Västäräkistä vähäsen -lintukirja innostaa bongaamaan lintuja

Yhtäkkiä se tapahtui taas, jo jokin aika sitten: Valon määrä lisääntyi ja samaan aikaan linnut rupesivat laulamaan. Täällä Helsingissäkin oli vielä maaliskuun lopussa hetkiä, jolloin maa ja puutkin olivat valkoisia, mutta linnut ne vaan lauloivat. Se valoi uskoa kevään tuloon.

Reilu viikko sitten viikonloppuna matkustimme bussilla Lohjalle lasten pappalaan. Aurinko paistoi ja ilma oli kirkas. Matkalla bongasimme joutsenia ja huomasimme, että muitakin vesilintuja oli samoissa vesissä uimassa. Pappalan pihassa lauloi mustarastas, ja Kirppu tiesi nähneensä sinitiaisen. Vielä ei puissa ollut lehtiä, joten tiesimme, että satakieliä saisi vielä odottaa.

Linnut kiinnostavat ja kiehtovat niin lapsia kuin aikuisiakin. Ovathan ne ilmojen huikeita taitureita ja luovat laulullaan ihanaa tunnelmaa. Minun lempilintujani, pääskyjä, saa vielä odottaa, mutta monia muita muuttolintuja näkee jo paljon! Jopa ihan kotipihassakin, myös täällä kaupungissa.

Västäräkistä vähäsen – Suomen viehättävin lintukirja

Me saimme tutkittavaksi ja luettavaksi sekä kevään ja kesän lintubongailua vauhdittamaan Into Kustannuksen uuden lintukirjan, Maia Raitasen teoksen Västäräkistä vähäsen – Suomen viehättävin lintukirja. Tässä lähes taskuun mahtuvassa kirjassa on kivasti tietoa 70 Suomessa tavatusta lintulajista.

Kirjan hienon kuvituksen on tosiaan tehnyt Maia Raitanen, joka on tunnettu taitavana pitkän linjan biologian kuvittajana ja joka on kuvittanut oppikirjoja ja tietokirjoja vuodesta 1980. Pääkuvat ovat selkeitä ja niistä tunnistaa linnut helposti. Perustietoina jokaisesta linnusta on latinankielinen nimi, esiintymisalue merkittynä karttaan, pituus, tietoa hautomisesta, mahdolliset koiraan ja naaraan ulkonäköerot sekä aika, jolloin lintua tapaa Suomessa. Lisäksi jokaisesta linnusta on kerrottu lyhyesti muuta tietoa esim. laulutavasta ja ravinnosta.

Huuhkajahuumoria

Jokaisella aukeamalla on myös huumoria: lintujen lintumaisia mietteitä sarjakuvatyyliin kuvitettuna. Nämä kuvat kiinnostivat lapsiani, mutta niiden jutut eivät oikein auenneet heille. Osa oli minunkin mielestäni hieman tylsiä tai kummallisia, osa ehkä vaivaannuttaviakin. Olenkohan väärää sukupolvea vai enkö ymmärrä tarpeeksi linnuista? Lopulta hauskinta oli keksiä lasten kanssa itse, mitä linnut voisivat näissä kuvissa keskenään jutella. Kirppukin innostui höpsimään ja keksi linnuille täysin pöhköjä vuorosanoja. Kikatimme lopulta kaikki lintukirja käsissämme hytkyen.

– Lapset, syömään! – Mä haluun maksalaatikkoa! – Mä en syö enää lihaa. – YÖK! Kuitenkin jotain ällöö!

Kirpun mielestä itse keksittyjen vuorosanojen lisäksi kirjan paras juttu oli Tyrannosaurus Rex, jonka kuva löytyi heti kirjan alkusivuilta. Kirjassa siis kerrotaan ihan aluksi, miten linnut ovat kehittyneet dinosauruksista. Esimerkiksi Kiinasta on löytynyt 160 miljoonaa vuotta vanha fossiili, lentolisko jota kutsutaan nimellä ”Kauhukynsi”. Hurjaa! Ja Kirpun mielestä huikeaa!

Kirja on kätevan kokoinen mukaan otettavaksi, vaikka sitten metsäretkelle tai meren äärelle. Tällaiset minun ja lasteni kaltaiset linnuista kiinnostuneet harrastelijabongarit saavat kirjasta kivasti perustietoa linnuista. Jokainen voi kuitenkin itse pohtia, onko kirja oikeasti Suomen viehättävin lintukirja…

Vinkki: Lasten lintuviikko

Huomasin juuri, että Birdlife Suomi järjestää lasten lintuviikon 14.-20.5.2018. Tuolta linkin takaa löytyy tietoa ja materiaaleja, esimerkiksi retkilomake linturetkeä varten! Suosittelenkin nappaamaan Västäräkistä vähäsen -lintukirjan mukaan, tulostamaan retkilomakkeen, pakkaamaan eväät ja suuntaamaan linturetkelle!

-Saara

Suruposki – Tunnekasvatusta kuvakirjojen avulla, osa 2

Suru iskee usein yllättäen, vähän takavasemmalta, salaa ja kesken kaiken. Surua on monenlaista: raastavaa kaipuuta, ahdistusta, kipua sydämessä ja kevyempää harmitusta, kaipuuta ja ikävää. Lapselle suru on vierasta. Suremista pitää harjoitella. Kaikki aikuisetkaan eivät uskalla tai osaa surra. Yllättävän monelle on surun hetkellä lapsena sanottu jotain tyyliin ”ole nyt vaan reipas” tai ”eivät isot lapset itke”.

Suru on kuitenkin tunne, joka pitää saada purkaa. Suremista voi harjoitella, samoin surusta yli pääsemistä. Lasten kanssa lukeminen ja surun pohtiminen kirjojen kautta, voi auttaa tässä prosessissa.

Nyt esittelyssä seuraava tunnekasvatusta tukeva kirja, joka sopii etenkin surun käsittelyyn:

Suruposki

”Murheellinen Heimo tunkee poskensa täyteen isomummon tavaroita.
Hän tahtoo mukaansa mahdollisimman monta muistoa.
Tuoko lähistölle saapunut sirkus ilon takaisin?”

Anna Härmälän Suruposki (Kustantamo S&S 2016) kertoo pienestä hamsterista, joka ei oikein osaa käsitellä suruaan, vaan patoaa sen sisäänsä hamstraamalla posket täyteen isoäidin tavaroita, muistoksi.

Minun isoäitini, Sikuriinan isomummo, kuoli puolitoista vuotta sitten, kun Sikuriina oli vajaa viisivuotias. Hän muistaa edelleen isomummon hyvin ja muistelee myös hautajaisia. Suruposken avulla palasimme näihin muistoihin ja juttelimme surusta ja kaipuusta.

Kirjassa on ihanasti tuotu esiin se, että surua on erilaista. Heimon suru on suurta, hän on menettänyt läheisen. Paikkakunnalle saapuvan sirkuksen esiintyjillä on erilaista surua ja hätää: klovnin nenä on kadoksissa, samoin sirkustirehtöörin silinterihattu, nuorallatanssijan nuora, sirkusponin hevosenkenkä ja leijonan kampa. Nämä kalpenevat Heimon surun rinnalla, mutta ovat aitoja ongelmia tai pulmia, jotka aiheuttavat surua. Onneksi ne ovat sellaisia, joissa Heimo voi lopulta auttaa. Ja ilo voittaa surun.

