Vertaistuki on äärimmäisen tärkeää – varsinkin, jos on ”harvinainen”

Sikuriinan synnyttyä olimme vähän ihmeissämme. Tyttärellämme on erilainen käsi, pikkukäsi. Mihin kaikkeen se vaikuttaisi? Mitä meidän tulisi ottaa huomioon? Mistä meidän tulisi ottaa selvää? Mitä Sikuriina osaisi tehdä? Mihin hän tarvitsisi apua?

Onneksemme löysimme dysmeliayhdistyksen, Redy ry:n, ja pääsimme sen kautta tapaamaan muita dysmeliaperheitä Sikuriinan ollessa vasta parikuinen. Oli ihanaa nähdä muiden dysmelialasten touhuavan ja huojentavaa kuulla aikuisten kertovan elämästään yllättävänkin tavalliseen tapaan. Vertaisten tapaaminen tuntui hyvältä, huojentavalta.

Vertaistuki ylipäätään on tärkeää, merkittävää. Välillä on ihanaa vain kuulla, että muillakin on samoja pulmia tai että muutkin pohtivat samoja asioita. Aina ei edes tarvitse saada ratkaisua asiaan, riittää kun tietää, ettei ole yksin.

Äärimmäisen tärkeää vertaistuki on näille pienille ihmisille, jotka ovat erilaisia, harvinaisia*.

Me pääsimme nyt viikonloppuna tapaamaan muita dysmelialapsia Respectan ja Metropolian järjestämässä Rajaton-tapahtumassa. Rajaton oli koko perheen tapahtuma, joka kokosi sekä amputoidut että dysmeliapotilaat saamaan tietoa vertaistukitoiminnasta, apuvälineistä ja niiden luovutusperusteista sekä proteesien uusista mahdollisuuksista. Tapahtumassa oli paljon ohjelmaa sekä mahdollisuus ihan vaan seurusteluun. Lapsille oli temppurata ja lastenhoitoakin. Muutenkin puuhaa ja nähtävää riitti.

Sikuriina pääsi testaamaan vähän hienompaa nyrkkiä eli myoelektristä proteesia. Hienosti sujui!

Sikuriina nautti Rajaton -tapahtumasta todella paljon. Hän liikkui itsensä hikeen temppuradalla, söi mahansa täyteen lihapullia ja suklaakonvehteja ja tapasi monta kaltaistaan. Minä sain uutta tietoa ja pääsin juttelemaan monen samassa elämäntilanteessa olevan kanssa.

Kotimatkalla väsynyt, mutta onnellinen Sikuriina huokaisi: ”Oli ihanaa, kun kaikilla oli pikkukäsi tai pikkujalka. Kerrankin kukaan ei kysynyt mitään mun pikkukädestä.”

Vertaistuki on tärkeää ihan jokaiselle, oli sitten harvinainen tai ei.

-Saara

*Invalidiliitolla on Harvinaiset-yksikkö, jonka piiriin dysmeliakin kuuluu. Harvinaiset-yksikkö edistää harvinaissairaiden asemaa jakamalla tietoa ja järjestämällä mahdollisuuksia vertaistukeen. Tämä on todella tärkeää työtä, sillä mitä harvinaisempi sairaus on, sitä vähemmän tietoa, neuvontaa ja vertaistukea on yleensä saatavilla. Harvinaiset-yksikön kautta löytyy myös koulutettuja tukiperheitä, jotka osaavat auttaa, neuvoa ja – mikä tärkeintä – tarjota vertaistukea.

Toimintaterapia – mitä ja miksi?

Kirjoitin aiemmin Sikuriinan proteeseista. Ne tuntuivat kiinnostavan kovasti ja saimme aiheeseen liittyen paljon kysymyksiä. Näihin vastaamme Sikuriinan kanssa piakkoin. Tulossa on mm. video siitä, miten proteesi puetaan.

Sikuriinan toimintaterapia on myös herättänyt paljon kiinnostusta. Meillä on aivan huikea toimintaterapeutti, joka lähettelee kuvia meille vanhemmille jokaiselta toimintaterapiakerralta. Nyt sain luvan julkaista näitä kuvia blogissakin.

Nyt viimeisimmällä kerralla toimintaterapiassa Sikuriina rakenteli uusilla ihanilla Duploilla huvipuiston.

Miksi toimintaterapiaa?

Myoelektrisen proteesin sujuva käyttäminen vaatii harjoittelua. Me vanhemmat emme osaa sen käyttöä opettaa itsenäisesti, vaan tarvitsemme siihen ammattilaisen apua. Kun Sikuriina sai päätöksen myoelektrisen proteesin käyttöön ottamisesta, hän sai myös maksusitoumuksen toimintaterapiaan. Toimintaterapiaa on ollut 2-3 kertaa kuussa koko myoelektrisen proteesin käyttämisen ajan (kesällä ja lomien aikana muutenkin on tosin ollut taukoja).

Toimintaterapia on ollut todella laadukasta ja sen ansiosta Sikuriina osaa käyttää proteesia nykyään jo hienosti. Lisäksi toimintaterapeutti on käynyt päiväkodissa ja nyt eskarissa ohjaamassa ja opastamassa työntekijöitä, jotta he osaavat siellä tukea Sikuriinaa proteesin käytössä.

Toimintaterapia on ollut oikeastaan harrastus Sikuriinalle. Se on ihana tunti, jolloin hän saa askarrella, leikkiä ja touhuta yhdessä luotettavan ja vain häneen keskittyvän aikuisen kanssa. Sikuriina nauttii toimintaterapiasta suunnattoman paljon ja menee sinne innosta hyppelehtien. Kotiin lähteminen sen sijaan on aina melko hankalaan…

Mitä toimintaterapia on?

Toimintaterapia on proteesin käytön aktiivista harjoittelua. Siellä opetellaan ja harjoitellaan käytännön juttuja, kuten vetoketjujen sulkemista, leikkaamista, rusetin tekemistä ja ompelua. Lisäksi Sikuriina opettelee proteesin sujuvaa käyttöä leikin avulla.

Myoelektrisen proteesin käyttöä harjoittavassa toimintaterapiassa pyritään tavallaan olemaan vähän tavallista kehitystä ja ikätasoa edellä. Eli siellä harjoitellaan jo valmiiksi asioita, joita on tulossa esimerkiksi eskarissa tai koulussa. Toki aina tartutaan herkästi myös niihin haasteisiin, joita lapsella mahdollisesti on juuri sillä hetkellä. Taitava toimintaterapeutti osaakin keskustella sekä vanhempien että lapsen kanssa ja myös kuulostella lasta.

Sikuriina toimintaterapiassa

Kuvia Sikuriinan toimintaterapiakerroilta:

Toimintaterapiassa harjoitellaan paljon myös erilaisia tarkkuutta ja hienomotoriikkaa kehittäviä juttuja.
Sikuriina ompeli itselleen pienen hymynaamaisen maskotin. Pikkutarkka homma vaatii paljon keskittymistä, mutta valmis työ on ihana palkinto!
Ihan itse ommeltu pehmomaskotti!
Sikuriina tykkää myös rakennella!
Muovailuvahoilla on helppo harjoitella proteesin käyttöä eri tavoin.
Näitä pieniä nukkeja löytyy kotoakin nykyään aika monta. Niiden pukeminen ei ole ihan helppoa.
Erilaista kokoamista ja rakentelua: kahden käden käyttämistä yhtäaikaisesti.

Toimintaterapia on siis tätä ja paljon muuta. Lisää kuvia voin laittaa, kunhan löydän koneen kätköistä. Kiinnostaako nähdä lisää?

Kysykää ihmeessä, jos on jotain, mitä en tajunnut vielä selittää!

-Saara

Ps. Osallistu Lapsimessulippujen arvontaan Hurlumhein Facebookissa ja Instagramissa!

