Suruposki – Tunnekasvatusta kuvakirjojen avulla, osa 2

Suru iskee usein yllättäen, vähän takavasemmalta, salaa ja kesken kaiken. Surua on monenlaista: raastavaa kaipuuta, ahdistusta, kipua sydämessä ja kevyempää harmitusta, kaipuuta ja ikävää. Lapselle suru on vierasta. Suremista pitää harjoitella. Kaikki aikuisetkaan eivät uskalla tai osaa surra. Yllättävän monelle on surun hetkellä lapsena sanottu jotain tyyliin ”ole nyt vaan reipas” tai ”eivät isot lapset itke”.

Suru on kuitenkin tunne, joka pitää saada purkaa. Suremista voi harjoitella, samoin surusta yli pääsemistä. Lasten kanssa lukeminen ja surun pohtiminen kirjojen kautta, voi auttaa tässä prosessissa.

Nyt esittelyssä seuraava tunnekasvatusta tukeva kirja, joka sopii etenkin surun käsittelyyn:

Suruposki

”Murheellinen Heimo tunkee poskensa täyteen isomummon tavaroita.
Hän tahtoo mukaansa mahdollisimman monta muistoa.
Tuoko lähistölle saapunut sirkus ilon takaisin?”

Anna Härmälän Suruposki (Kustantamo S&S 2016) kertoo pienestä hamsterista, joka ei oikein osaa käsitellä suruaan, vaan patoaa sen sisäänsä hamstraamalla posket täyteen isoäidin tavaroita, muistoksi.

Minun isoäitini, Sikuriinan isomummo, kuoli puolitoista vuotta sitten, kun Sikuriina oli vajaa viisivuotias. Hän muistaa edelleen isomummon hyvin ja muistelee myös hautajaisia. Suruposken avulla palasimme näihin muistoihin ja juttelimme surusta ja kaipuusta.

Kirjassa on ihanasti tuotu esiin se, että surua on erilaista. Heimon suru on suurta, hän on menettänyt läheisen. Paikkakunnalle saapuvan sirkuksen esiintyjillä on erilaista surua ja hätää: klovnin nenä on kadoksissa, samoin sirkustirehtöörin silinterihattu, nuorallatanssijan nuora, sirkusponin hevosenkenkä ja leijonan kampa. Nämä kalpenevat Heimon surun rinnalla, mutta ovat aitoja ongelmia tai pulmia, jotka aiheuttavat surua. Onneksi ne ovat sellaisia, joissa Heimo voi lopulta auttaa. Ja ilo voittaa surun.

Anna Härmälän kaunis kuvitus herättää Heimon eli Suruposken suorastaan eloon: Suruposken ilmeet ovat selkeitä ja eläviä. Niitä voi tutkia lapsen kanssa: Miltä Heimo näyttää tutkiessaan isomummon kotia? Entä kun posket ovat täynnä tavaraa? Entä kirjan loppupuolella antaessaan isomummon tavaroita pois niitä enemmän tarvitseville?

Kolmevuotias Kirppu pitää kirjan kuvituksesta erityisen paljon ja haluaa lukea kirjaa uudelleen ja uudelleen. Etenkin isomummon koti sekä kirjan lopussa oleva aukeaman kokoinen sirkuskuva viehättävät Kirppua. Niissä on paljon tutkittavaa, ihania yksityiskohtia.

Suosittelemme kirjaa surun ja kaipuun tunteiden käsittelyyn – tai ihan vaan iltasaduksi.

-Saara

Lue myös:

Zorro-kettu ja Harmipussi – Tunnekasvatusta kuvakirjojen avulla, osa 1

Mullin mallin Molli auttaa sanoittamaan tunteita hauskalla tavalla

”Äiti, mua pelottaa! Mä en halua! Tää on vaikeeta!” – Ethän vähättele lapsen tunteita

Vahvuusvariksen bongausopas opastaa luonteenvahvuuksien maailmaan

Kirja saatu kustantajalta arvioitavaksi.

Zorro-kettu ja Harmipussi – Tunnekasvatusta kuvakirjojen avulla, osa 1

Oli kyseessä sitten riita ystävän kanssa, yksin jääminen, toisten ikävät sanat tai läheisen kuolema, lapsi joutuu käsittelemään hänelle vielä kovin vieraita ja vaikeita tunteita. Tunteiden käsittely lasten kanssa onkin äärimmäisen tärkeää sekä ennakoivasti että varsinkin tunteiden myllätessä mielessä ja mahanpohjassa. Tunnetaitoja korostetaan nykyään enemmän ja enemmän myös esimerkiksi opetussuunnitelmassa. Hyvä niin!

Elämä helpottuu, kun erilaiset tunteet ovat tuttuja.

Negatiivisiksi koettuja tunteita on usein vaikea ymmärtää ja käsitellä. Lapsi saattaa säikähtää surun, pelon tai harmin tunteita. Aikuinen pystyy olemaan mallina lapselle, jos osaa käsitellä omia tunteitaan sopivilla tavoilla. Toisaalta lasta voi valmistella erilaisten tunteiden varalta. Onkin tärkeää, että kaikista tunteista puhutaan ja että niitä käsitellään lapsentasoisesti.

Lastenkirjat ovat ihania, koska niiden avulla voi käsitellä vaikeitakin tunteita ja opetella niille nimiä. Omien tunteiden ja tuntemusten käsittely helpottuu, kun tunteet pystyy nimeämään ja hyväksymään. Kaikki tunteet ovat sallittuja, ja kaikki kokevat tunteita laidasta laitaan. Elämä helpottuu, kun erilaiset tunteet ovat tuttuja.

Olen nyt saanut useammankin ihanan lastenkirjan, joissa käsitellään erilaisia tunteita. Meidän lapsemme ovat tykästyneet niihin kovin ja palaavat mielellään tunnekirjojen pariin. Nyt aloitan pienen blogisarjan näistä tunnekasvatukseen sopivista kirjoista. Toivottavasti muutkin löytävät iloa näistä!

Ensimmäisenä esittelyssä:

Zorro-kettu ja Harmipussi

”Pikkukettu Zorro on kotimatkalla, kun kaksi ilkimystä yllättää sen. ”Kiusaajat ovat outoja”, Zorro ihmettelee.
Illalla äiti kertoo Zorrolle yllättävän tarinan pussinäädästä nimeltä Rontti, joka on väsynyt olemaan ilkimys.
Rontin pelastajaksi löytyy tähtihäntäinen Bluu, joka osaa tehdä revontulitaikoja! Taika ja lempeät lampaat auttavat Ronttia päästämään irti pahasta olostaan ja ilkeilystä.
Zorro oivaltaa, että puhuminen ja kuunteleminen auttavat, vaikka onkin asioita, joiden ymmärtäminen on vaikeaa. Silti monimutkaisiinkin asioihin voi löytyä yksinkertaisia ratkaisuja.”

Salme Honkasen ja Lassi Valkaman Zorro-kettu ja Harmipussi (Pieni Sirkus 2017) on kertomus pienestä Zorro-ketusta, jota harmittaa ja pelottaa ja jolle äiti kertoo iltasaduksi kertomuksen, josta Zorro saa voimaa päästää irti ikävistä tunteistaan.

Zorro-kettu ja Harmipussi on viehättävä kirja. Kirjan yleistunnelma on ihanan lempeä. Äiti ottaa Zorron syliinsä ja lohduttaa, lampaat eivät anna periksi, vaikka Rontti niille äksyileekin, ja taikaketut antavat kirjan lopussa Harmipussin tilalle Aarrepussin. Lopun oivallus, että ”huolet helpottuvat, kun niistä puhuu”, on tärkeä muistutus ihan meille kaikille!