Anna Härmälän kaunis kuvitus herättää Heimon eli Suruposken suorastaan eloon: Suruposken ilmeet ovat selkeitä ja eläviä. Niitä voi tutkia lapsen kanssa: Miltä Heimo näyttää tutkiessaan isomummon kotia? Entä kun posket ovat täynnä tavaraa? Entä kirjan loppupuolella antaessaan isomummon tavaroita pois niitä enemmän tarvitseville?

Kolmevuotias Kirppu pitää kirjan kuvituksesta erityisen paljon ja haluaa lukea kirjaa uudelleen ja uudelleen. Etenkin isomummon koti sekä kirjan lopussa oleva aukeaman kokoinen sirkuskuva viehättävät Kirppua. Niissä on paljon tutkittavaa, ihania yksityiskohtia.

Suosittelemme kirjaa surun ja kaipuun tunteiden käsittelyyn – tai ihan vaan iltasaduksi.

-Saara

Lue myös:

Zorro-kettu ja Harmipussi – Tunnekasvatusta kuvakirjojen avulla, osa 1

Mullin mallin Molli auttaa sanoittamaan tunteita hauskalla tavalla

”Äiti, mua pelottaa! Mä en halua! Tää on vaikeeta!” – Ethän vähättele lapsen tunteita

Vahvuusvariksen bongausopas opastaa luonteenvahvuuksien maailmaan

Kirja saatu kustantajalta arvioitavaksi.

Zorro-kettu ja Harmipussi – Tunnekasvatusta kuvakirjojen avulla, osa 1

Oli kyseessä sitten riita ystävän kanssa, yksin jääminen, toisten ikävät sanat tai läheisen kuolema, lapsi joutuu käsittelemään hänelle vielä kovin vieraita ja vaikeita tunteita. Tunteiden käsittely lasten kanssa onkin äärimmäisen tärkeää sekä ennakoivasti että varsinkin tunteiden myllätessä mielessä ja mahanpohjassa. Tunnetaitoja korostetaan nykyään enemmän ja enemmän myös esimerkiksi opetussuunnitelmassa. Hyvä niin!

Elämä helpottuu, kun erilaiset tunteet ovat tuttuja.

Negatiivisiksi koettuja tunteita on usein vaikea ymmärtää ja käsitellä. Lapsi saattaa säikähtää surun, pelon tai harmin tunteita. Aikuinen pystyy olemaan mallina lapselle, jos osaa käsitellä omia tunteitaan sopivilla tavoilla. Toisaalta lasta voi valmistella erilaisten tunteiden varalta. Onkin tärkeää, että kaikista tunteista puhutaan ja että niitä käsitellään lapsentasoisesti.

Lastenkirjat ovat ihania, koska niiden avulla voi käsitellä vaikeitakin tunteita ja opetella niille nimiä. Omien tunteiden ja tuntemusten käsittely helpottuu, kun tunteet pystyy nimeämään ja hyväksymään. Kaikki tunteet ovat sallittuja, ja kaikki kokevat tunteita laidasta laitaan. Elämä helpottuu, kun erilaiset tunteet ovat tuttuja.

Olen nyt saanut useammankin ihanan lastenkirjan, joissa käsitellään erilaisia tunteita. Meidän lapsemme ovat tykästyneet niihin kovin ja palaavat mielellään tunnekirjojen pariin. Nyt aloitan pienen blogisarjan näistä tunnekasvatukseen sopivista kirjoista. Toivottavasti muutkin löytävät iloa näistä!

Ensimmäisenä esittelyssä:

Zorro-kettu ja Harmipussi

”Pikkukettu Zorro on kotimatkalla, kun kaksi ilkimystä yllättää sen. ”Kiusaajat ovat outoja”, Zorro ihmettelee.
Illalla äiti kertoo Zorrolle yllättävän tarinan pussinäädästä nimeltä Rontti, joka on väsynyt olemaan ilkimys.
Rontin pelastajaksi löytyy tähtihäntäinen Bluu, joka osaa tehdä revontulitaikoja! Taika ja lempeät lampaat auttavat Ronttia päästämään irti pahasta olostaan ja ilkeilystä.
Zorro oivaltaa, että puhuminen ja kuunteleminen auttavat, vaikka onkin asioita, joiden ymmärtäminen on vaikeaa. Silti monimutkaisiinkin asioihin voi löytyä yksinkertaisia ratkaisuja.”

Salme Honkasen ja Lassi Valkaman Zorro-kettu ja Harmipussi (Pieni Sirkus 2017) on kertomus pienestä Zorro-ketusta, jota harmittaa ja pelottaa ja jolle äiti kertoo iltasaduksi kertomuksen, josta Zorro saa voimaa päästää irti ikävistä tunteistaan.

Zorro-kettu ja Harmipussi on viehättävä kirja. Kirjan yleistunnelma on ihanan lempeä. Äiti ottaa Zorron syliinsä ja lohduttaa, lampaat eivät anna periksi, vaikka Rontti niille äksyileekin, ja taikaketut antavat kirjan lopussa Harmipussin tilalle Aarrepussin. Lopun oivallus, että ”huolet helpottuvat, kun niistä puhuu”, on tärkeä muistutus ihan meille kaikille!

Sikuriina ja Kirppu pitivät Salme Honkasen ja Lassi Valkaman kirjoittamasta tarinasta ja varsinkin Salme Honkasen kauniista kuvituksesta. Kuusivuotiaan Sikuriinan lempihahmo on kaunis tähtihäntäinen taikakettu Bluu. Dinosauruksia rakastava kolmevuotias Kirppu puolestaan fanittaa yllättäen kirjan alussa vilahtavaa ilkimystä, joka on kuvattu dinosauruksena (tai ehkä lohikäärmeenä – voitte yllä olevasta kuvasta itse päätellä, mikä tämä kiusanhenki on).

Ääneen luettuna kirjan tuntuu olevan välillä ehkä hieman vaikeaa kieltä ja virkkeet hieman turhan pitkiä. Lisäksi tuntuu, että jotkin tunteisiin – etenkin Rontin tunteisiin – liittyvät asiat on selitetty turhankin monisanaisesti, ikään kuin väännetty rautalangasta, jolloin teksti kärsii siitä, eikä ole niin sujuvaa kuin toivoisi. Hieman nimittäin meinasi joissain kohdissa kuuntelijoiden huomio herpaantua…

Kirjan hahmot ovat mielestäni toimivia: Lapsen on helppo samaistua Zorro-kettuun, joka on suloinen ja herkkä. Ja jolla on aivan ihana äiti. Sen sijaan pussinäätä Rontti eli Elmo on sopivan etäinen hahmo, eikä se pelota, vaikka onkin aluksi melko hurjan oloinen. Taikaketut ovat viehättävän taianomaiset ja ihanat lampaat sopivan lempeät.

Tunteiden käsittelyä keskustelemalla ja puuhaamalla

Zorro-kettu ja Harmipussi -kirjassa on kahdessa kohdassa kuvitukseen lisätty ajatuskuplat, joissa on suorat kysymykset lukijalle: ”Mitä sinä ajattelisit, jos olisit Zorro?” ja ”Mitä sinä sanoisit, jos olisit Zorro?” Nämä kysymykset ohjaavat varsinkin ääneenluettaessa lukijaa paitsi lukemaan myös keskustelemaan lapsen kanssa luetusta. Lisäkysymyksiä voi hyvin keksiä itse. Lapsen kanssa kannattaa myös tutkia kuvia ja katsoa hahmojen ilmeitä: Miltä Zorro näyttää tässä kuvassa? Miltä Zorrosta voisi tuntua?

