ovat luonteenvahvuuksia? Osaatko tunnistaa niitä itsessäsi? Entä lapsissasi?

Meillä kaikilla on luonteenvahvuuksia. Ne ovat niitä taitoja, joiden avulla onnistumme, yllämme parhaimpaamme ja saavutamme tavoitteitamme. Ne kehittyvät koko iän ja niistä on hyötyä kaikilla eri elämänalueilla. Niitä pystyy myös aktiivisesti kehittämään niin halutessaan – oppimaan ja opettamaan. Luonteenvahvuuksia on paljon, esimerkiksi sinnikkyys, itsesäätely, rohkeus, sosiaalinen älykkyys ja huumorintaju.

Olen päässyt koulutyössäni tutustumaan Lotta Uusitalo-Malmivaaran ja Kaisa Vuorisen Huomaa hyvä -kirjaan ja kortteihin (PS-kustannus). Näitä olen koulussa hyödyntänyt vahvuusopetuksen toteuttamiseen. Viime kevään ja tämän syksyn aikana olen käyttänyt näitä materiaaleja siihen, että olemme oppilaiden kanssa ruvenneet tutustumaan luonteenvahvuuksiimme ja pohtimaan, missä niiden käyttöä voi havaita ja miten niitä voi harjoitusten avulla vahvistaa. Huomaa hyvä! -kirjan avulla olen itsekin oppinut valtavasti luonteenvahvuuksista ja niiden hyödyntämisestä.

”Positiivinen pedagogiikka ja vahvuuskasvatus ovat myös kodin juttu!”

Tänä vuonna Huomaa hyvä! -materiaalien tekijöiltä ilmestynyt uusi kirja Vahvuusvariksen bongausopas (PS-kustannus, 2017). Vaikka kirja tavallaan onkin jatko-osa, se toimii myös itsenäisenä teoksenaan. Kirjan takakannessa kerrotaan seuraavasti: ”Kirjassa kerrotaan ytimekkäästi vahvuuspedagogiikan perusteet ja esitellään runsaasti luonteenvahvuuksien harjoittelun toimintaideoita. Harjoitukset sopivat erityisesti varhaiskasvatus- ja alakouluikäisille.”

Kirja onkin siis omiaan ammattikasvattajalle, mutta mikä parasta kirjasta löytyy paljon vinkkejä myös vanhemmille! Vinkkien avulla vanhempien on helppo ottaa luonteenvahvuudet ja niiden bongaus käyttöön kotona. Positiivinen pedagogiikka ja vahvuuskasvatus ovat myös kodin juttu! Mitä useammalta taholta ja henkilöltä lapsi saa huomioita ja varhaiskasvatusta, sitä paremmin se toimii!

Bongausopas on jaettu kolmeen osaan:
1) Teoriaosio esittelee vahvuusbongailun lähtökohdat ja avaa luonteenvahvuuksien lähtökohdat, hyödyt ja historian.
2) Toinen osio keskittyy siihen, miten luonteenvahvuuksiin voi tutustua, harjoitella ja käyttää varhaiskasvatuksessa sekä erityisen tuen luokassa ja miten myös aineenopettajat pystyvät hyötymään luonteenvahvuuksien bongailusta.
3) Kolmas osio on yli SATA tehtävää sisältävä työkalupakki, josta löytyy tehtäviä aivan kaiken ikäisille – myös aikuisille työyhteisössä tehtäväksi! Tai kotona lasten kanssa tehtäväksi!

Vaikka kirja onkin erityisesti suunnattu ammattikasvattajille, aivan koko kirjan antia pystyy mielestäni hyödyntämään myös kotona. Onhan lapsen kasvatus ensisijaisesti kodin tehtävä. Juurikin tästä syystä vanhemmat on myös erikseen huomioitu kirjassa. Kirjan ensimmäinen osio esimerkiksi sisältää vinkkejä siihen, miten pääsee nopeasti mukaan vahvuusbongaukseen: helli hyvää, opeta hyvää ja opeta taitoa ottaa hyvää vastaan. Lisäksi sekä ensimmäisessä että kolmannessa osiossa on jaksot, jotka ohjaavat ammattikasvattajat tekemään yhteistyötä vanhempien kanssa (Yhteistyö huoltajien kanssa ja Otetaan vanhemmat mukaan).