Sikuriina ja Kirppu pitivät Salme Honkasen ja Lassi Valkaman kirjoittamasta tarinasta ja varsinkin Salme Honkasen kauniista kuvituksesta. Kuusivuotiaan Sikuriinan lempihahmo on kaunis tähtihäntäinen taikakettu Bluu. Dinosauruksia rakastava kolmevuotias Kirppu puolestaan fanittaa yllättäen kirjan alussa vilahtavaa ilkimystä, joka on kuvattu dinosauruksena (tai ehkä lohikäärmeenä – voitte yllä olevasta kuvasta itse päätellä, mikä tämä kiusanhenki on).

Ääneen luettuna kirjan tuntuu olevan välillä ehkä hieman vaikeaa kieltä ja virkkeet hieman turhan pitkiä. Lisäksi tuntuu, että jotkin tunteisiin – etenkin Rontin tunteisiin – liittyvät asiat on selitetty turhankin monisanaisesti, ikään kuin väännetty rautalangasta, jolloin teksti kärsii siitä, eikä ole niin sujuvaa kuin toivoisi. Hieman nimittäin meinasi joissain kohdissa kuuntelijoiden huomio herpaantua…

Kirjan hahmot ovat mielestäni toimivia: Lapsen on helppo samaistua Zorro-kettuun, joka on suloinen ja herkkä. Ja jolla on aivan ihana äiti. Sen sijaan pussinäätä Rontti eli Elmo on sopivan etäinen hahmo, eikä se pelota, vaikka onkin aluksi melko hurjan oloinen. Taikaketut ovat viehättävän taianomaiset ja ihanat lampaat sopivan lempeät.

Tunteiden käsittelyä keskustelemalla ja puuhaamalla

Zorro-kettu ja Harmipussi -kirjassa on kahdessa kohdassa kuvitukseen lisätty ajatuskuplat, joissa on suorat kysymykset lukijalle: ”Mitä sinä ajattelisit, jos olisit Zorro?” ja ”Mitä sinä sanoisit, jos olisit Zorro?” Nämä kysymykset ohjaavat varsinkin ääneenluettaessa lukijaa paitsi lukemaan myös keskustelemaan lapsen kanssa luetusta. Lisäkysymyksiä voi hyvin keksiä itse. Lapsen kanssa kannattaa myös tutkia kuvia ja katsoa hahmojen ilmeitä: Miltä Zorro näyttää tässä kuvassa? Miltä Zorrosta voisi tuntua?

Ideoin myös, että kirjan lukemisen jälkeen voisi vaikka antaa lapsen maalata revontulia vesiväreillä paperille ja samalla purkaa omia harmeja paperille kauniiksi väreiksi.

Toisaalta lapsi voisi koota samanlaisen pussin kuin, minkä pussinäätä Elmo (entinen Rontti) sai tarinan lopussa: oman Aarrepussin. Pussiin voisi askarrella vaikka kirjassa mainitun Rohkean Sydämen Avaimen ensimmäiseksi aarteeksi.

Vinkki kaikille opettajille: Voisin kuvitella, että varsinkin eka-tokaluokkalaisten kanssa nämä askartelut ja puuhat toimisivat myös koulussa! Ja nuorempien kanssa eskarissa tai päivähoidossa!

***

Minä ja Sikuriina suosittelemme kirjaa luettavaksi, kun jännittää, pelottaa tai harmittaa. Harmit ja muut kiusankappaleet voi sitten lähettää kettujen kanssa revontuliksi taivaalle!

Zorro-ketun myötä meille Sikuriinan kanssa on tullut uusi tapa. Kirjan mukaisesti illalla nukkumaan mennessä toteamme, että koska revontulia on olemassa, voi hyvin kuvitella, että myös taikakettuja on! Ajatus taikaketuista rauhoittaa selvästi ainakin Sikuriinaa, jolla on vilkas ja eläväinen mielikuvitus. Taikakettujen mukana voi nimittäin lähettää kiusankappaleet ja mielipahat taivaalle, jossa ne haihtuvat avaruuden revontuliin, kuten kirjassa kerrotaan. Nykyään Sikuriinan suurin toive on nähdä revontulia!

***

Miten käsittelet lasten tunteita? Mitkä kirjat sopivat mielestäsi tunnekasvatukseen?

-Saara

Kirja saatu arvioitavaksi kustantajalta.

Miten kasvit kasvavat? -kirja innostaa ja ilahduttaa kevään korvalla

Vielä on pakkasta ja lunta, mutta kevätaurinko pilkistelee ja alkaa vähitellen olla aika aloitella ensimmäisiä kevätpuuhia. Varsinkin, jos aikoo itse kasvattaa kasveja siemenestä asti. Meillä on oma pieni viljelylaatikko, johon laitamme joka vuosi joitakin hyötykasveja. Lisäksi meillä on lasitettu parveke, jossa viihtyvät esimerkiksi tomaatti, chili ja koristekasvit – varsinkin ne, jotka kestävät aurinkoa ja lämpöäkin.

Laitoimme lasten kanssa ohraa kasvamaan pääsiäisruohoksi ja samalla kylvimme kasvatusastioihin ensimmäiset viljelylaatikkoomme tai parvekkeelle tulevat kasvit itämään: kirsikkatomaattia, rucolaa, basilikaa ja samettikukkia. Sikuriina intoili, Kirppu sääti ja touhusi, ja multaa oli lopulta ihan joka paikassa. Saimme kuitenkin siemenet multaan ja kasvatuslaatikot lämpöiseen paikkaan itämään.

Siemenet herättivät monta kysymystä varsinkin eskari-ikäisen Sikuriinan mielessä. Onhan se nyt todella jännittävää, että mullan alle laitetaan pieniä siemeniä ja niistä sitten kasvaa erilaisia, eri kokoisia ja eri tarkoituksiin sopivia kasveja. Ja ne siemenet, ne olivat ihmeellisiä! Osa ihan pikkuruisia ja tummia, osa isoja ja vaaleita ja osassa oli ihmeelliset hännät!

Miten kasvit kasvavat?

Otinkin esiin Lasten Keskuksen Fiksut faktat -kirjan Miten kasvit kasvavat? (2017), ja ryhdyimme tutkimaan sitä. Kirjasta löysimme vastauksia useisiin kysymyksiin, kuten:

Miten kukat kasvavat?
Miksi kasveilla on kukkia?
Mistä siemenet tulevat?
Kuka istuttaa siemenet?
Miksi lehdet putoavat?
Millä kasvilla on suurimmat siemenet?

Tämä Katie Daynesin kirjoittama ja Kalle Nuuttilan asiantuntavasti suomentama kovakantinen ja pahvisivuinen kurkistuskirja tarjoaa lapsille tietoa hauskalla tavalla. Kirjan sivut vilisevät kysymyksiä, joihin löytyy vastaukset kurkistamalla luukkuihin! Kovien sivujen ansiosta kirja pysyy hyvässä kunnossa pitkään, ja luukutkin on onneksi tehty niin, että ne eivät irtoile helposti.

Vaikka kyseessä on selvästi tietokirja, se on kirjoitettu lapsentasoisesti ja sopii monen ikäisille. Teksti on selkeää ja sitä on helppo lukea ääneen. Melkein kolmevuotias Kirppu ei vielä ymmärrä kaikkea kirjan tietoutta, mutta tykkää kurkkia luukkuihin. Sikuriina puolestaan innostui nimenomaan kirjan tietomäärästä. Hän selaili kirjaa itsekseen vielä yhteisen lukuhetken jälkeenkin ja tuli vielä kysymään, mitä tietyissä kohdissa kerrottiin. Kirja sopii myös juuri lukemaan oppineille itse luettavaksi, vaikka pitkät sanat saattavatkin tuottaa vielä pulmia.