Ideoin myös, että kirjan lukemisen jälkeen voisi vaikka antaa lapsen maalata revontulia vesiväreillä paperille ja samalla purkaa omia harmeja paperille kauniiksi väreiksi.

Toisaalta lapsi voisi koota samanlaisen pussin kuin, minkä pussinäätä Elmo (entinen Rontti) sai tarinan lopussa: oman Aarrepussin. Pussiin voisi askarrella vaikka kirjassa mainitun Rohkean Sydämen Avaimen ensimmäiseksi aarteeksi.

Vinkki kaikille opettajille: Voisin kuvitella, että varsinkin eka-tokaluokkalaisten kanssa nämä askartelut ja puuhat toimisivat myös koulussa! Ja nuorempien kanssa eskarissa tai päivähoidossa!

***

Minä ja Sikuriina suosittelemme kirjaa luettavaksi, kun jännittää, pelottaa tai harmittaa. Harmit ja muut kiusankappaleet voi sitten lähettää kettujen kanssa revontuliksi taivaalle!

Zorro-ketun myötä meille Sikuriinan kanssa on tullut uusi tapa. Kirjan mukaisesti illalla nukkumaan mennessä toteamme, että koska revontulia on olemassa, voi hyvin kuvitella, että myös taikakettuja on! Ajatus taikaketuista rauhoittaa selvästi ainakin Sikuriinaa, jolla on vilkas ja eläväinen mielikuvitus. Taikakettujen mukana voi nimittäin lähettää kiusankappaleet ja mielipahat taivaalle, jossa ne haihtuvat avaruuden revontuliin, kuten kirjassa kerrotaan. Nykyään Sikuriinan suurin toive on nähdä revontulia!

***

Miten käsittelet lasten tunteita? Mitkä kirjat sopivat mielestäsi tunnekasvatukseen?

-Saara

Kirja saatu arvioitavaksi kustantajalta.

Eetu, Iitu ja kertomattomat tarinat: Tarinoita, joita lapsi saa itse kertoa

Kirppu ottaa kirjan, tulee syliini ja pyytää: ”Luetaanko tämä, äiti?” Hyvin harvoin kieltäydyn. Myös Sikuriina rakastaa kirjoja ja tarinoita, samoin minä ja puolisoni. Kotimme kirjahyllyt notkuvat kirjoja siinä määrin, että Sikuriina kyselee jo, tarvitsemmeko oikeasti niin paljon kirjoja ja haaveilee kirjakirppiksen järjestämisestä.

Niin meillä kuin muillakin lukuhetkien aikana on hyvin tavallista, että aikuinen lukee lapselle kirjaa ja lapsi kuuntelee. Aikuinen saattaa ehkä kysellä jotain kirjan kuvista, mutta usein keskustelua luetusta ei synny lainkaan ainakaan ennen kuin kirja on luettu loppuun. Lapselle ääneen lukeminen on todella tärkeää: Se edistää lapsen kielen ja puheen kehitystä, kehittää kuuntelun taitoa, passiivista sanavarastoa ja mielikuvitusta sekä syventää lapsen ja aikuisen suhdetta.

Kuten aiemmassa tekstissäni kirjoitin, on myös todella tärkeää, että lapsi oppii myös kertomisen taitoja. Kerronnan avulla voi jakaa toisten kanssa itselleen tapahtuneita asioita, pohtia ympärillä olevaa maailmaa ja jopa suunnitella tulevaa. Kerronnan avulla voidaan leikitellä, leikkiä, kuvitella, hassutella ja vitsailla. Kertomisen avulla abstrakti ajattelu ja empatia kehittyvät. Hyvät kerrontataidot tukevat myös sosiaalisia suhteita.

Kertomusten maailma ensin teoriassa ja sitten käytännössä

Kirjan ideana on vahvistaa lapsen omaa kerrontaa. Teoksessa avataan lapsen kerrontataitojen kehitystä ja annetaan vinkkejä kerronnan harjoitteluun, mutta ennen kaikkea se on innostava ja erilainen satukirja.

Eetu, Iitu ja kertomattomat tarinat -kirja (PS-Kustannus, 2017) tukee lapsen kerrontataitoja. Kirjan kirjoittajat Leena Mäkinen, Anne Suvanto ja Soile Ukkola ovat puheterapeutteja ja tutkijoita. Ammattimaisen otteen huomaa kirjassa selvästi. Ina Majaniemen ihana ja selkeä kuvitus innostaa ja viehättää. Kirja on jaettu kahteen osaan: teoriapohjaiseen alkuun ja kolmeen ihanasti ja hyvin selkeästi kuvitettuun tarinaan, joita lapsi saa kertoa itse.

Eetu, Iitu ja kertomattomat tarinat siis alkaa noin kymmensivuisella lähteisiin perustuvalla niin sanotulla teoriaosuudella, jossa avataan lapsen kerrontataitojen kehitystä ja annetaan vinkkejä kerronnan harjoitteluun. Tämän kirjan taustoja avaavan jakson jälkeen tarjotaan hyvinkin tarkat ohjeet kirjan käyttämiseen.

Tässä kirjan alkuosiossa on myös hyvät ohjeet liitteiden käyttämiseen. Kirjassa nimittäin on liitteinä tarinoiden päähenkilöt paperinukkeina, tarinakortit kertomisen avuksi sekä päähenkilöiden kodin pohjapiirros. Nämä liitteet tukevat kerrontataitojen kehittymistä ja tarjoavat uusia mahdollisuuksia kirjan käyttöön, mikä on todella hyvä juttu, koska itse kerrottavia tarinoita kirjassa on vain kolme.

Kirjan teoriapohjainen alkujakso on mielestäni kirjan parasta antia. Sekä äitinä että luokanopettajana löysin sieltä monta hyvää juttua, joita voin hyödyntää paitsi omien lasteni kanssa myös koulussa opetuksessani. Etenkin luettelo dialogisista tekniikoista oli mielestäni loistava: selkeä, kattava, mutta kuitenkin sopivan tiivis.

Puupposen perheen elämää kuvatarioina

Kaksoset Eetu ja Iitu saavat 4-vuotissyntymäpäivänään lahjaksi pienen Laku-kissan. Pian Lakua ei kuitenkaan näy missään. Mihin se on voinut kadota?

Kirja kertoo kaksosista nimeltään Eetu ja Iitu Puupponen sekä heidän perheestään, johon kuuluu myös pieni Laku-kissa. Ensimmäisessä tarinassa kaksoset ovat neljävuotiaita, toisessa viisivuotiaita ja kolmannessa kuusivuotiaita. Tarinat sijoittuvat Puupposten kotiin. Ensimmäisessä on kaksosten syntymäpäivä, toisessa ollaan iltapuuhissa ja kolmannessa ruokapöydässä.

Jokainen tarina alkaa lyhyellä johdantotarinalla, joka on tarkoitus lukea ennen itse tarinan kertomista. Kerrottavat tarinat ovat melko pitkiä eli kuvia on monta aukeamaa. Jokaisella aukeamalla on 1-3 kuvaan tai tarinaan liittyvää kysymystä, joiden avulla lasta voi auttaa tarinan kertomisessa. Tarinan jälkeen on vielä luettelo erilaisia harjoituksia, joilla voi jatkaa tarinan käsittelyä ja tukea vielä enemmän lapsen kerrontataitojen kehittymistä.