Esimerkiksi tämä tehtävä toimii sekä kotona että koulussa tai päiväkodissakin!

Ihanaa kirjassa on se, että siinä on paitsi valmiita tehtäviä ja monistettavia pohjia, siinä on myös runsaasti ideoita, jotka antavat tilaa kasvattajan omille näkemyksille ja luovuudelle. Jokainen pystyy siis hyödyntämään niitä omia vahvuuksiaan myös tehtävien kehittelyssä. Suosittelen lämpimästi tutustumaan kirjaan ja vinkkaamaan siitä myös ihan jokaisen lapsen kasvattajille niin päiväkoteihin kuin kouluihinkin.

Ja hei, täältä löytyy Vahvuusbongarin huoneentaulu. Kurkkaa ihmeessä!

Vahvuusbongaus kannattaa!

-Saara

Kirja saatu arvioitavaksi kustantajalta.

Lapsi kuin orkidea, voikukka tai vaikka viirivehka: Lapsen stressi näkyy eri tavoilla

Haen kaksivuotiaan Kirpun päiväkodista. Saan kuulla, miten hienosti päivä on mennyt. Kirppu on syönyt hyvin, nukkunut hyvin, leikkinyt paljon, osallistunut kaikkeen toimintaan, kerännyt lelut pois leikin jälkeen, malttanut kuunnella sadun, pitänyt kiinni rattaista puistoon siirryttäessä jne. Kaikki on mennyt upeasti, ei mitään ongelmaa. Kaappaan pienen syliini ja hänen pyynnöstään kannan kotiin asti.

Kotona alkaa itku. Potkupyörä on parvekkeella, eikä parvekkeen ovi aukea. Äiti ei saisi sitä avata, vaan Kirppu itse. Potkupyöräkään ei tottele, vaan kaatuu, kun Kirppu yrittää kääntää sitä. Harmittaa. Kypärä on tyhmä, Kirppu ei haluaisi sitä. Hissiin pitää päästä ensimmäisenä. Ei aina, mutta juuri nyt. Kiukuttaa, kun äiti ei tajua, että juuri nyt maailman tärkeintä on saada painaa hissin nappia, joka on niin korkealla, että äidin pitää nostaa. Potkupyörästä ei kuitenkaan voi päästää irti. Äidin ongelma. Ei Kirpun. Kirppu tietää, mitä tahtoo.

Ulkona kaikki on taas paremmin. Kirppu potkuttelee tyytyväisenä ja taitavasti. Pääsemme Sikuriinan päiväkodille. Juttelen siellä taas aikuisen kanssa. Päivä on mennyt hienosti. Proteesi on ollut taas ennätyspitkään kädessä ja Sikuriina on käyttänyt sitä taitavasti. Ruoka on maistunut ja leikit sujuneet. Ei ongelmia, kaikki hyvin. Kavereita on ja paljon on opittu uutta. Halaan Sikuriinaa ja haemme sisältä hänen tavaransa.

Sikuriinaa harmitti, kun leikki oli jäänyt kesken. Kiukku iski kotimatkalla.

Kotimatkalla kenkä rupeaa painamaan Sikuriinaa. Hattukin on huonosti. Reppua hän ei halua itse kantaa. Ei jaksa. Harmittaa, kun pikkuveljellä on potkupyörä, mutta Sikuriinalla ei mitään. Kotona ruoka ei maistu. On tylsää, kun ei mennä mihinkään. Tai sitten on tyhmää, että mennään, eikä saa rauhassa leikkiä kotona. Toisaalta kotona leikeissä pitäisi olla leikkikaveri, joka on saman ikäinen. Kirppu ei kelpaa. Paitsi silloin, kun Kirppu on se paras kaveri, rakkain kaikista. Ainakin noin viiden minuutin ajan.

Vanhemmalla menee pää pyörälle. Miten nämä lapset, joita niin kehutaan päiväkodeissa, ovatkin kotona yhtäkkiä niin kovin haastavia?