Esikoiseni syntyi sektiolla – ja teki minusta leijonaemon

Oli varhainen aamu vuoden 2011 viimeisenä päivänä. Minä makasin sairaalasängyssä sikiöasennossa ja itkin. Olin juuri saanut kuulla, että minut viedään sektioon. Itkin pettymystä ja mielipahaa. ”En osaa edes synnyttää!” sain sanottua kyynelten keskeltä kätilölleni. Ihanan empaattinen kätilö lohdutti ja sai minut jollain ihmeen keinolla rauhoittumaan ennen leikkaussaliin menoa.

Sektioon johtaneet vaiheet pyörivät edelleen mielessäni. Miksi en ollut valmistautunut synnytykseen paremmin? Miksei Kätilöopistolla osattu tukea minua, ensisynnyttäjää paremmin? Mitä jos lääkäri ei olisikaan päättänyt vauhdittaa synnytystä? Mitä jos…?

Sikuriina oli kaivattu, kovasti odotettu. Ensimmäinen raskauteni oli ollut tuulimuna. Olin valmis tulemaan äidiksi, odotin sitä valtavasti. Varmaan vähän liikaakin. Niin paljon, etten osannut rauhoittua supistusten alettua. Joulupäivän aamuna 2011 nimittäin olin herännyt siihen tunteeseen: SUPISTUS! Ihan oikea supistus, eikä enää mikään kevyt harjoitussupistus, joita olin tuntenut jo pidempään. Nousin sängystä ja rupesin heti kellottamaan supistuksia, koska niin kuuluu tehdä. Rentous hävisi kehostani saman tien.

No problem! Täältä tullaan, synnytys!

Olin kuvitellut valmistautuneeni esikoiseni synnytykseen ihan riittävästi: Olin käynyt perhevalmennukset ja lukenut vähän jotain jostain. Joku oli sanonut, että ei kannata liikaa lukea, ettei sitten liikaa jännitä, mitä kaikkea voi sattua. Tieto lisää tuskaa ja silleen. Äitinikin oli synnyttänyt kolme lasta täysin sujuvasti, ongelmitta. Lisäksi olin tottunut kuulemaan, että leveä lantioni on kuin tehty synnyttämiseen. No problem! Täältä tullaan, synnytys!

Supistukset tulivat vähitellen tiheämmin ja tuntuivat kipeiltä ja napakoilta. Soittelin Kättärille ja sainkin luvan tulla käymään. Olin vasta väljästi sormelle auki, mutta supistuksia tuli kivan säännöllisesti, joten pääsin synnytyssaliin.

Seuraavana yönä, joulupäivän ja tapaninpäivän välillä aloin olla tosi väsynyt. Olin kuluttanut voimavarani, olin ”yrittänyt” liikaa. En ollut osannut olla rentona, antaa kehoni rauhassa edistää synnytystä. Sain kipulääkettä ja nukahdin. Puolisoni sai nukahtaa patjalle lattialle. Aamulla, kun heräsimme, supistukset olivat loppuneet. Tilanne oli pysähtynyt. Meidät lähetettiin kotiin ottamaan vauhtia.

Oli tapaninpäivän aamu, maanantai. Yöllä oli myrskynnyt kunnolla. Saavuimme taksikyydillä kotiin Kallioon. Tuuli oli repinyt peltiä irti talomme seinästä. Supistuksia ei päivällä oikeastaan tullut. En kuitenkaan osannut levätä kunnolla, oikeasti nukkua, vaan liikuin, touhuilin ja väsyin. Illalla supistukset alkoivat taas. Niitä ei kuitenkaan tullut tarpeeksi usein, eivätkä ne olleet tarpeeksi voimakkaita. Kuitenkin elättelin taas toiveita vauvan syntymisestä. Enkä edelleenkään osannut levätä tai ottaa rennosti. Yöllä nukuin huonosti. Aamulla supistukset olivat taas tauonneet.

Tiistai, keskiviikko ja torstai eli joulun ja uuden vuoden välipäivät noudattivat samaa kaavaa.

Torstaina 29.12.2011 aloin olla jo tosi väsynyt jatkuvaan öiseen supisteluun ja epämääräisiin kivun tuntemuksiin. En ollut varautunut tällaiseen. En yhtään tiennyt, missä mennään. Panikoin. Soitin Kättärille ja minut huolittiin näytille.

Sairaalassa

”Tulee kotoa supistelun ja epämääräisen kivun vuoksi. Ei ole nukkunut kunnolla moneen päivään. Supistaa epäsäännöllisesti. Yhtenevää kipua oikealla alavatsalla. — Tutkitaan kohdunsuuta: väljästi sormelle, tullut johtoviivaan, kalvorakko pullottaa, cx hävinnyt.”

Minusta otettiin käyrää ja todettiin, että synnytys ei ollut kunnolla käynnissä. Kukaan ei kuitenkaan selittänyt minulle, mitä se tarkoittaa. En myöskään osannut kysyä oikeita kysymyksiä. Minut otettiin osastolle lepäämään ja olin päätöksestä jokseenkin huojentunut. Mies puolestaan lähti pelaamaan roolipeliä kaverin luokse, kun ei minusta tarvinnut nyt huolehtia… Olisin varmaan mieluummin mennyt kotiin, jos olisin tiennyt latenssivaiheesta ja siitä, että se voi kestää pitkään. Olisin ehkä osannut rentoutua musiikkia kuunnellen ja elokuvia katsellen. Lautapelejäkin olisin varmasti tykännyt pelata, vaikka puolisoni ei enää suostunutkaan niitä pelaamaan kanssani. Oli kuulemma tylsää, kun voitti koko ajan – minun oli ehkä hieman vaikea keskittyä… Mutta kun en tiennyt, eikä minulle myöskään tarjottu tietoa, minusta tuntui parhaalta jäädä sairaalaan, jossa saisin lääkettä ja hoitoa tarpeen mukaan.

Sain osastolla kipulääkettä ja nukahtelin. Supistuksia tuli jossain vaiheessa kuuden minuutin välein, sitten ne taas taukosivat. Kävin lämpimässä suihkussa ja istuin pitkään suihkun alla jumppapallon päällä. Se teki hyvää. Aamulla sain uuden kipulääkkeen ja oksensin. Muistan olleeni peloissani, jännittynyt ja epätietoinen. Lääkäri tuli käymään yhdeksän aikaan.

”30-vuotias. Ei aikaisempia synnytyksiä. Tänään raskausviikot 40+2. Päätetään käynnistyksestä perusteella o47.1 37 raskausviikon jälkeen ilmenevät synnytykseen liittymättömät supistukset. KTG: Normaali.
Cervixstatus: Tarjoutuvana osana pää spinatason yläpuolella, cx pituus 0 cm väliasento, kiinteys tavallinen, auki 3 cm. Bishopinpisteet 7.
Päädytään käynnistykseen kalvojen puhkaisulla.”

Lääkäri päätti siis jouduttaa synnytystä puhkaisemalla kalvot. Se tuntui epämiellyttävältä, mutta ei kivuliaalta. Soittelin sen jälkeen miehelleni, että alapas tulla, täällä alkaa ehkä tapahtua. Oksitosiinitippa laitettiin aamupäivällä. Närästi ja nivusiin sattui. Makoilin ja yritin välillä vähän liikkua. Synnytys todettiin käynnistyneen klo 15. Hengittelin välillä ilokaasua. Nousin ylös ja pääsin kokeilemaan Relaxbirth-laitetta, joka oli tuotu huoneeseen. Oksitosiini pistettiin välillä tauolle, mutta aloitettiin iltapäivällä uudelleen.