Harjoitusten yhteydessä kirjassa on vielä minun lasteni lempiaukeama eli ”vinksin vonksin”, jossa on yksi tarinan kuvista muutettuna hassuksi: siihen on lisätty kaikkea kummallista, kuten lumiukko keskelle kesää tai tiikeri keittiöön. Näistä kuvista on toistaiseksi saatu aikaan parhaat keskustelut sekä hersyvimmät naurut.

Johdantotarinat toimivat muuten hyvin, mutta ensimmäisen tarinan johdantotarinassa kerrotaan jo Lakusta, kissasta, jonka lapset saavat syntymäpäivälahjaksi muutamaa aukeaa myöhemmin kerrottavassa tarinassa. Tämä häiritsi todella paljon Sikuriinaa, meidän eskarilaistamme. Hänen mielestään oli tylsää, että Lakusta kerrottiin jo valmiiksi, eikä Laku tullutkaan yllätyksenä kerrottavassa tarinassa. Täytyy myöntää, että olen hänen kanssaan asiasta samaa mieltä.

Muutenkin johdantotarinat vievät jo kertomista todella paljon tiettyyn suuntaan. Eipä niitä tietenkään tarvitse lukea ja onhan kirjassa toki korostettu sitä, että kirjaa ja tarinoita voi käyttää niin kuin itselle ja lapselle sopii. Meilläkin kirja kaivetaan säännöllisesti esille. Lapset tykkäävät selvästi, kun saavat kertoa ja keksiä tarinaa itse.

Muuten kirjan tarinat toimivat hyvin, vaikka ovatkin melko pitkiä. Niissä on kuitenkin tarpeeksi tavallisia juttuja eli lapsen on helppo samaistua niihin. Meillä molemmat lapset pitävät eniten kirjan toisesta tarinasta, koska se on pikkuisen jännittävä. Etenkin Kirppu rakastaa tätä tarinaa, koska hän pitää kaikesta ”pimeästä” eli vähän jännittävästä. Tarinan ”mörkö” kiehtoo Kirppua suunnattoman paljon. Välillä hän pohtii kotonakin, voisiko vaatehuoneessa olla ”möökö”.

Aluksi kirjaa lukiessa tuli olo, että nyt on tungettu liian monta ideaa yksiin kansiin, mutta toisaalta ideoiden runsaus mahdollistaa kirjan käyttämisen uudelleen ja uudelleen. Ihan kovin nopeasti eivät meidän lapsemme ainakaan siihen kyllästyneet. Minäkin olen lämmennyt enemmän ja enemmän kirjalle lasteni innostusta seuratessa.

Suosittelemme kirjaa aivan erityisestä 4-6-vuotiaiden lasten vanhemmille tutustuttavaksi ja lapsille kerrottavaksi. Kirjan kuvista löytyy varmasti paljon samaistumisen kohteita ja tuttuja juttuja. Ja kerrontaa on kiva harjoitella Eetu, Iitu ja kertomattomat tarinat -kirjan avulla!

Kannattaa lukea arvioinnit myös Luetaanko tämä ja Taikasaappaat -blogeista.

-Saara

Kirja saatu arvioitavaksi kustantajalta.

Erilaisuus on rikkaus ja kaikenlaiset ystävät aarteita – ”Meidän ja muiden ystävät” -kirja esittelee erilaisia, ihania ja tärkeitä ystäviä!

Kun Sikuriina syntyi, puhuimme hyvin avoimesti hänen erilaisesta kädestään. Kerroimme siitä kaikille ja kaikkialla. Se oli meidän tapamme käsitellä asiaa: Tuoda sitä ilmi ja esiin niin, että kenenkään ei tarvitsisi arvuutella mitään omiaan. Purkaa omaa ihmetystämme puhumalla siitä aina, kun mahdollista. Samalla, kun kerroimme siitä, kuulimme yllättävän monen kertovan meille, että heidän ystäväpiirissään on pikkukäsiä, proteeseja ja tai vähintään erilaisia sormia tai varpaita. Kun vielä pääsimme mukaan Redy ry:n toimintaan ja löysimme sitä kautta vertaistukea, huomasimme, että emme todella ole yksin.

Vertaistuki on tärkeää. Sikuriina on saanut kasvaa ymmärtäen, ettei ole yksin. Välillä kuitenkin lapsesta tuntuu siltä, että hän jää yksin, että kukaan ei ole samanlainen, eikä kukaan ainakaan ymmärrä. Jos kyseessä on pieni lapsi, asiaa on helppo lähestyä vaikka lukemalla erilaisia kirjoja.

”Hei äiti! Tuolla lapsella on pikkukäsi!” huudahti Sikuriina saadessaan käsiinsä Lasten Keskuksen uutuuden Meidän ja muiden ystävät (2018). Mary Hoffmanin kirjoittama, Ros Asquithin kuvittama ja Maisa Tonterin suomentama kirja herätti siis Sikuriinan kiinnostuksen jo pelkällä kansikuvallaan. Ja ihanan kirjan olimmekin käsiimme saaneet!

Meidän ja muiden ystävät tukee kasvatusta

”Onko sinulla ystävä? Ystävä voi olla samanlainen kuin sinä tai ihan erilainen. Ystävä voi olla perheenjäsen tai joku, jota et ole ikinä tavannut. Sinulla voi olla yksi ystävä tai kaveriporukka. Ystävä voi olla eläin tai lelu. Joskus ystävä voi olla vain mielikuvituksessasi.
Tämä kirja kertoo ystävyydestä, siitä, miten ystäviä saadaan ja mitä tehdä, jos riitaantuu ystävän kanssa. Ystävyys on hienoa ja voi kestää läpi elämän!”
(Meidän ja muiden ystävät -kirjan takakansiteksti)

Ystävyys ei ole itsestään selvyys. Joillekin lapsille ystävystyminen on helpompaa kuin toisille. Esimerkiksi minun omat ystävyyssuhteeni menivät lapsena sen verran solmuun ja sekaisin, että minulla ei ole olemassa ns. lapsuudenystäviä. Pisimpään minut tunteneet ystäväni olen kohdannut ensimmäisen kerran vasta yläasteella, kahdeksannella luokalla.

Sosiaalisia suhteita ja ystävystymistä voi harjoitella. Päiväkodeissa ja koulussakin nimileikit ja ryhmäyttäminen ovat tärkeässä asemassa. Kotona ystävyydestä, ystävystymisestä, toisten kohtelemisesta ja kaveruudesta voi ja kannattaa puhua paljon. Toki myös aikuisten esimerkillä on valtava voima. Minulla ja puolisollani on hyviä ystäviä, jotka käyvät meillä säännöllisesti: sekä viettämässä aikaa meidän aikuisten kanssa että tulemalla leikkimään lastemme kanssa.

Kirjassa puhutaan lempeästi myös ystävän menettämisestä sekä siitä, ettei kaikkien kanssa tarvitse olla ystävä. Tosin siitä en oikein pitänyt, että kirjassa käytettiin sanaa vihollinen…

Erilaisuus saattaa pelottaa – turhaan

Meidän ja muiden ystävät -kirjassa käsitellään ystävyyttä ihanasti monelta eri kantilta: on aikuisia ystäviä, perheenjäseniä ystävinä, ystäviä, joita ei ole koskaan tavannut, mielikuvitusystäviä, eläinystäviä sekä niin tärkeitä tavaroita, että ne tuntuvat ystäviltä. Kirjassa puhutaan paljon asioiden jakamisesta ystävien kanssa, mutta myös siitä, että erilaisuus on rikkaus.