Käytäntöä ja teoriaa

Sikuriina tiesi jo ennestään, että kasvit tarvitsevat vettä ja valoa kasvaakseen. Kirjaa lukiessamme hän oppi, että kasvit tarvitsevat myös ilmaa. Sikuriina huolehtikin kovasti, että meidän kasvimme pääsevät riittävän valoisaan paikkaan ja saavat tarpeeksi vettä juodakseen. Ilmaa onneksi löytyy hyvin, kunhan ottaa viljelylaatikon kannen pois heti, kun kasvit itävät. Onneksi meillä on olohuoneessa hyvä ikkunalauta, jossa on sekä valoa että ilmaa. Ja sopivasti lämpöäkin, jota ei kyllä kirjassa mainittu, mutta jonka me keksimme itse – kasvit nimittäin lähtevät kasvamaan ulkona vasta lumen sulatessa pois ja ulkolämpötilan kohotessa.

”Eikö ole hullua äiti, että ihmiset juovat alaspäin ja kasvit ylöspäin!”

Christine Pymin kuvitus ovat paitsi kaunis myös hauska. Etenkin Kirpun mielestä on hauskaa etsiä hassuja ötököitä ja eläinhahmoja kirjan kuvituksesta: toukalla on sateenvarjo, kirvalla hattu ja pupuilla keltaiset sadetakit. Sikuriina puolestaan tykkää siitä, että kuvien kasvit ovat tunnistettavissa. Hän muistaa, että mummilan puutarhassa on paljon samoja kukkia kuin mitä kirjan kuvista löytyy!

Kasvien kasvatus kiehtoo lapsia – kannattaa kokeilla!

Suosittelemme paitsi kirjan lukemista myös kasvien kasvattamista itse! Pääsiäiseksi ehtii vielä hyvin laittaa joko ohraa tai pääsiäisruohoa kasvamaan. Ja koko kevään ja kesänkin ajan voi valikoida siemeniä, jotka itävät nopeasti ja joista saa vaikka yrttejä tai kauniita kukkia ikkunalaudalle, parvekkeelle tai pihalle.

Meillä ainakin sekä rucola että samettikukka rupesivat itämään aivan hetkessä! Jo neljän päivän jälkeen astioissa oli näkyvissä sirkkalehdet! Ohrakin rupesi pilkistämään mullan alta viidentenä aamuna!

-Saara

Kirja saatu arvioitavaksi kustantajalta.

Elämää eskarilaisen kanssa: Miten selviytyä lapsen kiukkukohtauksista? Vai onko se edes mahdollista?

”EI!” karjuu kuusivuotias Sikuriina niin lujaa kuin vain mitenkään pystyy. Ääni rikkoutuu ja kurkku korisee. Mielipide ei jää epäselväksi. Toisinaan samainen kuusvee ilmoittaa ylhäisen ykskantaan ”ei sovi” tai ”ei käy”. Kyseessä saattaa olla kylpyyn meneminen, ulos lähteminen, hiusten harjaaminen tai muu ihan tavallinen ja jokapäiväinen juttu, sellainen joka yleensä hoidetaan ihan tuosta noin vaan. Mutta ei aina. Välillä eskarilaisella on ihan oma agenda, johon homma ei vaan sovi. EI SOVI!

Lapsen tunteiden säätelytaidot ovat vasta kehittymässä. Lapsi vasta harjoittelee itsesäätelyä. Toisilla lapsilla on siihen paremmat valmiudet kuin toisilla, mutta kaikki voivat sen oppia. Kiukkukohtaukset helpottuvat ja vähenevät, kun lapsi oppii itsesäätelyn taitoja. Aikuinen pystyy tukemaan lasta ja harjoittelemaan näitä taitoja yhdessä lapsen kanssa.

Ennakointi ja lapsen kuunteleminen vähentävät kiukkukohtauksia

Edelleen sorrun ikävän usein päsmäröimään tai määräilemään useissa tilanteissa. Ohjeistan, kerron tai sanelen, mitä mielestäni pitää tehdä, miten pitää toimia tms. Harjoittelen kuitenkin nykyään enemmän ja enemmän nimenomaan lasteni kuuntelemista, koska olen huomannut, että varsinkin Sikuriinalla on hyviä ajatuksia ja ideoita, jotka usein toimivat paremmin kuin mitä olin itse ajatellut.

Kerran esimerkiksi olimme pitkänmatkanbussissa tulossa Sikuriinan pappalasta kotiin. Pyysin Sikuriinaa istumaan isänsä viereen ja itse olin menossa Kirpun viereen istumaan. Sikuriina ilmoitti tiukasti ”ei käy”. Meinasin ensin ruveta määräilemään ja komentamaan, mutta päätin sitten kysyä, miten Sikuriina toivoisi että istumme. Hän halusi istua Kirpun vieressä. Se sopi kaikille ja matka sujui kivasti.

Me pyrimme kuuntelemaan lapsiamme ja toimimaan heidän kanssaan yhteistyössä. Kuitenkin on tiettyjä asioita, joista aikuinen vielä toistaiseksi päättää. Näihin kuuluu meillä mm. nukkumaanmenoajat, ruokailut ja esimerkiksi esikouluun ja hoitoon lähdöt. Joistakin asioista voimme neuvotella enemmän, toisista vähemmän. Lapsi voi esimerkiksi esittää toiveita ruoista ja ne otetaan huomioon mahdollisuuksien mukaan. Samoin lapsi voi valita itse vaatteitaan, kunhan ne ovat tilaisuuteen sopivia.

Sikuriina osaa jo neuvotella todella hyvin. Jos kiellämme jotain, Sikuriina kysyy yleensä herkästi perusteluja. Miksi ulos ei voi laittaa prinsessamekkoa? Miksi televisiota ei voi katsoa enää iltapalan jälkeen? Miksi pitää käydä suihkussa?

Välillä kuitenkin tulee tilanteita, jolloin Sikuriina on kanssamme eri mieltä, selityksemme eivät kelpaa, emmekä voi jostain syystä antaa periksi tai neuvotella enempää. Tällöin kaikuu vahva EI tai alkaa muuten maata järisyttävä kiukku. Ne tilanteet haastavat meitä vanhempia. Miten sitten toimia näissä tilanteissa?

Miten voi yrittää rauhoittaa kiukkuisen lapsen?

Minä olen harjoitellut kolmen kohdan toimintamallia. Se toimii meillä yleensä ihan hyvin, mutta ei se mikään taikakikka ole. Joissakin tilanteissa olen edelleen aivan ihmeissäni ja eksyksissä topakan tirppanan vanhempana.

1) Tunnista, tunnusta ja nimeä lapsen tunteet. Minä sanoitan lapselle: ”Minä huomaan, että sinua harmittaa / kiukuttaa /ärsyttää / suututtaa, kun…”
Samalla pyrin viestimään omalla äänensävylläni ja rauhallisuudellani, että kyseinen tunne on ihan tavallinen, ei siis mitään pelottavaa tai väärää, ja että minäkin tunnistan sen. Saatan lisätä, että ymmärrän kyllä, että tuntuu kurjalta, harmittaa tms. Tarjoan lapselle sanoja, joilla myöhemmin pystyy kertomaan omista tunteistaan ja tuntemuksistaan. Lisäksi lapsi saa sen kokemuksen, että vanhempi kuuntelee häntä ja välittää.

Olen käsittänyt, että noin 5-6-vuotiaana aivot järjestäytyvät uudelleen. Hermoratoja katkeaa ja uusia syntyy. Lapsi ei oikeasti välttämättä muista tai hahmota, miten toimia eri tilanteissa. Lapsen ajatukset eivät pysy hänen tunteidensa mukana. Aikuista tarvitaan tunnistamaan ja nimeämään lapsen tunteita, kertomaan että ne ovat ihan tavallisia sekä lohduttamaan ja tsemppaamaan lasta tunnekuohun keskellä.