Illalla puoli kymmenen aikaan eli reilu puoli vuorokautta kalvojen puhkaisun jälkeen sain epiduraalipuudutuksen. Osittain keinotekoisesti aiheutetut supistukset olivat olleet aika kammottavia jo jonkin aikaa. Epiduraali ei kuitenkaan auttanut kuin muutaman supistuksen ajan – oli ilmeisesti mennyt vähän pieleen. Lopulta se päädyttiin laittamaan uusiksi. Papereissa lukee vaikka mitä kaikkea erilaisista lääkkeistä, oksitosiinista yms. En edes muistanut, että synnytykseeni oli puututtu valtavan paljon…

Tunsin valtavaa painetta ja ponnistamispakkoa yhden aikaan yöllä, nyt jo siis uudenvuodenaaton puolella 31.12.2011. Kätilö oli todennut vauvan pään painavan hyvin supistuksen aikana, mutta myöhemmin vauva eli Sikuriina käänteli päätään reippaasti.

”02:45 Laitettu jalkatelineet ja tehty koeponnistus, jolla ei selkeää laskeutumista.
03:04 Lääkäri käynyt tutkimassa ja arvioimassa tilannetta. Pidetään taukoa ponnistamisessa ja laitetaan oksitosiini kiinni. Synnyttäjä kääntyy kontilleen ja ottaa ilokaasun tueksi.”

Ponnistamisen tarve ei loppunut, mutta ponnistaminen ei vaan jotenkin onnistunut. En tuntenut supistuksia kunnolla epiduraalin takia. Kaiken lisäksi sänkyä oli Relaxbirth-laitteen takia siirretty ja joka kerta, kun puoli-istuvassa asennossa katsoin suoraan eteen, näin peilistä oman kuvajaiseni: väsyneen, harmaan, itkeneen ja uupuneen. Olin jo aivan surkeana, itkin ja valitin. Huone tuntui vieraalta, oma kehoni tuntui vieraalta, olin aivan loppu. Puolisoni oli vierelläni, mutta täysin eksyneen oloisena.

Neljältä aamuyöllä oltiin tilanteessa, jossa minun todettiin olleen täysin auki kahden tunnin ajan. Minulle kerrottiin, että sairaalan ohjeistuksen mukaan tällaisessa tilanteessa mennään sektioon. Olin ehkä hieman helpottunut, mutta lähinnä suunnattoman pettynyt ja häpeissänikin.

Kiireellinen sektio

”Kiireellinen sektio
Preoperatiivinen arvionti: ensisynnyttäjä, käynnistys ekshaustion vuoksi kp:lla 30.12. Edennyt aluksi hitaasti, sitten hyvin täysin auki tilanteeseen. 2h täysin auki, välillä ponnistellut. To ei laskeudu, vaikutelma ala-aukeaman ahtaudesta, häntäluu prominoi eikä jousta, kallon luut limittäin. Sektiopäätös 30 min/ol [nimi]. Leikkaussalissa ruuhkaa, leikkauksen aloitus hieman myöhästyy. KTG pre op normaali.
Indikaatio: O63.0 Pitkittynyt synnytyksen avautumisvaihe
MCA.10 Keisarileikkaus kohdunsolan eli istmuksen läpi
ZXD.05 Kiireellinen toimenpide”

Leikkaussalissa makasin yhtä valkeana kuin lakana. Puolisoni puristi kädestä ja oli hänkin yhtä valkoinen. Kumpikaan ei ollut osannut odottaa tätä. Kumpikin oli todella väsynyt. Sain onneksi olla hereillä sektion ajan. Tunsin, kuinka sisuskalujani kaiveltiin. Kai minulle jotain kerrottiinkin sektion kulusta, yhtään en kyllä muista. Yllättävän pian kuulimme rääkäisyn, joka muuttui vääkyväksi itkuksi. Meille kerrottiin, että tyttö tuli. Syntymäaika klo 05:00 uudenvuodenaattona 2011.

En kuitenkaan saanut nähdä edes vilausta vauvastamme. Ihmettelin sitä kovasti. Halusin vain kovasti saada vauvani syliin. Kyselin, onko kaikki hyvin. Vieressäni sektion ajan ollut hoitaja vastasi, että varmasti kaikki on hyvin, kun kerran vauva itkee. Samalla kuitenkin tajusin, että huoneeseen saapui vauhdikkaasti yksi valkotakkinen lisää. Huolestuin todella. Meni vielä hetki – maailman pisin sellainen – ennen kuin kätilö tuli näyttämään meille vauvaamme.

Sikuriinalta puuttui osittain toinen käsivarsi. Tämä tuli yllätyksenä niin meille kuin sektion suorittaneelle Kättärin henkilökunnallekin. Sikuriina syntyi lauantaina ja pääsimme vasta maanantaina Lastenklinikalle tapaamaan käsikirurgia ja saamaan tietoa. Tähän asti elimme arvailujen varassa, taas epätietoisuudessa. Onneksi kyseessä kuitenkin oli vain ”valuvika”, eikä vakava sairaus tms.

Tieto avaa ovia tuntemattomaan.

Petyin synnytykseni kulkuun monella tavalla. Näin jälkikäteen voin vain todeta, että tieto ei lisää tuskaa. Tieto avaa ovia tuntemattomaan. Sikuriinan synnyttyä päätin ruveta ottamaan asioista selvää. Esimerkiksi kun imetys takkuili, en antanut periksi, vaan ahmin imetystietoutta. Päätin, että minähän imetän. Sitä ei meiltä viedä. Ja kun Kirpun synnytys läheni, luin synnytyksestä kertovia kirjoja ja synnytystarinoita. Opin paljon sellaista, josta olisi varmasti ollut hyötyä Sikuriinan synnytyksessä.

Sikuriina teki minusta äidin, ja Sikuriinan synnytys teki minusta leijonaemon. Sektioarpea kannan muistona lopun elämääni.

-Saara

Kolmevuotiaan dinosaurusrakkaus ja kahdet dinosaurussynttärit

Twiittasin jokin aika sitten näin:

Eskarilainen laskee ajatuksiaan: ”Äiti, mulla on ainakin 278 ajatusta!”
Melkein kolmevee siihen: ”Minä lasken myös ajatuksiani…. [pohtii hetken] …dinosaurus Rex… [pohtii taas] …minulla on yksi ajatus!”
#lastensuusta

Hauskaksi tämän jutun tekee se, että se on totta. Siis ehdottomasti täysin totta. Kirppu ei oikeasti juuri ajattele tällä hetkellä muuta kuin dinosauruksia.

Kirpun kaikissa leikeissä on dinosauruksia, ruoka on dinosaurusruokaa, vaatteista jokainen on jollain tavalla dinosaurusvaate ja lempiluettavaa ovat dinosauruskirjat. Kun Kirpulta kysyy, haluaako hän koota palapelejä, hän vastaa joo ja kysyy, ovatko ne dinosauruspalapelejä.

Ehdoton lemppari on tuo hirmuliskojen kuningas, tyrannosaurus Rex eli tinohaahu ’ek!

Myönnän! Olen lähtenyt leikkiin mukaan. Kirppu on saanut kotiin dinosauruksia niin leluina kuin kirjoinakin. Synttärijuhlia varten metsästin hänelle kakun päälle ”piikkidinosaurus-Rexiä” koristeeksi, valikoin dinosauruslautasliinoja ja dinosaurusilmapalloja, luonnollisestikin kehittelin dinosaurusteemaisia herkkuja!

Vinkkejä dinosaurusjuhliin

Järjestimme Kirpulle kahdet juhlat. Eilen sunnuntaina juhlimme Kirpun tärkeiden aikuisten kanssa ja tänään maanantaina pidimme pienet lastenkutsut. Molemmissa oli näkyvillä Kirpun rakastamat dinosaurukset!