”Emme ystävysty vain itsemme kaltaisten ihmisten kanssa. Joskus on hienoa omistaa ystäviä, jotka ovat aivan erilaisia kuin me, ja jotka pitävät eri asoista.”

Erilaisuus on meillä pinnalla myös, koska melkein kolmevuotias Kirppu on ruvennut havainnoimaan erilaisuuksia ja samanlaisuuksia. Hän ilmoitti eräänä päivänä minulle, että on ystävä parhaan kaverinsa kanssa, vaikka itse tykkää dinosauruksista ja paras kaveri tykkää piipaa-autoista. Että ei se haittaa yhtään.

Kirjan kuvitus viehätti Sikuriinaa ja Kirppua. Sikuriina etsi ensitöikseen kaikki sivut, joilla näkyy pikkukäsi (löysi tosin kannen lisäksi vain yhden sivun). Kirppu puolestaan halusi lukea joka sivulta kissan kertoman jutun.

Suosittelemme Sikuriinan kanssa Meidän ja muiden ystävät -kirjaa kaikille noin 3-7-vuotiaille lapsille ja heidän vanhemmilleen yhdessä ääneen luettavaksi ja pohdittavaksi. Kaveritaidot ovat todella tärkeitä taitoja ja niitä voi oppia!

Suosittelemme myös sarjan muita kirjoja, joita ovat: Meidän ja muiden perheet, Meidän ja muiden kehot ja Meidän ja muiden tunteet.

Onko kirjasarja jo tuttu? Mitä pidätte?

-Saara

Kirja saatu kustantajalta arvioitavaksi.

Kaiken Kadottajan arvoitus viehättää niin lasta kuin aikuistakin

”Harva tietää, että Vilskeen kaupungin järjestyksenvalvojalla Nysä Nörtillä on mielikuvitusystävä nimeltä Pikkirii. Se johtuu varmaankin siitä, että Pikkirii on hyvin pieni ja hiljainen otus. Sen lempipuuhaa on nukkua Nysä Nörtin isoäidiltä perityssä kahvipannussa patalappu peittonaan.
Mutta Vilskeessä on alkanut tapahtua kummia. Sukkia, myssyjä ja jopa kenkiä häviää aivan itsestään. Kaupunkilaisia on alkanut suorastaan pelottaa. Järjestyksenvalvoja Nysä Nörtti raapii neuvottomana päätään, mutta Pikkirii päättää toimia. Pikkiriin pulmatoimisto on pian valmis pelastamaan kaupunkilaiset näkymättömältä kaiken kadottajalta!”

(Lasten Keskus)

Lasten Keskuksen uuden sarjan ”Pikkiriin pulmatoimisto” ensimmäinen osa Kaiken Kadottajan arvoitus on helppolukuinen, hauska ja ihanasti pikkuisen jännittävä kirja juuri lukemaan oppineille ja myös ääneen luettavaksi vähän pienemmillekin. Meidän koeyleisömme eli Sikuriina (6 v.) ja Kirppu (2,5 v.) ihastuivat kirjaan ja sen maailmaan täysin!

Reetta Niemelän teksti on kaunista ja kekseliästä kieltä, jota lukee ja kuuntelee mielellään. Hahmojen nimet ovat mainioita, ihanan kuvailevia ja niin hersyviä, että niitä tekee mieli toistaa ja makustella: Pikkirii, Nysä Nörtti, Tursula Tuuttipuru, Silmälasikauppias Tihrunen, Milla Myssyhyyry ja iso koira nimeltään Rymyjätti.

Katri Kirkkopellon kuvitus on ihanaa! Se viehätti sekä minua että lapsiani. Kuvissa on ihanat värit, ja hahmot ovat sympaattisia ja kiinnostavia. Jättimäinen koira on suunnattoman ilmeikäs ja pienen pieni Pikkirii hurjan tomeran, jopa rohkean näköinen pienestä koostaan huolimatta. Kuvissa näkyvät hahmojen tunteet! Kuvia kannattaakin katsella huolella, rauhassa ja yhdessä tutkiskellen.

Sikuriina oli sitä mieltä, että Kaiken Kadottajan arvoitus on vain vesipisaran verran jännittävä. Kuitenkin huomasin, että hänen varpaansa kipristyivät selvästi joissakin kohdissa, kun luin kirjaa iltasaduksi. Kirja antaakin mahdollisuuden ja luvan jännittää yhdessä hahmojen kanssa: Vilskeen kaupungin järjestyksenvalvoja Nysä Nörtti on kiltti ja pelokas, eikä Pikkiriikään ole sen rohkeampi (paitsi kyllä oikeasti on, ei vaan itsekään tajua sitä). Lukija ja kuulija voivat kuitenkin koko ajan luottaa siihen, että kaikki menee hyvin – tekstin sävy luo turvallisuuden tunteen jännityksen keskelle.

Sopii itse luettavaksi – ja ääneen luettavaksi

Juuri lukemaan oppinut lapsi voi itse ottaa kirjan käteensä ja harjoitella sen avulla lukemista. Virkkeet ovat soljuvia ja kannustavat jatkamaan lukemista. Pitkät sanat on ta-vu-tet-tu, joten nekin on helppo lukea. Lisäksi kirjan luvut ovat kivan lyhyitä, ja kuvitus rytmittää tekstiä.

On mahtavaa, että vaikka kirja sopii juuri lukemaan oppineille, teksti on onnistuttu kuitenkin laatimaan niin, että se kuulostaa hyvältä myös ääneen luettuna. Sanoja voi makustella ja jokaiselle hahmolle on helppo vaikka keksiä oma ”ääni”.

Luokanopettajan vinkki juuri lukemaan oppineiden vanhemmille: Kokeile lukea kirjaa ääneen vuorotellen lapsen kanssa. Pääset kuulemaan ja kannustamaan lasta lukemisen harjoittelussa, ja samalla lapsi saa taukoja ja mallia omaan lukemiseensa.

Suosittelemme Sikuriinan kanssa kirjaa kaikille edes ihan vähän rohkeille, arvoitusten ratkomisesta ja pannukakuista pitäville isoille (noin 5-7 v. – erityisesti juuri lukemaan oppineille) ja pienille (vanhempien kanssa luettavaksi).

Nautinnollisia lukuhetkiä!

-Saara

Kirja saatu kustantajalta arvioitavaksi.

Puuseppä vai puutarhuri? -kirja herättää pohtimaan omaa suhdetta lapsiin ja lapsuuteen (mukana arvonta)

Kasvatatko lastasi kuin puuseppä, joka muokkaa puusta haluamansa kappaleen? Vai oletko kuin puutarhuri, joka luo kasveilleen mahdollisimman suotuisat olosuhteet, jotta ne voivat kukoistaa? Kirjassaan Puuseppä vai puutarhuri? Vanhemmuuden suorittamisesta onnellisen lapsuuden tukemiseen (Art House 2017) lapsuustutkija ja isoäiti Alison Gopnik haastaa koko vanhemmuuden käsitteen. Hän tarkastelee kriittisesti suorittamiseen perustuvaa vanhemmuusmallia, jossa ajatellaan, että vanhempien on kasvatettava lapsiaan tietyllä tavalla ollakseen niin sanotusti ”hyviä vanhempia”.