Äärimmäisen tärkeää on, että aikuinen itse pysyy rauhallisena, eikä lähde lapsen tunnekuohuun mukaan. Omalla rauhallisuudellaan pystyy luomaan lapselle turvallisuuden tunnetta. Jos tuntuu, että oma itsehillintä ei riitä, kannattaa ottaa aikalisä. Yleensä huutaminen, hermostuminen tai suuttuminen vaan pahentavat tilannetta. Voisin sanoa, että trust me, I know. Kokemusta on siitäkin. Kannattaa muuten lukea Positiivinen kasvatus -blogista teksti aikuisen itsesäätelystä.

2) Kutsun lapsen syliin rauhoittumaan ja juttelemaan, jos saan häneen edes jonkinlaisen yhteyden. Jos ei halua tulla syliin, kysyn, haluaako rauhoittua vaikka pehmolelun kanssa sohvalla. Pysyn itse lähellä ja viestitän, että vaikka hänen maailmansa järkkyy, minä olen paikalla tukena ja turvana. Olen turvallinen aikuinen.

Sikuriina haluaa usein rauhoittua itse, yksin. Hän tulee syliin sitten rauhoituttuaan. Tämä rauhoittuminen vaatii aikaa, ja usein kiireessä tämä vaihe jää puolitiehen – etenkin jos kiukku on tullut siirtymätilanteessa. Saatammekin rauhoittua tai halia hississä matkalla eskariin tai vaikka bussissa matkalla toimintaterapiaan tms.

3) Kun lapsi on rauhoittunut, pyrin vielä keskustelemaan tilanteesta. Kerron, että karjumisen sijaan haluaisin kuulla hänen mielipiteensä ja ehdotuksensa ja kysyn, keksiikö hän jotain, mikä auttaisi tilanteessa.

Tilanteet eivät yleensä ratkea salamannopeasti. Kahta ensimmäistä kohtaa toistan rauhallisesti, kunnes pääsemme keskusteluyhteyteen ja voimme yhdessä miettiä, mikä tilanteessa auttaisi. Nykyään tilanteet ratkeavat yllättävänkin helposti, ratkaisut saattavat olla yksinkertaisia pikkujuttuja, kuten että Sikuriina haluaa piirtää kuvan loppuun ennen kylpyä tai laittaa toiset kengät ulos mennessään.

Lapsikin on ihminen

Lapsi kannattaa kohdata ihmisenä, toki keskeneräisenä sellaisena, mutta kuitenkin ihmisenä. Lapsilta saattaa tulla oikeasti hyviä ajatuksia. Heillä on omat näkemyksensä ja tarpeensa, jotka aikuinen saattaa usein arvata tai päätellä väärin. Kysymällä selviää monta asiaa.

Lopuksi on kyllä pakko myöntää, että ihan aina en muista/jaksa/pysty toteuttamaan näitä kolmea kohtaa. Välillä mennään jollain aivan toisella toimintatavalla. Välillä poistan itseni tilanteesta ja annan miehen hoitaa. Välillä minunkin maailmani murenee ja kaikki on kökköä, kunnes taas ei ole.

Suosittelen kuitenkin kokeilemaan tätä tapaa toimia. Ja suosittelen oikeasti kuuntelemaan lasta! Ei siinä ainakaan mitään häviä!

Suosittelen myös seuraamaan Positiivinen kasvatus -blogia, jossa on parhaillaan menossa Itsesäätelyn maaliskuu!

-Saara

Teksti pohjautuu alunperin vauva.fi-alustalle kirjoittamaani tekstiin, joka on julkaistu 20.5.2017.

Eetu, Iitu ja kertomattomat tarinat: Tarinoita, joita lapsi saa itse kertoa

Kirppu ottaa kirjan, tulee syliini ja pyytää: ”Luetaanko tämä, äiti?” Hyvin harvoin kieltäydyn. Myös Sikuriina rakastaa kirjoja ja tarinoita, samoin minä ja puolisoni. Kotimme kirjahyllyt notkuvat kirjoja siinä määrin, että Sikuriina kyselee jo, tarvitsemmeko oikeasti niin paljon kirjoja ja haaveilee kirjakirppiksen järjestämisestä.

Niin meillä kuin muillakin lukuhetkien aikana on hyvin tavallista, että aikuinen lukee lapselle kirjaa ja lapsi kuuntelee. Aikuinen saattaa ehkä kysellä jotain kirjan kuvista, mutta usein keskustelua luetusta ei synny lainkaan ainakaan ennen kuin kirja on luettu loppuun. Lapselle ääneen lukeminen on todella tärkeää: Se edistää lapsen kielen ja puheen kehitystä, kehittää kuuntelun taitoa, passiivista sanavarastoa ja mielikuvitusta sekä syventää lapsen ja aikuisen suhdetta.

Kuten aiemmassa tekstissäni kirjoitin, on myös todella tärkeää, että lapsi oppii myös kertomisen taitoja. Kerronnan avulla voi jakaa toisten kanssa itselleen tapahtuneita asioita, pohtia ympärillä olevaa maailmaa ja jopa suunnitella tulevaa. Kerronnan avulla voidaan leikitellä, leikkiä, kuvitella, hassutella ja vitsailla. Kertomisen avulla abstrakti ajattelu ja empatia kehittyvät. Hyvät kerrontataidot tukevat myös sosiaalisia suhteita.

Kertomusten maailma ensin teoriassa ja sitten käytännössä

Kirjan ideana on vahvistaa lapsen omaa kerrontaa. Teoksessa avataan lapsen kerrontataitojen kehitystä ja annetaan vinkkejä kerronnan harjoitteluun, mutta ennen kaikkea se on innostava ja erilainen satukirja.

Eetu, Iitu ja kertomattomat tarinat -kirja (PS-Kustannus, 2017) tukee lapsen kerrontataitoja. Kirjan kirjoittajat Leena Mäkinen, Anne Suvanto ja Soile Ukkola ovat puheterapeutteja ja tutkijoita. Ammattimaisen otteen huomaa kirjassa selvästi. Ina Majaniemen ihana ja selkeä kuvitus innostaa ja viehättää. Kirja on jaettu kahteen osaan: teoriapohjaiseen alkuun ja kolmeen ihanasti ja hyvin selkeästi kuvitettuun tarinaan, joita lapsi saa kertoa itse.

Eetu, Iitu ja kertomattomat tarinat siis alkaa noin kymmensivuisella lähteisiin perustuvalla niin sanotulla teoriaosuudella, jossa avataan lapsen kerrontataitojen kehitystä ja annetaan vinkkejä kerronnan harjoitteluun. Tämän kirjan taustoja avaavan jakson jälkeen tarjotaan hyvinkin tarkat ohjeet kirjan käyttämiseen.

Tässä kirjan alkuosiossa on myös hyvät ohjeet liitteiden käyttämiseen. Kirjassa nimittäin on liitteinä tarinoiden päähenkilöt paperinukkeina, tarinakortit kertomisen avuksi sekä päähenkilöiden kodin pohjapiirros. Nämä liitteet tukevat kerrontataitojen kehittymistä ja tarjoavat uusia mahdollisuuksia kirjan käyttöön, mikä on todella hyvä juttu, koska itse kerrottavia tarinoita kirjassa on vain kolme.

Kirjan teoriapohjainen alkujakso on mielestäni kirjan parasta antia. Sekä äitinä että luokanopettajana löysin sieltä monta hyvää juttua, joita voin hyödyntää paitsi omien lasteni kanssa myös koulussa opetuksessani. Etenkin luettelo dialogisista tekniikoista oli mielestäni loistava: selkeä, kattava, mutta kuitenkin sopivan tiivis.