Tässä vinkkejä muille dinosaurusfaneille:

Ensimmäisen kakun päällä ärjyi Kirpun toiveiden mukaisesti ”piikkidinosaurus-Rex”, joka vartioi muniaan. Kakun tilasimme Lohjalta Café Laurista ja koristelimme itse.
Käytin Kirpun dinosaurusfiguureja pöytien koristelussa.
Kaikki pikkuvieraat saivat oman dinosaurusnaamarin.
Tarvikkeet dinosaurusaiheiseen kattaukseen löytyivät nettikaupasta.
Lastenjuhlissa tarjottiin kakun sijaan dinosaurusmuffinseja! Nämä syntyivät nettikaupasta ostetun koristelupakkauksen avulla.
Myös vieraat olivat ymmärtäneet kupletin juonen. Kirppu sai aika monta dinosaurusaiheista synttärilahjaa!

Onko dinosaurusvaihe tuttu? Entä pidätkö teemajuhlista? Mikä synttärijuhlissa on tärkeintä? Osallistu keskusteluun kommentoimalla.

-Saara

On ihanaa, kun lapset kasvavat! (Ja samalla ihan kamalaa…)

Aina sanotaan, että lapset kasvavat nopeasti. Että nauti nyt, kun ovat pieniä. Kohta eivät nimittäin enää ole.

Kyllähän sen jotenkin tietää ja uskoo. Tavallaan. Kuitenkin sitä samalla kuvittelee, että tätä se elämä on nyt ja aina. Varsinkin silloin tuntuu siltä, kun elämä lapsen tai lasten kanssa on jotenkin vaikeaa tai hankalaa, kun erilaisia vaiheita tulee yksi toisensa perään ja kun päivät häviävät harmaaksi massaksi pyykätessä, ruokaa laittaessa ja aina vaan samoja hommia toistaessa.

Sitten tapahtuu yhtäkkiä jotain ja sitä havahtuu huomaamaan, että kyllä! Menivät sitten kasvamaan! Ne omat lapset. Ja ihan yllättäen.

Meillä esimerkiksi eskarilainen Sikuriina on halunnut nyt viime aikoina toisinaan kävellä eskariin ihan itse (tämä on eskarin puolesta ok, matkaa on noin noin 300-400 metriä turvallista pihatietä pitkin). Kotona Sikuriina auttaa ruoanlaitossa, leikittää Kirppua, haluaa olla yksin kotona pieniä hetkiä ja vetäytyy välillä puuhaamaan jotain omaa kerrossängyn yläpedille ylhäiseen yksinäisyyteensä. Iltaisin hän käy suihkussa täysin omatoimisesti ja viikonloppuaamuisin osaa hakea aamupalaa itselleen ja Kirpulle antaen meidän vanhempien jatkaa unia.

Jotenkin tämä Sikuriinan kasvu ja kehitys on kuitenkin jäänyt hieman huomaamatta, koska Kirppu vaatii edelleen paljon huomiota ja hoitoa. Vähitellen sitä kuitenkin havahtuu nyt tajuamaan, että monessa suhteessa elämä on nykyään helpompaa kuin vuosi, pari sitten. Varsinkin, kun Kirppukin on kasvanut kolmevuotiaaksi.

Teimmekin tässä puolisoni kanssa eräänä iltana suunnitelmia kuluvalle viikolle. Iltamenojamme pohtiessa totesin, että onpa muuten ihanaa, kun lasten nukuttamiseen ei enää mene melkein tuntia. Me siis edelleen ”nukutamme” lapset eli toinen meistä hengailee lastenhuoneessa, kunnes lapset ovat unessa. Tämä on tärkeää meille ja lapsille, koska koemme, että se vahvistaa kiintymyssuhdettamme. Mutta tosiaan jossain vaiheessa tämä saattoi viedä tunninkin – yleensä Kirpun takia. Nykyään sen sijaan homma hoituu usein jopa alle kymmenessä minuutissa!

Tämä yksi konkreettinen asia sai minut tajuamaan, miten elämämme on jo muuttunut. Ja niin nopeasti! Aivan yhtäkkiä.

Isotkin ovat pieniä

Vaikka lapset kasvavat, oppivat uutta ja kehittyvät, ovat he silti pieniä pitkään. Minä joudun usein muistuttamaan itseäni siitä, että isompikin lapsi kaipaa välillä apua, ohjausta, kannustusta – ja erityisen paljon myös hellyyttä ja läheisyyttä. Meillä Sikuriina rakastaa iltasatuhetkiä, jolloin saa kaivautua kainaloon. Syli kelpaa myös lohdukkeeksi ja rentoutumiseen.

Kirpun kanssa hellyyttä ja läheisyyttä tuntuu kertyvän helpommin päivän aikana. Ja öisin. Hän nimittäin tulee yleensä jossain vaiheessa kainaloon nukkumaan. Lisäksi Kirppu osaa hienosti olla tarvittaessa iso ja tarvittaessa ihan pieni. Iso ja taitava hän on kantaessaan reppunsa päiväkotiin, istuessaan ”isojen” tuolilla ruokapöydässä ja etenkin tehdessään samoja asioita, kuin siskonsa! Sen sijaan pieneksi vauvaksi hän muuttuu väsyneenä ja halutessaan rintaa (imetän edelleen kerran, pari päivässä). Kolmevuotiaan elämä onkin melko ihanaa, kun voi valita, onko iso vai pieni. Toivottavasti hän kokee voivansa olla tarvittaessa pieni vielä pitkään.

Aika aikaansa kutakin

Kuluneella viikolla olin eräänä iltana Alppilan kirkon iltaruokailussa lasten kanssa syömässä ja leikkimässä. Sinne oli yhtäkkiä tiensä löytänyt todella moni alle puolivuotiaan vanhempi. Tuntui, että vauvoja oli suunnilleen joka kolmannessa sylissä. Huomasin katselevani kaipaavasti noita pieni pulleroposkia ja nöpöneniä. Vauvat vaan mielestäni ovat aivan valloittavan suloisia! Tuli ihan sellainen olo, että jospa mekin vielä…

Seuraavana aamuna kännykkäni muistutti, että pitäisi merkitä kalenteriin kuukautisten alkamisaika. No, eivät olleet vielä alkaneet. Siinä sitten paniikissa kävin läpi ajatusketjun siitä, miten meille ei kyllä enää voi tulla yhtään vauvaa. Miten olemme varmoja, että lapsiluku on täynnä. Miten juuri elämä on muuttunut taas ihan erilaiseksi (lue: helpommaksi), kun lapset ovat kasvaneet. Vain noin vartti tämän jälkeen ne kuukautiset alkoivat. Ja minä surin pienen, ohikiitävän hetken sitä, että en taida oikeasti enää koskaan saada kantaa vauvaa sisälläni. Hormonit…

Yritän tässä opetella sitä, että muistaisin nauttia juuri siitä hetkestä, joka on käsillä. Ihan kohta nimittäin tulee taas jokin aivan erilainen ja uudenlainen hetki. Eikä niitä menneitä hetkiä oikein saa enää takaisin…

-Saara

Ps. Hurlumhein hetkiä voi seurata myös Facebookissa ja Instagramissa!

Taikamassa koukuttaa, innostaa, rentouttaa ja kehittää (sisältää alekoodin)

Yhteistyössä Sirkulta.fi-nettikauppa. Teksti julkaistu alunperin vauva.fi-alustalla 27.8.2017.

Oletteko jo tutustuneet Taikamassaan (MadMattr)? Ei, se ei ole taikahiekkaa, eikä myöskään mitään ällöä limaa tai muuta vastaavaa. Näin vanhemman näkökulmasta se on jotain paljon parempaa!