Rauhoita ja rohkaise – apua lapsen stressitilanteisiin -kirjassa (Nemo, 2017) kerrotaan kirjan nimen mukaisesti lapsen stressistä. ”Stressinaiheet lapsen arjessa voivat tuntua aikuisen näkökulmasta pieniltä, mutta lapsen maailman ne voivat suistaa hetkeksi raiteiltaan. Aina niitä ei ole edes helppo tunnistaa. Pienelle lapselle stressaavaa voi olla jo se, että kaveri – tai vaikka oma sisarus – haluaa leikeissä eri asiaa kuin lapsi itse. Ristiriita voi syntyä siitäkin, että päiväkodissa säännöt eivät olekaan samat, joihin lapsi on tottunut kotona.”

Kirja puhutaan mm. voikukka- ja orkidealapsista: ”Jotkut lapset ovat kuin orkideoita: he ovat herkkiä huonolle hoivalle, mutta suotuisissa oloissa puhkeavat suorastaan kukkaan. Toiset taas ovat kuin voikukkia: rehottavat ongelmitta keskinkertaisessakin maaperässä.”

Meidän lapsemme eivät taida olla voikukkia tai orkideoita. Mielestäni he muistuttavat enemmän mummoltani saamaani viirivehkaa.

”Huoneilman yksi parhaimmista puhdistajista on viirivehka. Se on myös erittäin helppohoitoinen viherkasvi jopa aloittelijalle. — Viirivehka viihtyy parhaiten puolivarjossa ja hajavalossa. Sitä ei tarvitse sijoittaa ikkunalle, eikä etenkään suoraan auringonpaisteeseen. Ainoa asia, mikä sen hoidossa on syytä muistaa, on säännöllinen kastelu.” (Lähde.)

Lapseni sinnittelevät pirteinä ja tomerina, kunnes nuupahtavat hyvinkin yllättäen, kuten myös kirjovehkamme (joita nykyään on jo useampi). Meidän kirjovehkamme kukkivat nykyään äärimmäisen harvoin, koska ovat valitettavasti aivan liian huonolla hoidolla. Onneksi lapsemme sentään puhkeavat kukoistukseen päivittäin: aina, kun heitä kehuu tai heidän kanssaan touhuaa. Rakkaat. Helppohoitoisia, mutta myös helposti väsähtäviä – niin kirjovehkat kuin lapsemmekin.

Iltapäivisin, silloin kun lapseni väsähtävät ja raivoavat, katson itse peiliin. Olenko itse muistanut ottaa lapset huomioon riittävällä tavalla? Osaanko toimia ”apukuskina kuohuttavissa tilanteissa”? Ei auta yhtään, että itse on väsynyt työpäivän jäljiltä. Vanhempana pitäisi kuitenkin jaksaa toimia lapsen tunteiden tulkkina.

Stressinsäätely on taito, jota voi harjoitella ja jonka voi oppia. ”Kun säätely toimii, tunteet eivät enää ohjaa ajatuksia ja tekoja ja vireystilakin pysyy sopivalla tasolla. Tilanteet eivät enää tunnu stressaavilta. Pohjimmiltaan kyse on joistavuudesta, siitä että tulee toimeen itsensä ja muiden kanssa.”

Minä olen tällä hetkellä äärimmäisen tyytyväinen valintaamme rauhoittaa illat eli jättää lasten harrastukset toistaiseksi pois arjestamme. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että päiväkoti- ja eskaripäivissä on aivan riittävästi toimintaa, virikkeitä ja ihmissuhdekuvioita lapsillemme. Iltaisin ladataan akut seuraavaa päivää varten.

Suosittelen lämpimästi Rauhoita ja rohkaise -kirjaa aivan kaikille vanhemmille ja lasten kanssa työskenteleville. Kirja on kirjoitettu hienosti: siinä on aitoja kertomuksia ja kokemuksia, joiden kautta teoria nivoutuu käytäntöön. Lisäksi jokaisen luvun lopussa on loistava tiivistelmä ko. luvun tärkeimmistä asioista. Itselleni kirja oli hyödyllinen paitsi alle kouluikäisten äitinä myös luokanopettajana, joka joutuu päivittäin pohtimaan eri tavalla asioihin reagoivien eli eri tavalla stressiä käsittelevien oppilaiden opettamista.

-Saara

Kirja saatu kustantajalta arvioitavaksi.