Puupposen perheen elämää kuvatarioina

Kaksoset Eetu ja Iitu saavat 4-vuotissyntymäpäivänään lahjaksi pienen Laku-kissan. Pian Lakua ei kuitenkaan näy missään. Mihin se on voinut kadota?

Kirja kertoo kaksosista nimeltään Eetu ja Iitu Puupponen sekä heidän perheestään, johon kuuluu myös pieni Laku-kissa. Ensimmäisessä tarinassa kaksoset ovat neljävuotiaita, toisessa viisivuotiaita ja kolmannessa kuusivuotiaita. Tarinat sijoittuvat Puupposten kotiin. Ensimmäisessä on kaksosten syntymäpäivä, toisessa ollaan iltapuuhissa ja kolmannessa ruokapöydässä.

Jokainen tarina alkaa lyhyellä johdantotarinalla, joka on tarkoitus lukea ennen itse tarinan kertomista. Kerrottavat tarinat ovat melko pitkiä eli kuvia on monta aukeamaa. Jokaisella aukeamalla on 1-3 kuvaan tai tarinaan liittyvää kysymystä, joiden avulla lasta voi auttaa tarinan kertomisessa. Tarinan jälkeen on vielä luettelo erilaisia harjoituksia, joilla voi jatkaa tarinan käsittelyä ja tukea vielä enemmän lapsen kerrontataitojen kehittymistä.

Harjoitusten yhteydessä kirjassa on vielä minun lasteni lempiaukeama eli ”vinksin vonksin”, jossa on yksi tarinan kuvista muutettuna hassuksi: siihen on lisätty kaikkea kummallista, kuten lumiukko keskelle kesää tai tiikeri keittiöön. Näistä kuvista on toistaiseksi saatu aikaan parhaat keskustelut sekä hersyvimmät naurut.

Johdantotarinat toimivat muuten hyvin, mutta ensimmäisen tarinan johdantotarinassa kerrotaan jo Lakusta, kissasta, jonka lapset saavat syntymäpäivälahjaksi muutamaa aukeaa myöhemmin kerrottavassa tarinassa. Tämä häiritsi todella paljon Sikuriinaa, meidän eskarilaistamme. Hänen mielestään oli tylsää, että Lakusta kerrottiin jo valmiiksi, eikä Laku tullutkaan yllätyksenä kerrottavassa tarinassa. Täytyy myöntää, että olen hänen kanssaan asiasta samaa mieltä.

Muutenkin johdantotarinat vievät jo kertomista todella paljon tiettyyn suuntaan. Eipä niitä tietenkään tarvitse lukea ja onhan kirjassa toki korostettu sitä, että kirjaa ja tarinoita voi käyttää niin kuin itselle ja lapselle sopii. Meilläkin kirja kaivetaan säännöllisesti esille. Lapset tykkäävät selvästi, kun saavat kertoa ja keksiä tarinaa itse.

Muuten kirjan tarinat toimivat hyvin, vaikka ovatkin melko pitkiä. Niissä on kuitenkin tarpeeksi tavallisia juttuja eli lapsen on helppo samaistua niihin. Meillä molemmat lapset pitävät eniten kirjan toisesta tarinasta, koska se on pikkuisen jännittävä. Etenkin Kirppu rakastaa tätä tarinaa, koska hän pitää kaikesta ”pimeästä” eli vähän jännittävästä. Tarinan ”mörkö” kiehtoo Kirppua suunnattoman paljon. Välillä hän pohtii kotonakin, voisiko vaatehuoneessa olla ”möökö”.

Aluksi kirjaa lukiessa tuli olo, että nyt on tungettu liian monta ideaa yksiin kansiin, mutta toisaalta ideoiden runsaus mahdollistaa kirjan käyttämisen uudelleen ja uudelleen. Ihan kovin nopeasti eivät meidän lapsemme ainakaan siihen kyllästyneet. Minäkin olen lämmennyt enemmän ja enemmän kirjalle lasteni innostusta seuratessa.

Suosittelemme kirjaa aivan erityisestä 4-6-vuotiaiden lasten vanhemmille tutustuttavaksi ja lapsille kerrottavaksi. Kirjan kuvista löytyy varmasti paljon samaistumisen kohteita ja tuttuja juttuja. Ja kerrontaa on kiva harjoitella Eetu, Iitu ja kertomattomat tarinat -kirjan avulla!

Kannattaa lukea arvioinnit myös Luetaanko tämä ja Taikasaappaat -blogeista.

-Saara

Kirja saatu arvioitavaksi kustantajalta.

Kertominen on taito, jonka voi oppia ja jota kannattaa harjoitella

Yleensä minä haen Sikuriinan esikoulusta. Saan kuulla eskarin aikuisilta jo jotain Sikuriinan päivästä, mutta kotimatkalla kyselen Sikuriinalta lisää. Kun kysyn, mitä päivän aikana tehtiin, mitä oli ruoaksi tai kenen kanssa hän leikki, saan vastaukseksi ”kaikkee silleen ihan kivaa”, ”en mä muista enää” tai ”aika monen”. Kuulostaako tutulta? Sama lapsi kuitenkin kertoo välillä innoissaan meille pitkiäkin tarinoita leikeistään ja puhua pälpättää leikkiessään pikkuveljen tai kaverin kanssa – välillä yksinäänkin.

Olen itse pienenä kirjoitellut paljon tarinoita. Opin itse asiassa kirjoittamaan ennen kuin opin lukemaan. Minulle on myös luettu paljon ääneen, ja myöhemmin rupesin itse lukemaan, paljon! Kerrontataitoni kehittyivät varmaan eniten juuri kirjoittamisen kautta. Haaveilin kirjailijan urasta. Kertominen on kehittänyt myös sosiaalisia taitojani – toki jotkut ovat varmasti sitä mieltä, että voisin kertoa (puhua) vähemmänkin.

Koulussa näen lapsia, joille kertominen ei ole helppoa. Onneksi se kuitenkin on taito, jonka voi oppia ja jota todella kannattaa harjoitella.

Miksi kannattaa tukea lapsen kertomistaitojen kehitystä?

Kerronta terminä on hyvin laaja ja kattaa paljon erilaisia tilanteita. On olemassa useita eri kerronnan lajeja. Kerronta voi olla faktoihin perustuvaa tai fiktiivistä. Kerrontaa kuulee ja näkee ympärillään paljon, jos kiinnittää siihen huomiota.

Kertomisen harjoittelu tukee sosiaalisten taitojen kehittymistä.

Kertomalla eli ilmaisemalla itseään jokainen voi jakaa toisten kanssa itselleen tapahtuneita asioita, pohtia ympärillä olevaa maailmaa ja jopa suunnitella tulevaa. Kerronnan avulla voidaan leikitellä, leikkiä, kuvitella, hassutella ja vitsailla. Kertomisen avulla abstrakti ajattelu ja empatia kehittyvät.

Kertomisen harjoittelu tukee sosiaalisten taitojen kehittymistä. Kun osaa kertoa asioita, on helpompi olla toisten kanssa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Lapset, joiden on vaikea kertoa asioita, tarinoita, vitsejä tai vaikka omia tuntemuksiaan, saattavat kokea erilaisia haasteita sosiaalisissa tilanteissa ja kaverisuhteissa, koska kertominen on oleellinen osa sosiaalista kanssakäymistä.

Kerronnan vaikeudet on myös liitetty luetun ymmärtämisen vaikeuksiin. On mm. havaittu, että sanaston, kerronnan ja kuullun ymmärtämisen tukeminen ja harjoittaminen ovat vaikuttaneet positiivisesti lasten luetun ymmärtämisen taitoihin.