MadMattr-taikamassa on muovailuvahamaisempaa kuin taikahiekka, eikä se sotke läheskään yhtä paljon. Se tuntuu ihanan silkkiseltä käsissä ja jopa hieroo kämmeniä. Se oikeasti koukuttaa, innostaa, rentouttaa ja kehittää niin hienomotoriikkaa kuin silmän ja käden koordinaatiota. Taikamassaa saa puristettua erilaisiin muotoihin ja se pitää muotonsa todella hyvin. Kun sitä kiskoo tai venyttää, se kuitenkin muuttuu valuvaksi. Katsokaa vaikka Sikuriinan testailuvideo:

Muotoutuu ja pysyy kasassa

Taikamassasta voi tehdä erilaisia pötköjä tai vaikka piparkakkumuottien avulla erilaisia muotoja, jotka pysyvät oikeasti tosi hyvin kasassa. Puristimilla (katso blogin pääkuva) saa myös helposti puristettua erimuotoisia pötkylöitä. Sikuriinan mielestä parasta kuitenkin on ollut Lego-muotti, jolla Taikamassasta saa tehtyä Lego-palikoita tällä tavalla:


Ja tässä vielä Sikuriinan ihan ensimmäinen vloggaus: selostus, miten saa tehtyä Taikamassasta papukaijan, jolla on hattu:

Syksyllä vein Taikamassaa myös kouluun. Esittelin sen viidesluokkalaisilleni ja annoin tehtäväksi miettiä, miten voisimme luokassa hyödyntää sitä esim. stressileluna tilanteissa, joissa pitää esimerkiksi kuunnella rauhassa ja haluaisi kuitenkin tehdä käsillään jotain. Jaoimmekin sitä pieniin purkkeihin ja purkit kiersivät luokassa vuorotellen jokaisella oppilaalla. Yhdessä sovittujen toimintaohjeiden mukaan Taikamassaa sai käyttää tunneilla juurikin esim. rauhoittumiseen tai tylsinä hetkinä piristykseksi. Oppilaat pitivät siitä valtavasti.

Alekoodi!

Taikamassaa ja kaikkea muuta ihanaa (esim. sitä Taikahiekkaa) saa Sirkulta.fi-nettikaupasta. Sain teille, lukijoilleni sinne alekoodin: Koodilla HURLUM saatte 10 %:n alennuksen kassalla. Koodi on voimassa vielä hetken: 31.3.2018 asti! Kannattaa hyödyntää Taikamassaan – tai vaikka palapeleihin!

-Saara

PS. Ja jos et tiedä Sikuriinan kädestä, lue aiemmat postaukseni Sikuriinan erilainen käsi ja Esittelyssä Sikuriinan erilaiset proteesit! Kannattaa muuten seurata Hurlumheitä Instagramissa ja Facebookissa. Pian luvassa pari kivaa arvontaa!

Suruposki – Tunnekasvatusta kuvakirjojen avulla, osa 2

Suru iskee usein yllättäen, vähän takavasemmalta, salaa ja kesken kaiken. Surua on monenlaista: raastavaa kaipuuta, ahdistusta, kipua sydämessä ja kevyempää harmitusta, kaipuuta ja ikävää. Lapselle suru on vierasta. Suremista pitää harjoitella. Kaikki aikuisetkaan eivät uskalla tai osaa surra. Yllättävän monelle on surun hetkellä lapsena sanottu jotain tyyliin ”ole nyt vaan reipas” tai ”eivät isot lapset itke”.

Suru on kuitenkin tunne, joka pitää saada purkaa. Suremista voi harjoitella, samoin surusta yli pääsemistä. Lasten kanssa lukeminen ja surun pohtiminen kirjojen kautta, voi auttaa tässä prosessissa.

Nyt esittelyssä seuraava tunnekasvatusta tukeva kirja, joka sopii etenkin surun käsittelyyn:

Suruposki

”Murheellinen Heimo tunkee poskensa täyteen isomummon tavaroita.
Hän tahtoo mukaansa mahdollisimman monta muistoa.
Tuoko lähistölle saapunut sirkus ilon takaisin?”

Anna Härmälän Suruposki (Kustantamo S&S 2016) kertoo pienestä hamsterista, joka ei oikein osaa käsitellä suruaan, vaan patoaa sen sisäänsä hamstraamalla posket täyteen isoäidin tavaroita, muistoksi.

Minun isoäitini, Sikuriinan isomummo, kuoli puolitoista vuotta sitten, kun Sikuriina oli vajaa viisivuotias. Hän muistaa edelleen isomummon hyvin ja muistelee myös hautajaisia. Suruposken avulla palasimme näihin muistoihin ja juttelimme surusta ja kaipuusta.

Kirjassa on ihanasti tuotu esiin se, että surua on erilaista. Heimon suru on suurta, hän on menettänyt läheisen. Paikkakunnalle saapuvan sirkuksen esiintyjillä on erilaista surua ja hätää: klovnin nenä on kadoksissa, samoin sirkustirehtöörin silinterihattu, nuorallatanssijan nuora, sirkusponin hevosenkenkä ja leijonan kampa. Nämä kalpenevat Heimon surun rinnalla, mutta ovat aitoja ongelmia tai pulmia, jotka aiheuttavat surua. Onneksi ne ovat sellaisia, joissa Heimo voi lopulta auttaa. Ja ilo voittaa surun.

Anna Härmälän kaunis kuvitus herättää Heimon eli Suruposken suorastaan eloon: Suruposken ilmeet ovat selkeitä ja eläviä. Niitä voi tutkia lapsen kanssa: Miltä Heimo näyttää tutkiessaan isomummon kotia? Entä kun posket ovat täynnä tavaraa? Entä kirjan loppupuolella antaessaan isomummon tavaroita pois niitä enemmän tarvitseville?

Kolmevuotias Kirppu pitää kirjan kuvituksesta erityisen paljon ja haluaa lukea kirjaa uudelleen ja uudelleen. Etenkin isomummon koti sekä kirjan lopussa oleva aukeaman kokoinen sirkuskuva viehättävät Kirppua. Niissä on paljon tutkittavaa, ihania yksityiskohtia.

Suosittelemme kirjaa surun ja kaipuun tunteiden käsittelyyn – tai ihan vaan iltasaduksi.

-Saara

Lue myös:

Zorro-kettu ja Harmipussi – Tunnekasvatusta kuvakirjojen avulla, osa 1

Mullin mallin Molli auttaa sanoittamaan tunteita hauskalla tavalla

”Äiti, mua pelottaa! Mä en halua! Tää on vaikeeta!” – Ethän vähättele lapsen tunteita

Vahvuusvariksen bongausopas opastaa luonteenvahvuuksien maailmaan

Kirja saatu kustantajalta arvioitavaksi.

Zorro-kettu ja Harmipussi – Tunnekasvatusta kuvakirjojen avulla, osa 1

Oli kyseessä sitten riita ystävän kanssa, yksin jääminen, toisten ikävät sanat tai läheisen kuolema, lapsi joutuu käsittelemään hänelle vielä kovin vieraita ja vaikeita tunteita. Tunteiden käsittely lasten kanssa onkin äärimmäisen tärkeää sekä ennakoivasti että varsinkin tunteiden myllätessä mielessä ja mahanpohjassa. Tunnetaitoja korostetaan nykyään enemmän ja enemmän myös esimerkiksi opetussuunnitelmassa. Hyvä niin!

Elämä helpottuu, kun erilaiset tunteet ovat tuttuja.

Negatiivisiksi koettuja tunteita on usein vaikea ymmärtää ja käsitellä. Lapsi saattaa säikähtää surun, pelon tai harmin tunteita. Aikuinen pystyy olemaan mallina lapselle, jos osaa käsitellä omia tunteitaan sopivilla tavoilla. Toisaalta lasta voi valmistella erilaisten tunteiden varalta. Onkin tärkeää, että kaikista tunteista puhutaan ja että niitä käsitellään lapsentasoisesti.

Lastenkirjat ovat ihania, koska niiden avulla voi käsitellä vaikeitakin tunteita ja opetella niille nimiä. Omien tunteiden ja tuntemusten käsittely helpottuu, kun tunteet pystyy nimeämään ja hyväksymään. Kaikki tunteet ovat sallittuja, ja kaikki kokevat tunteita laidasta laitaan. Elämä helpottuu, kun erilaiset tunteet ovat tuttuja.