Alison Gopnik työskentelee psykologian professorina ja filosofian apulaisprofessorina Kalifornian yliopistossa Berkeleyssä ja on alansa tunnetuimpia asiantuntijoita. Teoksessaan hän valottaa onnellista lapsuutta ja tasapainoiseksi aikuiseksi kasvamista uusimman lasten oppimiseen ja kehityshistoriaan keskittyvän tutkimuksen kautta sekä tutkiskelee lapsuutta ja oppimista nykyajan, menneisyyden, evoluution sekä inhimillisen rakkauden näkökulmista.

Tämä ihana isoäiti kertoo kirjassaan myös anekdootteja lapsenlapsensa elämästä ja heidän välisestä suhteestaan. Näissä pätkissä näkyy vahvasti rakkaus lapseen ja lapsen kanssa, lapsen ehdoilla puuhaamiseen. Kirja onkin Gopnikin mukaan sekä isoäidin että tutkijan ja filosofin tuote. Hän toivoo, että tutkijuuden ja isoäitiyden yhdistäminen kirjassa auttaa ymmärtämään vanhempana olemisen arvoa.

Vanhempana olemista vai vanhemmuutta?

Alison Gopnik muistuttaa, että vanhempana oleminen on itse asiassa eri asia kuin vanhemmuus (engl. parenting), joka terminä on yleistynyt vasta 1970-luvulla. Kirjassaan Gopnik tarjoaakin vanhemmille ikään kuin vapautuksen vanhemmuuden vaatimuksista: ”[I]tse asiassa vanhemmuus on kamala keksintö. Se ei ole parantanut lasten eikä vanhempien elämää, vaan on eräissä suhteissa muuttanut sen ehkä entistä pahemmaksi. Yrityksestä tehdä lapsista kelvollisia aikuisiaon tullut keskiluokkaisille aikuisille loputon ahdistuksen, syyllisyyden ja turhautumisen lähde.”

Gopnik kritisoi useiden vanhempien hyvää tarkoittavaa tapaa muokata lastaan omiin toiveisiinsa sopivaksi tai toisaalta kasvattaa lasta ennalta määrättyyn muottiin – samaan tapaan kuin puuseppä muokkaa puuta haluamallaan tavalla. Sen sijaan hän toivoo, että vanhemmuus olisi enemmän kuin puutarhan hoitoa eli lapsen luontaisten taipumusten tukemista:

”Lapsista huolehtiminen on ehdottoman perustava, erittäin arvokas osa ihmiselämää. Mutta se ei ole puusepäntaitoa, tavoitehakuista toimintaa, jonka päämääränä on muovata lapsesta tietynlainen aikuinen. Vanhempana oleminen on kuin puutarhan hoitamista. Siinä on tarkoitus luoda antoisa, vakaa ja turvallinen ympäristö, joka antaa monille erilaisille kukille tilaisuuden loistaa. — Siinä on tarkoitus muodostaa jämerä ja silti joustava ekosysteemi, joka antaa lapsille mahdollisuuden luoda monia erilaisia, arvaamattomia aikuisen tulevaisuuksia. Siinä on kyseessä inhimillinen suhde, sitoutunut, ehdoton rakkaus tietyn vanhemman ja tietyn lapsen välillä.”

Kirja antaa aihetta pohtia omaa tyyliään toimia vanhempana sekä haastaa ajattelemaan jokaisen vanhemman suhdetta omiin lapsiinsa. Gopnik muistuttaa teoksessaan, että vanhemmuus on suhteessa olemista, eikä suorittamista tai lapsen muokkaamista. Meidän aikuisten kuuluu vain ohjata lapsia oikeaan suuntaan, eikä suinkaan suunnistaa lasten puolesta. Gopnik muistuttaa meitä myös yhdestä minun lempiasioistani eli leikin merkityksestä. Huojentavaa on mm. kuulla, että on todettu korrelaatio raisun leikin ja sosiaalisen kompetenssin välillä: ”Ihmislapsilla raisu leikki merkitsee myöhemmin parempaa sosiaalista kompetenssia.”

Gopnik pohtii kirjan lopussa myös äärimmäisen oivaltavasti sitä, miten teemme päätöksen hankkia lapsia – ja toisaalta myös päätöstä olla hankkimatta lapsia. ”Päätös lasten hankkimisesta ei koske pelkästään siitä päättämistä, mitä haluat, vaan siitä päättämistä, mikä aiot olla. — Ihminen joka päättää olla hankkimatta lapsia voi kannattaa muita arvoja hyljeksimättä lasten arvoa.”

Lempeää pohdintaa ja tiukkaa tiedettä

Kirja on lempeän pohtiva ja mielestäni myös todella vapauttava. Se on helppolukuinen, vaikka osittain sisältää hyvinkin tieteellistä tekstiä, mukaan lukien tutkimuksia ja erilaisia tieteellisiä kokeita. Veli-Pekka Ketolan suomennos on laadukas, selkeä ja miellyttävä.

Kirja on jaettu yhdeksään jaksoon:

1) Johdanto: Vanhemmuuden paradoksit
2) Lapsuuden evoluutio
3) Rakkauden evoluutio
4)Katselemalla oppiminen
5) Kuuntelemalla oppiminen
6) Leikki työnä
7) Varttuminen
8) Tulevaisuus ja menneisyys: Lapset ja teknologia
9) Lasten arvo

Puuseppä vai puutarhuri? -teosta ei välttämättä tarvitse lukea alusta loppuun järjestyksessä, vaan siitä voi valikoida mieleisensä osiot. Kannattaa tosin huomioida, että osioiden välillä on joitakin viittauksia, jotka jäävät epäselviksi, jos kirjaa ei lue kokonaan. Kirjan lopusta löytyy ihana, valtavan pitkä kirjallisuusluettelo, josta löytyy luettavaa kaikille vanhemmuudesta tai Alison Gopnikin ajatuksista enemmän kiinnostuneille.

Suosittelen lempeää ja mielenkiintoista kirjaa kaikille vanhemmille sekä vanhemmuudesta haaveileville. Se herättää todella ajattelemaan omaa suhdettaan lapsiin – nykyisiin tai mahdollisesti tuleviin. Se auttaa myös ymmärtämään omia vanhempia paremmin. Siinä on myös maailman ihanin ”epäjärjestelmällisyyden ylistys”, jossa todetaan mm. että lapset ovat auttamattoman, kiistämättömän sottaisia ja että olivat vanhemmuuden palkkiot millaiset tahansa, siisteys ei kuulu niihin. Jo pelkästään näiden virkkeiden takia olin valmis luottamaan tämän isoäiti-tutkija-filosofin ajatuksiin.

Lisäksi voin lämpimästi suositella kirjaa myös opettajille ja ammattikasvattajille. Alison Gopnik pohtii nimittäin kirjassaan mm. lapsen oppiaikaa ja koulutaitoja. Tosin tässä koulua käsittelevässä jaksossa huomaa kulttuurieron: yhdysvaltalainen koululaitos eroaa suomalaisesta. Me Suomessa onneksi teemme jo paljon asioita, joita Gopnik peräänkuuluttaa. Uusi opetussuunnitelma nimittäin kannustaa meitä opettajia hyödyntämään oppilaiden luontaista uteliaisuutta ja oppimistaitoja. Muistetaan, että liika opettaminen tappaa luovuuden, siksi lasta ei tulisi neuvoa liikaa. Leikki puolestaan on lapsille tärkeää, vaikka aikuiselle se näkyykin usein turhana, eihän leikissä oikeasti tehdä mitään järkevää. Kuitenkin juuri leikki on se, mikä auttaa lasta oppimaan. Minua ja opettajuuttani kirja ainakin herätteli taas sopivalla tavalla. Katson oppilaitani taas hieman uusin silmin.