(Tässä kappaleessa käytin lähteenä kirjaa Eetu, Iitu ja kertomattomat tarinat. Siitä tulossa pian oma postaus.)

Miten tukea lapsen kertomistaitojen kehitystä?

Todella tärkeää on rohkaista lasta ilmaisemaan itseään tarjoamalla hänelle mahdollisuuksia puhua ja tulla kuulluksi. Lapsi ei aina jaksa tai viitsi käyttää näitä mahdollisuuksia. Silti ei kannata lannistua, vaan jatkaa mahdollisuuksien tarjoamista kyselemällä, viettämällä aikaa lapsen kanssa ja olemalla läsnä.

Kerrontaa oppii vain harjoittelemalla.

Toki kannattaa muistaa, että edes viskari- tai eskari-ikäiset noin 5–6-vuotiaat eivät useinkaan ole vielä kovin taitavia kertojia, vaan kerronta saattaa olla epäloogista ja hyppelevää. Lapsen aloittama juttu saattaa jatkua todella pitkään. Silloinkin on tärkeää jaksaa kuunnella lasta ja vaikka esittää hieman tarkentavia kysymyksiä, kuten: Mikä saa sinut ajattelemaan noin? Kerrontaa oppii vain harjoittelemalla, ja tarkentavien kysymysten avulla lapsen oma ajattelu ja kertominen kehittyvät vielä lisää.

Kertomista pystyy harjoittelemaan. Helpoin keino on jutella lapsen kanssa tämän päivän kulusta pian hoito-, esikoulu- tai koulupäivän jälkeen. Tällöin ei kuitenkaan riitä, että kysyy lapselta, oliko mukavaa, koska yleensä siihen lapsi vastaa vain, että ”joo” tai ”ei”. Lapselta kannattaakin kysyä tarkemmin:

  • Mitä teit päivän aikana?
  • Mikä oli päivän hauskin juttu?
  • Tapahtuiko päivän aikana jotain yllättävää?
  • Kenen kanssa leikit tms.?
  • Mikä oli mukavinta puuhaa?
  • Tuntuiko jokin asia kurjalta tai ikävältä?

Kertomisen harjoittelu havaintoja tekemällä

Lasta voi myös opettaa tarkasti kertomista tekemällä havaintoja ympäristöstä tai vaikka kirjoista. Yhteisen lukuhetken aikana voikin lukemisen sijaan lähteä tutkimaan lapsen kanssa yhdessä kirjan kuvitusta ja kyselemään siitä. Junassa tai muussa kulkuneuvossa istuessa voikin nostaa katseen älylaitteesta ja katsoa ulos. Mitä siellä näkyykään?

Vertailu on loistavaa kertomisen harjoittelua. Vertaillaan ihmisten vaatteita, hiusten pituuksia, reppujen kokoa jne. Omasta perheestä on myös hauska keksiä erilaisia vertailuja: Kenellä on kimein kiljaisu? Kuka hyppää korkeimmalle? Kenen lempinimessä on eniten kirjaimia?

Havaintojen tekemisestä kannattaa tehdä arkipäiväistä. Ulkona tutkitaan luontoa, sisällä laitetaan ruokaa yhdessä ja havainnoidaan ruoka-aineita. Kun mennään suihkuun tai kylpyyn, kerrotaan veden lämpötilasta. Saunassa voidaan havainnoida vaikka puuseinien kuviointeja tai mahdollisten kylpylelujen kokoeroja. Nämä havainnot tukevat usein myös lapsen sanaston karttumista ja vakiintumista.

Anna aikaa

Aika nopeasti huomaa, jos lapsi ei ole vastaanottavainen eli ei jaksa harjoitella kertomista tai kertoa yhtään mitään. Tällöin kannattaa antaa lapselle rauha ja kokeilla kertomista jossain toisessa tilanteessa. Väsyneenä tai nälkäisenä mikään uusi asia – tai edes uudehko asia – ei tunnu kivalta.

Nopeasti myös huomaa, mistä asioista lapsi tykkää kertoa ja mistä ei. Kannattaakin yhdessä panostaa asioihin, jotka aidosti kiinnostavat lasta. Meillä esimerkiksi Kirpun kanssa kerrontaa voi harjoitella dinosauruksia tutkimalla tai Ryhmä Hau -sarjasta juttelemalla. Bloggauksen pääkuvassa Kirppu juuri kertoo, miten ”dinosauruksetkin” juovat teetä. Sikuriinaa puolestaan kiinnostavat matemaattiset asiat, prinsessat ja yksisarviset sekä askartelu. Kaikkiin näihin saa helposti mukaan kerrontaa juttelemalla lapsen kanssa, kyselemällä ja kertomalla myös itse – malliksi.

Mistä teillä tykätään juuri nyt? Harjoitteletteko kerrontaa? Mikä toimii, mikä ei? Osallistu ihmeessä keskusteluun kommentoimalla.

-Saara

PS. Kannattaa tosiaan tutustua lasten kerrontataitoja kehittävään satukirjaan Eetu, Iitu ja kertomattomat tarinat (PS-Kustannus, 2017).

Ota kuva! – Valokuva auttaa ja tukee lasta siirtymätilanteissa

Sikuriina keksi varttia vaille seitsemän eräänä iltana, että haluaa leikkiä Legoilla. Minun piti tyhjentää ja täyttää tiskikone, joten totesin, että Legot olivat juuri sopivaa puuhaa siksi hetkeksi. Sain niiden avulla lapset hetkeksi rauhoittumaan lähelleni keittiön pöydän ääreen. Samalla tiedostin ja myös tiedotin lapsille, että ihan viimeistään puolen tunnin kuluttua on pakko mennä pesulle eli aloittaa iltapuuhat.

”Jos juuri nyt on kivaa, miksi siitä kivasta pitäisi luopua ihan vain koska joku pyytää?”

Siirtymätilanteet ovat usein haastavia. Lapsi hahmottaa aikaa ja ympäristöä eri tavalla kuin aikuinen ja elää hetkessä. Jos juuri nyt on kivaa, miksi siitä kivasta pitäisi luopua ihan vain koska joku pyytää? Luopuminen on raskasta silloinkin, kun luvassa on jotain kivaa. Erityisen vaikeaa se on, kun pitäisi tehdä jotain tylsää, kuten vaikka niitä iltapuuhia…

Valokuva helpottaa siirtymistä

Siirtymävaiheita voi onneksi helpottaa monilla tavoilla. Tämän Lego-leikin yhteydessä onneksi tajusin ottaa kännykän käteeni käyttääkseni sen kameraa. Sekä Sikuriina että Kirppu suostuivat keräämään Legot, kunhan leikeistä oli otettu kuvat. Kuvasta nimittäin on mahdollista tarvittaessa myöhemmin katsoa, mihin vaiheeseen leikki on jäänyt viimeksi, asetella lelut samalla tavalla ja jatkaa. Tai kuvan avulla voi vain muistella kivaa leikkiä.

Kirpulla oli leikissään mm. erilaisia kulkuneuvoja.

Kuvat ovat ihania ja tärkeitä. Niiden avulla voi muistaa jo unohtuneitakin asioita. Kuvia katsellessa itsekin muistaa yhtäkkiä, miten pieniä lapset ovat olleet tai miten ihanaa meillä oli Barcelonan lomalla. Kirpulla on kuva perheestämme mukana päiväkodissa, ja minulla on lasten kuvat kalenterissani. Lisäksi meillä on kuvia rakkaistamme esillä kotonamme. Silloin tällöin saamme nähdä kuvia lastemme päivähoito- ja eskaripaikoista. On ihana nähdä, mitä lapset ovat puuhanneet!