Olen nyt saanut useammankin ihanan lastenkirjan, joissa käsitellään erilaisia tunteita. Meidän lapsemme ovat tykästyneet niihin kovin ja palaavat mielellään tunnekirjojen pariin. Nyt aloitan pienen blogisarjan näistä tunnekasvatukseen sopivista kirjoista. Toivottavasti muutkin löytävät iloa näistä!

Ensimmäisenä esittelyssä:

Zorro-kettu ja Harmipussi

”Pikkukettu Zorro on kotimatkalla, kun kaksi ilkimystä yllättää sen. ”Kiusaajat ovat outoja”, Zorro ihmettelee.
Illalla äiti kertoo Zorrolle yllättävän tarinan pussinäädästä nimeltä Rontti, joka on väsynyt olemaan ilkimys.
Rontin pelastajaksi löytyy tähtihäntäinen Bluu, joka osaa tehdä revontulitaikoja! Taika ja lempeät lampaat auttavat Ronttia päästämään irti pahasta olostaan ja ilkeilystä.
Zorro oivaltaa, että puhuminen ja kuunteleminen auttavat, vaikka onkin asioita, joiden ymmärtäminen on vaikeaa. Silti monimutkaisiinkin asioihin voi löytyä yksinkertaisia ratkaisuja.”

Salme Honkasen ja Lassi Valkaman Zorro-kettu ja Harmipussi (Pieni Sirkus 2017) on kertomus pienestä Zorro-ketusta, jota harmittaa ja pelottaa ja jolle äiti kertoo iltasaduksi kertomuksen, josta Zorro saa voimaa päästää irti ikävistä tunteistaan.

Zorro-kettu ja Harmipussi on viehättävä kirja. Kirjan yleistunnelma on ihanan lempeä. Äiti ottaa Zorron syliinsä ja lohduttaa, lampaat eivät anna periksi, vaikka Rontti niille äksyileekin, ja taikaketut antavat kirjan lopussa Harmipussin tilalle Aarrepussin. Lopun oivallus, että ”huolet helpottuvat, kun niistä puhuu”, on tärkeä muistutus ihan meille kaikille!

Sikuriina ja Kirppu pitivät Salme Honkasen ja Lassi Valkaman kirjoittamasta tarinasta ja varsinkin Salme Honkasen kauniista kuvituksesta. Kuusivuotiaan Sikuriinan lempihahmo on kaunis tähtihäntäinen taikakettu Bluu. Dinosauruksia rakastava kolmevuotias Kirppu puolestaan fanittaa yllättäen kirjan alussa vilahtavaa ilkimystä, joka on kuvattu dinosauruksena (tai ehkä lohikäärmeenä – voitte yllä olevasta kuvasta itse päätellä, mikä tämä kiusanhenki on).

Ääneen luettuna kirjan tuntuu olevan välillä ehkä hieman vaikeaa kieltä ja virkkeet hieman turhan pitkiä. Lisäksi tuntuu, että jotkin tunteisiin – etenkin Rontin tunteisiin – liittyvät asiat on selitetty turhankin monisanaisesti, ikään kuin väännetty rautalangasta, jolloin teksti kärsii siitä, eikä ole niin sujuvaa kuin toivoisi. Hieman nimittäin meinasi joissain kohdissa kuuntelijoiden huomio herpaantua…

Kirjan hahmot ovat mielestäni toimivia: Lapsen on helppo samaistua Zorro-kettuun, joka on suloinen ja herkkä. Ja jolla on aivan ihana äiti. Sen sijaan pussinäätä Rontti eli Elmo on sopivan etäinen hahmo, eikä se pelota, vaikka onkin aluksi melko hurjan oloinen. Taikaketut ovat viehättävän taianomaiset ja ihanat lampaat sopivan lempeät.

Tunteiden käsittelyä keskustelemalla ja puuhaamalla

Zorro-kettu ja Harmipussi -kirjassa on kahdessa kohdassa kuvitukseen lisätty ajatuskuplat, joissa on suorat kysymykset lukijalle: ”Mitä sinä ajattelisit, jos olisit Zorro?” ja ”Mitä sinä sanoisit, jos olisit Zorro?” Nämä kysymykset ohjaavat varsinkin ääneenluettaessa lukijaa paitsi lukemaan myös keskustelemaan lapsen kanssa luetusta. Lisäkysymyksiä voi hyvin keksiä itse. Lapsen kanssa kannattaa myös tutkia kuvia ja katsoa hahmojen ilmeitä: Miltä Zorro näyttää tässä kuvassa? Miltä Zorrosta voisi tuntua?

Ideoin myös, että kirjan lukemisen jälkeen voisi vaikka antaa lapsen maalata revontulia vesiväreillä paperille ja samalla purkaa omia harmeja paperille kauniiksi väreiksi.

Toisaalta lapsi voisi koota samanlaisen pussin kuin, minkä pussinäätä Elmo (entinen Rontti) sai tarinan lopussa: oman Aarrepussin. Pussiin voisi askarrella vaikka kirjassa mainitun Rohkean Sydämen Avaimen ensimmäiseksi aarteeksi.

Vinkki kaikille opettajille: Voisin kuvitella, että varsinkin eka-tokaluokkalaisten kanssa nämä askartelut ja puuhat toimisivat myös koulussa! Ja nuorempien kanssa eskarissa tai päivähoidossa!

***

Minä ja Sikuriina suosittelemme kirjaa luettavaksi, kun jännittää, pelottaa tai harmittaa. Harmit ja muut kiusankappaleet voi sitten lähettää kettujen kanssa revontuliksi taivaalle!

Zorro-ketun myötä meille Sikuriinan kanssa on tullut uusi tapa. Kirjan mukaisesti illalla nukkumaan mennessä toteamme, että koska revontulia on olemassa, voi hyvin kuvitella, että myös taikakettuja on! Ajatus taikaketuista rauhoittaa selvästi ainakin Sikuriinaa, jolla on vilkas ja eläväinen mielikuvitus. Taikakettujen mukana voi nimittäin lähettää kiusankappaleet ja mielipahat taivaalle, jossa ne haihtuvat avaruuden revontuliin, kuten kirjassa kerrotaan. Nykyään Sikuriinan suurin toive on nähdä revontulia!

***

Miten käsittelet lasten tunteita? Mitkä kirjat sopivat mielestäsi tunnekasvatukseen?

-Saara

Kirja saatu arvioitavaksi kustantajalta.

Esittelyssä Sikuriinan erilaiset proteesit

Tyttärellämme Sikuriinalla on pikkukäsi. Kun Sikuriina syntyi, päätimme suunnilleen heti, että otamme hänelle proteesin käyttöön sitten, kun on sen aika. Teimme tämän päätöksen, koska halusimme – ja haluamme edelleen – antaa hänelle kaikki mahdollisuudet nyt ja tulevaisuudessa. Proteesi kannattaa ottaa käyttöön jo pienenä, koska silloin sen käytön oppii helpommin kuin vanhempana. Siitä tulee myös helpommin osa omaa identiteettiä tai selkeä apuväline, jonka avulla voi tehdä erilaisia asioita.

Tosiaan, proteesi on apuväline. Vertaamme sitä usein silmälaseihin, pyörätuoliin, rollaattoriin, valkoiseen keppiin ja kuulokojeeseen. Sikuriina käyttää sitä, koska siitä on hänelle apua, mutta se ei kuitenkaan määritä Sikuriinaa. Sikuriina on kokonainen ja täydellinen juuri sellaisena kuin on.