Minulle kirjan yhdeksi kirjan tärkeimmistä anneista nousi Gopnikin ajatus siitä, että vanhempien ja lasten väliset suhteet ovat ainutlaatuisia ja arvokkaita itsessään. Luokaamme siis hyvät, turvalliset välit lapsiimme ilman, että yritämme liikaa kontrolloida heidän tulevaisuuttaan. ”Hyvänä vanhempana oleminen merkitsee, että lapsilla on tilaisuus onnistua tavoilla, joita me emme olisi voineet koskaan ennustaa tai kuvitella.”

Arvonta!

Mikä parasta! Saan arpoa lukijoideni kesken Alison Gopnikin teoksen Puuseppä vai puutarhuri? Vanhemmuuden suorittamisesta onnellisen lapsuuden tukemiseen. Kerro kommentissa, mikä on lempipuuhaasi lasten kanssa (omien lastesi tai ”lainattujen”). Osallistumisaika päättyy sunnuntaina 4.2. klo 21.00. Suoritan arvonnan viimeistään seuraavana päivänä. Jätä kommentin yhteyteen sähköpostiosoitteesi, jotta voin voiton sattuessa kohdallesi ottaa sinuun helposti yhteyttä. Julkaisen voittajan nimen tässä bloggauksessa viimeistään maanantaina 5.2.2018.

Voit tuplata mahdollisuuden voittoon osallistumalla arvontaan myös Facebookissa.

Onnea arvontaan!

”Rakkaudella ei ole päämääriä eikä mittapuita eikä suunnitelmia mutta sillä on tarkoitus. Rakkauden tarkoitus ei ole muuttaa rakastamiamme ihmisiä vaan antaa heille sitä, mitä he tarvitsevat kukoistaakseen. Sen tarkoitus ei ole muovata rakastettumme kohtaloa vaan auttaa häntä muovaamaan omansa.”
(Alison Gopnik)

-Saara

Kirja saatu arvioitavaksi kustantajalta. 

Vahvuusvariksen bongausopas opastaa luonteenvahvuuksien maailmaan

Tiedätkö mitkä ovat luonteenvahvuuksia? Osaatko tunnistaa niitä itsessäsi? Entä lapsissasi?

Meillä kaikilla on luonteenvahvuuksia. Ne ovat niitä taitoja, joiden avulla onnistumme, yllämme parhaimpaamme ja saavutamme tavoitteitamme. Ne kehittyvät koko iän ja niistä on hyötyä kaikilla eri elämänalueilla. Niitä pystyy myös aktiivisesti kehittämään niin halutessaan – oppimaan ja opettamaan. Luonteenvahvuuksia on paljon, esimerkiksi sinnikkyys, itsesäätely, rohkeus, sosiaalinen älykkyys ja huumorintaju.

Olen päässyt koulutyössäni tutustumaan Lotta Uusitalo-Malmivaaran ja Kaisa Vuorisen Huomaa hyvä -kirjaan ja kortteihin (PS-kustannus). Näitä olen koulussa hyödyntänyt vahvuusopetuksen toteuttamiseen. Viime kevään ja tämän syksyn aikana olen käyttänyt näitä materiaaleja siihen, että olemme oppilaiden kanssa ruvenneet tutustumaan luonteenvahvuuksiimme ja pohtimaan, missä niiden käyttöä voi havaita ja miten niitä voi harjoitusten avulla vahvistaa. Huomaa hyvä! -kirjan avulla olen itsekin oppinut valtavasti luonteenvahvuuksista ja niiden hyödyntämisestä.

”Positiivinen pedagogiikka ja vahvuuskasvatus ovat myös kodin juttu!”

Tänä vuonna Huomaa hyvä! -materiaalien tekijöiltä ilmestynyt uusi kirja Vahvuusvariksen bongausopas (PS-kustannus, 2017). Vaikka kirja tavallaan onkin jatko-osa, se toimii myös itsenäisenä teoksenaan. Kirjan takakannessa kerrotaan seuraavasti: ”Kirjassa kerrotaan ytimekkäästi vahvuuspedagogiikan perusteet ja esitellään runsaasti luonteenvahvuuksien harjoittelun toimintaideoita. Harjoitukset sopivat erityisesti varhaiskasvatus- ja alakouluikäisille.”

Kirja onkin siis omiaan ammattikasvattajalle, mutta mikä parasta kirjasta löytyy paljon vinkkejä myös vanhemmille! Vinkkien avulla vanhempien on helppo ottaa luonteenvahvuudet ja niiden bongaus käyttöön kotona. Positiivinen pedagogiikka ja vahvuuskasvatus ovat myös kodin juttu! Mitä useammalta taholta ja henkilöltä lapsi saa huomioita ja varhaiskasvatusta, sitä paremmin se toimii!

Bongausopas on jaettu kolmeen osaan:
1) Teoriaosio esittelee vahvuusbongailun lähtökohdat ja avaa luonteenvahvuuksien lähtökohdat, hyödyt ja historian.
2) Toinen osio keskittyy siihen, miten luonteenvahvuuksiin voi tutustua, harjoitella ja käyttää varhaiskasvatuksessa sekä erityisen tuen luokassa ja miten myös aineenopettajat pystyvät hyötymään luonteenvahvuuksien bongailusta.
3) Kolmas osio on yli SATA tehtävää sisältävä työkalupakki, josta löytyy tehtäviä aivan kaiken ikäisille – myös aikuisille työyhteisössä tehtäväksi! Tai kotona lasten kanssa tehtäväksi!

Vaikka kirja onkin erityisesti suunnattu ammattikasvattajille, aivan koko kirjan antia pystyy mielestäni hyödyntämään myös kotona. Onhan lapsen kasvatus ensisijaisesti kodin tehtävä. Juurikin tästä syystä vanhemmat on myös erikseen huomioitu kirjassa. Kirjan ensimmäinen osio esimerkiksi sisältää vinkkejä siihen, miten pääsee nopeasti mukaan vahvuusbongaukseen: helli hyvää, opeta hyvää ja opeta taitoa ottaa hyvää vastaan. Lisäksi sekä ensimmäisessä että kolmannessa osiossa on jaksot, jotka ohjaavat ammattikasvattajat tekemään yhteistyötä vanhempien kanssa (Yhteistyö huoltajien kanssa ja Otetaan vanhemmat mukaan).

Esimerkiksi tämä tehtävä toimii sekä kotona että koulussa tai päiväkodissakin!

Ihanaa kirjassa on se, että siinä on paitsi valmiita tehtäviä ja monistettavia pohjia, siinä on myös runsaasti ideoita, jotka antavat tilaa kasvattajan omille näkemyksille ja luovuudelle. Jokainen pystyy siis hyödyntämään niitä omia vahvuuksiaan myös tehtävien kehittelyssä. Suosittelen lämpimästi tutustumaan kirjaan ja vinkkaamaan siitä myös ihan jokaisen lapsen kasvattajille niin päiväkoteihin kuin kouluihinkin.

Ja hei, täältä löytyy Vahvuusbongarin huoneentaulu. Kurkkaa ihmeessä!

Vahvuusbongaus kannattaa!