Kuvia ja kuvaamista kannattaakin hyödyntää. Ja niitä kuvia kannattaa katsella lasten kanssa. Ne mahdollistavat ihanat pienet muistelutuokiot!

-Saara

PS. Hurlumhein kuvia löytyy mm. Instagramista!

”Äiti, mua pelottaa! Mä en halua! Tää on vaikeeta!” – Ethän vähättele lapsen tunteita

Kuusivuotiaan, taitavan ja osaavan Sikuriinan mielestä eskaritehtävät ovat välillä liian vaikeita. Maaliskuussa kolme vuotta täyttävä Kirppu itkee illalla, että nukkuminen pelottaa ja valittaa aamuisin samaa päiväkotiin menemisestä. Kyse ei välttämättä kuitenkaan ole Sikuriinan osaamattomuudesta tai Kirpun oikeasta pelosta. Lapsella ei nimittäin aina ole oikeita sanoja kuvaamaan kaikkia tunnetiloja, tuntemuksia, fiiliksiä tai oloaan. Tällöin lapsi saattaa käyttää sanoja, jotka ovat hänen mielessään suunnilleen sinne päin ja saattavat kuulostaa aikuisesta kummallisilta. Tunnetaidot ovat haastavia, mutta ne saa haltuunsa harjoittelemalla!

Lapsi ei aina muista kaikkea. Lapsi myös saattaa värittää kertomaansa tai sekoittaa asioita mielessään. Lapsi ei tee tätä pahalla tai kiusallaan, vaan siksi, että hänen päässään asiat ovat hyvinkin saattaneet tapahtua juuri niin, vaikka todellisuus olisikin toinen.

Esimerkiksi, kun Sikuriina sanoo, että eskaritehtävät ovat vaikeita, ne saattavat oikeasti olla vaikeita TAI ne ovat saattaneet tuntua vaikeilta, koska juuri sillä hetkellä häntä ei huvittanut tehdä niitä. Siihen syynä taas saattaa olla, että ne eivät motivoineet, häntä väsytti tai oli nälkä tms. Jonain toisena hetkenä ne täsmälleen samat tehtävät saattaisivat tuntua tosi helpoilta ja kivoilta.

Muistutan koulussa oppilaitteni vanhempia, että kannattaa vähän suodattaa lapsen puhetta. Aina siis kannattaa kyllä kuunnella, mitä lapsi sanoo, ja kysellä sitten vielä vähän lisää aiheesta. Jos jutussa on jotain kummallista, ei kannata vetää suoraan johtopäätöksiä, vaan ehkä kysellä lisätietoja esimerkiksi opettajalta. Tai odottaa vähän aikaa ja jutella uudestaan lapsen kanssa. Asia on saattanut selkiintyä lapsen mielessä. Varsinkin jos aiheeseen liittyy tunnekuohu, saattaa lapsi tarvita aikaa tunteesta yli pääsemiseen – sen jälkeen asia tulee ulos luultavasti selkeämmillä sanoilla ja oikeammalla tavalla.

Älä vähättele, vaan sanoita ja tue

Lapsen tunnetiloja ei kuitenkaan saa missään tapauksessa vähätellä. Itselleni tämä on haastavaa iltaisin eli silloin, kun itseäni alkaa väsyttää ja haluaisin päästä tekemään viimeiset työhommat, kotityöt yms. ennen omia iltapuuhiani. Jos lapset eivät menekään nukkumaan helposti, vaan Kirppu ilmoittaa, että häntä pelottaa tai Sikuriina haluaa kolmannen lasin vettä, minä huomaan, että rajani tulevat vastaan. Tällöinkin pitäisi kuitenkin malttaa kuunnella lasta, sanoittaa tämän tunteita, tarjota syliä ja olla se turvallinen aikuinen.

Lapsi ei ole pieni aikuinen, vaan täysin keskeneräinen olento. Lapsen tunteiden kehitystä pystyy tukemaan erilaisin keinoin. Metsäemo-bloggaajan perheessä tuttuja ovat Kiukku ja Vinku, jotka onneksi muuttivat (ainakin hetkeksi) pois. Kiukku teki kuitenkin comebackin ja siihen tutustuttiin tarkemmin ja opittiin keinoja kohdata se mm. Kasvun taian tunnetyöpajan avulla. Kasvun taika järjestää myös Lasten Tunnetaitoryhmiä ja tarjoaa muutakin tukea vanhemmille ja lapsille.

Meillä pohditaan siis parhaillaan, miten auttaa lasta, kun tätä pelottaa. Ja toisaalta myös, miten tukea lasta vaikeissa tilanteissa, kuten siirtymissä. Tunteiden tunnistamisessa tärkeää on niiden sanoittaminen. Niinpä me aikuiset harjoittelemme sanoja, joita voimme käyttää lasten kanssa. Pelon sijaan lasta saattaakin jännittää, ällötyksen sijaan kummaksuttaa tai oudoksuttaa ja inhon sijaan kummastuttaa.

Olemme myös ottaneet kokeiluun Positiivinen kasvatus -blogista löytämäni rauhoittumispaikan. Meillä rauhoittumispaikka on vielä kesken. Se on vasta säkki, joka on täynnä pehmoleluja ja jonka päällä voi köllötellä tai jonka sisään saa kömpiä. Haluaisin koota sen yhteyteen vielä erilaisia tavaroita rauhoittumista helpottamaan.

Älä lähde tunteeseen mukaan

Kun lapsi hermostuu, alkavat usein vanhemmallakin hermot kiristyä. Tai illalla, kun lapsi ei vaan nukahda, tekisi mieli vaan karjua, että NYT NUKUTAAN! Mutta se ei auta. Tärkeää on, että aikuinen pysyy rauhallisena, eikä lähde lapsen tunteeseen mukaan. Tarvitaan itsesäätelyä.

Aikuinen voi oppia toimimaan rauhallisesti erilaisissa tilanteissa. Aikuinen voi myös ottaa pienen aikalisän, jos hermot meinaavat mennä. Itselleni illat ovat niitä kaikkein vaikempia. Jos lapset eivät meinaa nukahtaa, saan tehdä kaikkeni pysyäkseni rauhallisena. Välillä joudun turvautumaan puolisooni – hän saa jatkaa nukutushommia, kun minä vedän henkeä.

Suosittelen lukemaan Anna Tommolan ja Sanna Häkkilän kirjan Rauhoita ja rohkaise – apua lapsen stressitilanteisiin. Kirjoitin siitä tekstissäni Lapsi kuin orkidea, voikukka tai vaikka viirivehka: Lapsen stressi näkyy eri tavoilla.

Miten käsittelet tunteita lapsen kanssa? Minkä koet haastavaksi tai vaikeaksi?

Olisi kiva kuulla kommentteja ja vertaiskokemuksia.

Lue lisää lapsen kiukusta Kasvun Taika -blogista: Pienen lapsen kiukku.

-Saara

PS. Olethan jo osallistunut arvontaan? Voit voittaa kirjan Puuseppä vai puutarhuri? Vanhemmuuden suorittamisesta onnellisen lapsuuden tukemiseen. Voit osallistua sekä blogissani että Facebookissa – tuplaa mahdollisuutesi osallistumalla molemmissa!

Puuseppä vai puutarhuri? -kirja herättää pohtimaan omaa suhdetta lapsiin ja lapsuuteen (mukana arvonta)

Kasvatatko lastasi kuin puuseppä, joka muokkaa puusta haluamansa kappaleen? Vai oletko kuin puutarhuri, joka luo kasveilleen mahdollisimman suotuisat olosuhteet, jotta ne voivat kukoistaa? Kirjassaan Puuseppä vai puutarhuri? Vanhemmuuden suorittamisesta onnellisen lapsuuden tukemiseen (Art House 2017) lapsuustutkija ja isoäiti Alison Gopnik haastaa koko vanhemmuuden käsitteen. Hän tarkastelee kriittisesti suorittamiseen perustuvaa vanhemmuusmallia, jossa ajatellaan, että vanhempien on kasvatettava lapsiaan tietyllä tavalla ollakseen niin sanotusti ”hyviä vanhempia”.