Ilta-Sanomissa julkaistiin perjantaina ihana juttu Sikuriinasta eli Pepistä. Jutussa kerottiin Sikuriinan proteeseista: ”Pepin käsiproteesit syntyvät mittatilaustyönä. Perheelle tuttu teknikko myös korjaa pienen tytön proteesit. Peppi käyttää proteesia suuren osan päivästä sekä sisällä että ulkona, mutta on välillä ilman, koska se hiostaa ja kutittaa. Proteesinkäyttöä täytyy harjoitella ahkerasti. Siksi Peppi pitää proteesia esikoulussa ja tiettyjen puuhien, kuten askartelun, aikana. Myös polkupyöräilyä proteesin kanssa on harjoiteltu.” Juttua varten Sikuriina halusi etsiä kaikki vanhat proteesinsa. Tajusin samalla, etten ole niistä oikeastaan koskaan kunnolla kirjoittanut. Tässä siis tietoa Sikuriinan proteeseista.

Kosmeettisesta konttausnyrkistä myoelektriseen robokäteen

Sikuriina sai ensimmäisen proteesinsa noin 8–9-kuukautta vanhana konttaavana mininä. Se oli niin sanottu konttausnyrkki.

Konttausnyrkki käytössä.
Konttausnyrkki on tehty proteesipajalla Sikuriinan mittojen mukaan, ja se on silikoninen. Siinä on tosiaan sormet nyrkissä, jotta sen avulla voi kontata. Sikuriina konttasi kuitenkin sujuvasti sekä proteesin kanssa että ilman proteesia: hän nimittäin pystyi nojaamaan kunnolla painoa pikkukädelle, siihen ei sattunut. Välillä tuntui, että konttausnyrkki oli lähinnä huitomisnyrkki. Jossain vaiheessa sekä meillä vanhemmilla että Sikuriinalla oli jopa mustelmia, kun neiti kovasti nyrkkiään heilutteli.
Alle yksivuotias Sikuriina proteesipajalla sovittamassa uutta nyrkkiä.
Sikuriinalla oli kaksi konttausnyrkkiä. Niitä uusittiin tarpeen mukaan eli sitä mukaa, kun Sikuriina kasvoi. Nämä kaksi tehtiin puolen vuoden sisään. Jos proteesin teon vaiheet kiinnostavat, kannattaa tutustua proteesivalmistaja Respectan Lasten yläraajaprotetisointi kuvina -oppaaseen.

Sikuriina rupesi ottamaan ensimmäisiä askeleitaan melko tarkkaan vuoden ikäisenä. Kävelemään hän ei kuitenkaan lähtenyt ennen kuin sai seuraavan proteesinsa käyttöön. Sen avulla löytyi tasapaino ja kävelyvauhti. Tämä uusi proteesi oli kosmeettinen proteesi, jossa oli avonainen kämmen. Avonainen kämmen mahdollistaa proteesin käytön eri tavalla kuin suljettu nyrkki. Sikuriina oppi esimerkiksi käyttämään sen sormia apuna erilaisissa leikeissä.

Kosmeettinen proteesi näyttää yllättävän aidolta!
Kosmeettinen proteesi näyttää yllättävän aidolta. Olemme varmasti aiheuttaneet monta hämmennyksen hetkeä kulkiessamme joskus proteesi rattaista tai repusta sojottaen. Tai kun Sikuriina onkin yhtäkkiä napannut proteesin pois kädestään keskellä kauppaa tai leikkipuistoa. Mitään sen kummempaa numeroa emme proteesista ole koskaan tehneet, mutta Sikuriina on kyllä aina tykännyt esitellä niitä kaikille kiinnostuneille.

Myoelektrinen eli toiminnallinen proteesi

Myoelektrisen proteesin eli robokäden Sikuriina sai noin 2,5-vuotiaana. Robossa on kolme sormea, joita Sikuriina pystyy liikuttamaan: peukalo, etusormi ja keskisormi. Loput kaksi sormea myötäilevät liikettä. Robolla saa siis otettua kolmen sormen pinsettiotteen. Lisäksi ranteessa on ruuvi, jota voi kääntää. Se mahdollistaa sen, että sormet saa eri asentoihin eli niillä voi tehdä erilaisia asioita: leikata ja askarrella, leipoa, syödä, ottaa otteen polkupyörän sarvesta jne.

Myoelektrisen proteesin antureille piti löytää oikeat kohdat. Sitten tehtiin proteesi, johon Sikuriina sai itse valita kuosin. Tässä viimeisin eli tällä hetkellä käytössä oleva proteesi.
Sikuriina liikuttaa sormia jännittämällä pikkukäden lihaksia. Proteesissa on kaksi anturia: toinen sisä- ja toinen ulkosyrjässä. Sisäsyrjän anturi sulkee sormet ja ulkosyrjän avaa. Hurlumhein Instagramissa on video, jossa näkyy proteesin toiminta. Lisäksi proteesivalmistaja Respecta on julkaissut oppaan Lasten myoprotetisointi kuvina, jossa kerrotaan proteeseista ja niiden valmistuksesta yksityiskohtaisemmin. Pikkuinen Sikuriina on mukana oppaan kuvissa!

Sikuriina on itse saanut valita proteesin kuosin itse. Proteesin värikäs osa on kangasta, joka liimataan ja kovetetaan proteesin päälle. Sikuriinan ensimmäisessä robokädessä oli Peppi Pitkätossu kavereineen, toisessa perhosia ja nyt viimeisimmässaä Frozenin Elsa ja Anna. Etsin kangasta tätä viimeisintä proteesia varten – ja lopulta löysin sopivasta kankaasta valmistetut leggingsit, joista saimme aivan täydellisen kankaan!

Ensimmäinen robo tositoimissa!
Sikuriinan robo on yksinkertaisin myoelektrinen proteesi. Myöhemmin Sikuriina voi saada robon, jossa kaikki sormet liikkuvat ja jokaisessa sormessa on kaksi liikkuvaa niveltä. Jos hienommat robot kiinnostavat, kannattaa katsoa esim. YouTubesta videoita hakusanalla ”myoelectric prosthesis”.

Sikuriina esitteli yhdessä vaiheessa taitojaan Hurlumhein Instagramissa. Tässä videolla hän näyttää, miten tehdään oikeaoppinen rusetti:

Proteesi on kiva ja kamala

Sikuriina ei suinkaan rakasta proteesiaan ja tekee sen usein selväksi. Keskustelemme paljon kotona aiheesta, teemme sopimuksia ja yritämme keksiä keinoja saada proteesin käyttäminen tuntumaan mukavammalta, hauskemmalta ja hyödyllisemmältä. Aina se ei ole helppoa. Välillä menee hermot – niin Sikuriinalla kuin meillä vanhemmillakin… Silloin otetaan aikalisä.

Sikuriina saa proteesin käyttöön tukea toimintaterapiassa, jossa hän käy nykyään kahdesti kuussa. Siellä Sikuriina askartelee, leikkii, liikkuu, pelaa ja tekee mm. aivan mielettömän pikkutarkkoja ja keskittymistä vaativia juttuja. Hän on mm. ommellut nappeja huopakankaaseen ja tehnyt pienen hymynaamapehmon itselleen. Toimintaterapia on mielettömän hienoa ja tärkeää. Me vanhemmat saamme jatkuvasti tukea upealta toimintaterapeutilta ja Sikuriina hyötyy siitä valtavasti. Olemme ajatelleet toimintaterapian olevan vähän niin kuin Sikuriinan harrastus.

Toimintaterapiassa Sikuriina tapaa aina välillä muita lapsia, joilla on dysmelia ja robokäsi. Nämä ovat kuitenkin aika lyhyitä kohtaamisia. Vertaistuki on suunnattoman tärkeää. Olemmekin hakeutuneet yhdistystoimintaan mukaan jo varhaisessa vaiheessa, melko pian Sikuriinan syntymän jälkeen.

Vertaistukea on löytynyt nyt myös television kautta. Olemme nimittäin seuranneet paralympialaisia. Juhlimme suuresti, kun Ilkka Tuomisto, jolla myös on pikkukäsi, sai pronssia 1,5 kilometrin sprinttihiihdosta!