-Saara

Kirja saatu arvioitavaksi kustantajalta.

Lapsi kuin orkidea, voikukka tai vaikka viirivehka: Lapsen stressi näkyy eri tavoilla

Haen kaksivuotiaan Kirpun päiväkodista. Saan kuulla, miten hienosti päivä on mennyt. Kirppu on syönyt hyvin, nukkunut hyvin, leikkinyt paljon, osallistunut kaikkeen toimintaan, kerännyt lelut pois leikin jälkeen, malttanut kuunnella sadun, pitänyt kiinni rattaista puistoon siirryttäessä jne. Kaikki on mennyt upeasti, ei mitään ongelmaa. Kaappaan pienen syliini ja hänen pyynnöstään kannan kotiin asti.

Kotona alkaa itku. Potkupyörä on parvekkeella, eikä parvekkeen ovi aukea. Äiti ei saisi sitä avata, vaan Kirppu itse. Potkupyöräkään ei tottele, vaan kaatuu, kun Kirppu yrittää kääntää sitä. Harmittaa. Kypärä on tyhmä, Kirppu ei haluaisi sitä. Hissiin pitää päästä ensimmäisenä. Ei aina, mutta juuri nyt. Kiukuttaa, kun äiti ei tajua, että juuri nyt maailman tärkeintä on saada painaa hissin nappia, joka on niin korkealla, että äidin pitää nostaa. Potkupyörästä ei kuitenkaan voi päästää irti. Äidin ongelma. Ei Kirpun. Kirppu tietää, mitä tahtoo.

Ulkona kaikki on taas paremmin. Kirppu potkuttelee tyytyväisenä ja taitavasti. Pääsemme Sikuriinan päiväkodille. Juttelen siellä taas aikuisen kanssa. Päivä on mennyt hienosti. Proteesi on ollut taas ennätyspitkään kädessä ja Sikuriina on käyttänyt sitä taitavasti. Ruoka on maistunut ja leikit sujuneet. Ei ongelmia, kaikki hyvin. Kavereita on ja paljon on opittu uutta. Halaan Sikuriinaa ja haemme sisältä hänen tavaransa.

Sikuriinaa harmitti, kun leikki oli jäänyt kesken. Kiukku iski kotimatkalla.

Kotimatkalla kenkä rupeaa painamaan Sikuriinaa. Hattukin on huonosti. Reppua hän ei halua itse kantaa. Ei jaksa. Harmittaa, kun pikkuveljellä on potkupyörä, mutta Sikuriinalla ei mitään. Kotona ruoka ei maistu. On tylsää, kun ei mennä mihinkään. Tai sitten on tyhmää, että mennään, eikä saa rauhassa leikkiä kotona. Toisaalta kotona leikeissä pitäisi olla leikkikaveri, joka on saman ikäinen. Kirppu ei kelpaa. Paitsi silloin, kun Kirppu on se paras kaveri, rakkain kaikista. Ainakin noin viiden minuutin ajan.

Vanhemmalla menee pää pyörälle. Miten nämä lapset, joita niin kehutaan päiväkodeissa, ovatkin kotona yhtäkkiä niin kovin haastavia?

Rauhoita ja rohkaise – apua lapsen stressitilanteisiin -kirjassa (Nemo, 2017) kerrotaan kirjan nimen mukaisesti lapsen stressistä. ”Stressinaiheet lapsen arjessa voivat tuntua aikuisen näkökulmasta pieniltä, mutta lapsen maailman ne voivat suistaa hetkeksi raiteiltaan. Aina niitä ei ole edes helppo tunnistaa. Pienelle lapselle stressaavaa voi olla jo se, että kaveri – tai vaikka oma sisarus – haluaa leikeissä eri asiaa kuin lapsi itse. Ristiriita voi syntyä siitäkin, että päiväkodissa säännöt eivät olekaan samat, joihin lapsi on tottunut kotona.”

Kirja puhutaan mm. voikukka- ja orkidealapsista: ”Jotkut lapset ovat kuin orkideoita: he ovat herkkiä huonolle hoivalle, mutta suotuisissa oloissa puhkeavat suorastaan kukkaan. Toiset taas ovat kuin voikukkia: rehottavat ongelmitta keskinkertaisessakin maaperässä.”

Meidän lapsemme eivät taida olla voikukkia tai orkideoita. Mielestäni he muistuttavat enemmän mummoltani saamaani viirivehkaa.

”Huoneilman yksi parhaimmista puhdistajista on viirivehka. Se on myös erittäin helppohoitoinen viherkasvi jopa aloittelijalle. — Viirivehka viihtyy parhaiten puolivarjossa ja hajavalossa. Sitä ei tarvitse sijoittaa ikkunalle, eikä etenkään suoraan auringonpaisteeseen. Ainoa asia, mikä sen hoidossa on syytä muistaa, on säännöllinen kastelu.” (Lähde.)

Lapseni sinnittelevät pirteinä ja tomerina, kunnes nuupahtavat hyvinkin yllättäen, kuten myös kirjovehkamme (joita nykyään on jo useampi). Meidän kirjovehkamme kukkivat nykyään äärimmäisen harvoin, koska ovat valitettavasti aivan liian huonolla hoidolla. Onneksi lapsemme sentään puhkeavat kukoistukseen päivittäin: aina, kun heitä kehuu tai heidän kanssaan touhuaa. Rakkaat. Helppohoitoisia, mutta myös helposti väsähtäviä – niin kirjovehkat kuin lapsemmekin.

Iltapäivisin, silloin kun lapseni väsähtävät ja raivoavat, katson itse peiliin. Olenko itse muistanut ottaa lapset huomioon riittävällä tavalla? Osaanko toimia ”apukuskina kuohuttavissa tilanteissa”? Ei auta yhtään, että itse on väsynyt työpäivän jäljiltä. Vanhempana pitäisi kuitenkin jaksaa toimia lapsen tunteiden tulkkina.

Stressinsäätely on taito, jota voi harjoitella ja jonka voi oppia. ”Kun säätely toimii, tunteet eivät enää ohjaa ajatuksia ja tekoja ja vireystilakin pysyy sopivalla tasolla. Tilanteet eivät enää tunnu stressaavilta. Pohjimmiltaan kyse on joistavuudesta, siitä että tulee toimeen itsensä ja muiden kanssa.”

Minä olen tällä hetkellä äärimmäisen tyytyväinen valintaamme rauhoittaa illat eli jättää lasten harrastukset toistaiseksi pois arjestamme. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että päiväkoti- ja eskaripäivissä on aivan riittävästi toimintaa, virikkeitä ja ihmissuhdekuvioita lapsillemme. Iltaisin ladataan akut seuraavaa päivää varten.

Suosittelen lämpimästi Rauhoita ja rohkaise -kirjaa aivan kaikille vanhemmille ja lasten kanssa työskenteleville. Kirja on kirjoitettu hienosti: siinä on aitoja kertomuksia ja kokemuksia, joiden kautta teoria nivoutuu käytäntöön. Lisäksi jokaisen luvun lopussa on loistava tiivistelmä ko. luvun tärkeimmistä asioista. Itselleni kirja oli hyödyllinen paitsi alle kouluikäisten äitinä myös luokanopettajana, joka joutuu päivittäin pohtimaan eri tavalla asioihin reagoivien eli eri tavalla stressiä käsittelevien oppilaiden opettamista.

-Saara

Kirja saatu kustantajalta arvioitavaksi.