Robokäsi kiinnostaa

Sikuriina esittelee paitsi pikkukättään myös proteesejaan muille mielellään. Hän on esimerkiksi halunnut useaan otteeseen ottaa vanhoja kosmeettisia proteesejaan mukaan eskariin. Lapset tutkivat niitä mielellään. Ja hyvä näin! Niin ne tulevat tutuiksi, eivätkä tunnu vierailta, oudoilta tai pelottavilta!

Pari viikkoa sitten perheystävien luona synttärijuhlissa oli monta lasta, joille Sikuriinan pikkukäsi oli uusi juttu. Kerroimme siitä taas tavalliseen tapaamme. Lisäksi Sikuriina innostui esittelemään robokättään. Se kiinnosti valtavasti. Ihanan osaavasti Sikuriina ohjasi muita lapsia tekemään jonon, jotta jokainen pääsisi kättelemään roboa. Tämän jälkeen leikit jatkuivat samalla tavalla kuin ennen pikkukädestä juttelemista.

Kun kysyin Sikuriinalta, miltä hänestä tuntui se, että lapset kyselivät ja ihmettelivät, Sikuriina vastasi, että kivalta. On kuulemma mukavaa olla erilainen, kun muita kiinnostaa ja saa huomiota.

Olen suunnattoman ylpeä Sikuriinasta, joka on ylpeä erilaisuudestaan ja osaa kertoa siitä muille. Saa nähdä, haluaako hän isompana käyttää myoelektrista vai kosmeettista proteesia vaiko kenties jättää proteesin kokonaan pois. Hän saa valita itse sitten, kun on riittävän iso.

Nyt saa kysyä! Kysy kommenteissa mitä vain proteeseista tai Sikuriinan kädestä. Me vastaamme sitten yhdessä Sikuriinan kanssa!

-Saara

PS. Sekä Facebookissa että Instagramissa jaan kuvia ja ajatuksia arjestamme. Tulossa myös pari arvontaa. Kannattaa seurata!

Miten kasvit kasvavat? -kirja innostaa ja ilahduttaa kevään korvalla

Vielä on pakkasta ja lunta, mutta kevätaurinko pilkistelee ja alkaa vähitellen olla aika aloitella ensimmäisiä kevätpuuhia. Varsinkin, jos aikoo itse kasvattaa kasveja siemenestä asti. Meillä on oma pieni viljelylaatikko, johon laitamme joka vuosi joitakin hyötykasveja. Lisäksi meillä on lasitettu parveke, jossa viihtyvät esimerkiksi tomaatti, chili ja koristekasvit – varsinkin ne, jotka kestävät aurinkoa ja lämpöäkin.

Laitoimme lasten kanssa ohraa kasvamaan pääsiäisruohoksi ja samalla kylvimme kasvatusastioihin ensimmäiset viljelylaatikkoomme tai parvekkeelle tulevat kasvit itämään: kirsikkatomaattia, rucolaa, basilikaa ja samettikukkia. Sikuriina intoili, Kirppu sääti ja touhusi, ja multaa oli lopulta ihan joka paikassa. Saimme kuitenkin siemenet multaan ja kasvatuslaatikot lämpöiseen paikkaan itämään.

Siemenet herättivät monta kysymystä varsinkin eskari-ikäisen Sikuriinan mielessä. Onhan se nyt todella jännittävää, että mullan alle laitetaan pieniä siemeniä ja niistä sitten kasvaa erilaisia, eri kokoisia ja eri tarkoituksiin sopivia kasveja. Ja ne siemenet, ne olivat ihmeellisiä! Osa ihan pikkuruisia ja tummia, osa isoja ja vaaleita ja osassa oli ihmeelliset hännät!

Miten kasvit kasvavat?

Otinkin esiin Lasten Keskuksen Fiksut faktat -kirjan Miten kasvit kasvavat? (2017), ja ryhdyimme tutkimaan sitä. Kirjasta löysimme vastauksia useisiin kysymyksiin, kuten:

Miten kukat kasvavat?
Miksi kasveilla on kukkia?
Mistä siemenet tulevat?
Kuka istuttaa siemenet?
Miksi lehdet putoavat?
Millä kasvilla on suurimmat siemenet?

Tämä Katie Daynesin kirjoittama ja Kalle Nuuttilan asiantuntavasti suomentama kovakantinen ja pahvisivuinen kurkistuskirja tarjoaa lapsille tietoa hauskalla tavalla. Kirjan sivut vilisevät kysymyksiä, joihin löytyy vastaukset kurkistamalla luukkuihin! Kovien sivujen ansiosta kirja pysyy hyvässä kunnossa pitkään, ja luukutkin on onneksi tehty niin, että ne eivät irtoile helposti.

Vaikka kyseessä on selvästi tietokirja, se on kirjoitettu lapsentasoisesti ja sopii monen ikäisille. Teksti on selkeää ja sitä on helppo lukea ääneen. Melkein kolmevuotias Kirppu ei vielä ymmärrä kaikkea kirjan tietoutta, mutta tykkää kurkkia luukkuihin. Sikuriina puolestaan innostui nimenomaan kirjan tietomäärästä. Hän selaili kirjaa itsekseen vielä yhteisen lukuhetken jälkeenkin ja tuli vielä kysymään, mitä tietyissä kohdissa kerrottiin. Kirja sopii myös juuri lukemaan oppineille itse luettavaksi, vaikka pitkät sanat saattavatkin tuottaa vielä pulmia.

Käytäntöä ja teoriaa

Sikuriina tiesi jo ennestään, että kasvit tarvitsevat vettä ja valoa kasvaakseen. Kirjaa lukiessamme hän oppi, että kasvit tarvitsevat myös ilmaa. Sikuriina huolehtikin kovasti, että meidän kasvimme pääsevät riittävän valoisaan paikkaan ja saavat tarpeeksi vettä juodakseen. Ilmaa onneksi löytyy hyvin, kunhan ottaa viljelylaatikon kannen pois heti, kun kasvit itävät. Onneksi meillä on olohuoneessa hyvä ikkunalauta, jossa on sekä valoa että ilmaa. Ja sopivasti lämpöäkin, jota ei kyllä kirjassa mainittu, mutta jonka me keksimme itse – kasvit nimittäin lähtevät kasvamaan ulkona vasta lumen sulatessa pois ja ulkolämpötilan kohotessa.

”Eikö ole hullua äiti, että ihmiset juovat alaspäin ja kasvit ylöspäin!”

Christine Pymin kuvitus ovat paitsi kaunis myös hauska. Etenkin Kirpun mielestä on hauskaa etsiä hassuja ötököitä ja eläinhahmoja kirjan kuvituksesta: toukalla on sateenvarjo, kirvalla hattu ja pupuilla keltaiset sadetakit. Sikuriina puolestaan tykkää siitä, että kuvien kasvit ovat tunnistettavissa. Hän muistaa, että mummilan puutarhassa on paljon samoja kukkia kuin mitä kirjan kuvista löytyy!

Kasvien kasvatus kiehtoo lapsia – kannattaa kokeilla!

Suosittelemme paitsi kirjan lukemista myös kasvien kasvattamista itse! Pääsiäiseksi ehtii vielä hyvin laittaa joko ohraa tai pääsiäisruohoa kasvamaan. Ja koko kevään ja kesänkin ajan voi valikoida siemeniä, jotka itävät nopeasti ja joista saa vaikka yrttejä tai kauniita kukkia ikkunalaudalle, parvekkeelle tai pihalle.

Meillä ainakin sekä rucola että samettikukka rupesivat itämään aivan hetkessä! Jo neljän päivän jälkeen astioissa oli näkyvissä sirkkalehdet! Ohrakin rupesi pilkistämään mullan alta viidentenä aamuna!

-Saara

Kirja saatu arvioitavaksi kustantajalta.