Alison Gopnik työskentelee psykologian professorina ja filosofian apulaisprofessorina Kalifornian yliopistossa Berkeleyssä ja on alansa tunnetuimpia asiantuntijoita. Teoksessaan hän valottaa onnellista lapsuutta ja tasapainoiseksi aikuiseksi kasvamista uusimman lasten oppimiseen ja kehityshistoriaan keskittyvän tutkimuksen kautta sekä tutkiskelee lapsuutta ja oppimista nykyajan, menneisyyden, evoluution sekä inhimillisen rakkauden näkökulmista.

Tämä ihana isoäiti kertoo kirjassaan myös anekdootteja lapsenlapsensa elämästä ja heidän välisestä suhteestaan. Näissä pätkissä näkyy vahvasti rakkaus lapseen ja lapsen kanssa, lapsen ehdoilla puuhaamiseen. Kirja onkin Gopnikin mukaan sekä isoäidin että tutkijan ja filosofin tuote. Hän toivoo, että tutkijuuden ja isoäitiyden yhdistäminen kirjassa auttaa ymmärtämään vanhempana olemisen arvoa.

Vanhempana olemista vai vanhemmuutta?

Alison Gopnik muistuttaa, että vanhempana oleminen on itse asiassa eri asia kuin vanhemmuus (engl. parenting), joka terminä on yleistynyt vasta 1970-luvulla. Kirjassaan Gopnik tarjoaakin vanhemmille ikään kuin vapautuksen vanhemmuuden vaatimuksista: ”[I]tse asiassa vanhemmuus on kamala keksintö. Se ei ole parantanut lasten eikä vanhempien elämää, vaan on eräissä suhteissa muuttanut sen ehkä entistä pahemmaksi. Yrityksestä tehdä lapsista kelvollisia aikuisiaon tullut keskiluokkaisille aikuisille loputon ahdistuksen, syyllisyyden ja turhautumisen lähde.”

Gopnik kritisoi useiden vanhempien hyvää tarkoittavaa tapaa muokata lastaan omiin toiveisiinsa sopivaksi tai toisaalta kasvattaa lasta ennalta määrättyyn muottiin – samaan tapaan kuin puuseppä muokkaa puuta haluamallaan tavalla. Sen sijaan hän toivoo, että vanhemmuus olisi enemmän kuin puutarhan hoitoa eli lapsen luontaisten taipumusten tukemista:

”Lapsista huolehtiminen on ehdottoman perustava, erittäin arvokas osa ihmiselämää. Mutta se ei ole puusepäntaitoa, tavoitehakuista toimintaa, jonka päämääränä on muovata lapsesta tietynlainen aikuinen. Vanhempana oleminen on kuin puutarhan hoitamista. Siinä on tarkoitus luoda antoisa, vakaa ja turvallinen ympäristö, joka antaa monille erilaisille kukille tilaisuuden loistaa. — Siinä on tarkoitus muodostaa jämerä ja silti joustava ekosysteemi, joka antaa lapsille mahdollisuuden luoda monia erilaisia, arvaamattomia aikuisen tulevaisuuksia. Siinä on kyseessä inhimillinen suhde, sitoutunut, ehdoton rakkaus tietyn vanhemman ja tietyn lapsen välillä.”

Kirja antaa aihetta pohtia omaa tyyliään toimia vanhempana sekä haastaa ajattelemaan jokaisen vanhemman suhdetta omiin lapsiinsa. Gopnik muistuttaa teoksessaan, että vanhemmuus on suhteessa olemista, eikä suorittamista tai lapsen muokkaamista. Meidän aikuisten kuuluu vain ohjata lapsia oikeaan suuntaan, eikä suinkaan suunnistaa lasten puolesta. Gopnik muistuttaa meitä myös yhdestä minun lempiasioistani eli leikin merkityksestä. Huojentavaa on mm. kuulla, että on todettu korrelaatio raisun leikin ja sosiaalisen kompetenssin välillä: ”Ihmislapsilla raisu leikki merkitsee myöhemmin parempaa sosiaalista kompetenssia.”

Gopnik pohtii kirjan lopussa myös äärimmäisen oivaltavasti sitä, miten teemme päätöksen hankkia lapsia – ja toisaalta myös päätöstä olla hankkimatta lapsia. ”Päätös lasten hankkimisesta ei koske pelkästään siitä päättämistä, mitä haluat, vaan siitä päättämistä, mikä aiot olla. — Ihminen joka päättää olla hankkimatta lapsia voi kannattaa muita arvoja hyljeksimättä lasten arvoa.”

Lempeää pohdintaa ja tiukkaa tiedettä

Kirja on lempeän pohtiva ja mielestäni myös todella vapauttava. Se on helppolukuinen, vaikka osittain sisältää hyvinkin tieteellistä tekstiä, mukaan lukien tutkimuksia ja erilaisia tieteellisiä kokeita. Veli-Pekka Ketolan suomennos on laadukas, selkeä ja miellyttävä.

Kirja on jaettu yhdeksään jaksoon:

1) Johdanto: Vanhemmuuden paradoksit
2) Lapsuuden evoluutio
3) Rakkauden evoluutio
4)Katselemalla oppiminen
5) Kuuntelemalla oppiminen
6) Leikki työnä
7) Varttuminen
8) Tulevaisuus ja menneisyys: Lapset ja teknologia
9) Lasten arvo

Puuseppä vai puutarhuri? -teosta ei välttämättä tarvitse lukea alusta loppuun järjestyksessä, vaan siitä voi valikoida mieleisensä osiot. Kannattaa tosin huomioida, että osioiden välillä on joitakin viittauksia, jotka jäävät epäselviksi, jos kirjaa ei lue kokonaan. Kirjan lopusta löytyy ihana, valtavan pitkä kirjallisuusluettelo, josta löytyy luettavaa kaikille vanhemmuudesta tai Alison Gopnikin ajatuksista enemmän kiinnostuneille.

Suosittelen lempeää ja mielenkiintoista kirjaa kaikille vanhemmille sekä vanhemmuudesta haaveileville. Se herättää todella ajattelemaan omaa suhdettaan lapsiin – nykyisiin tai mahdollisesti tuleviin. Se auttaa myös ymmärtämään omia vanhempia paremmin. Siinä on myös maailman ihanin ”epäjärjestelmällisyyden ylistys”, jossa todetaan mm. että lapset ovat auttamattoman, kiistämättömän sottaisia ja että olivat vanhemmuuden palkkiot millaiset tahansa, siisteys ei kuulu niihin. Jo pelkästään näiden virkkeiden takia olin valmis luottamaan tämän isoäiti-tutkija-filosofin ajatuksiin.

Lisäksi voin lämpimästi suositella kirjaa myös opettajille ja ammattikasvattajille. Alison Gopnik pohtii nimittäin kirjassaan mm. lapsen oppiaikaa ja koulutaitoja. Tosin tässä koulua käsittelevässä jaksossa huomaa kulttuurieron: yhdysvaltalainen koululaitos eroaa suomalaisesta. Me Suomessa onneksi teemme jo paljon asioita, joita Gopnik peräänkuuluttaa. Uusi opetussuunnitelma nimittäin kannustaa meitä opettajia hyödyntämään oppilaiden luontaista uteliaisuutta ja oppimistaitoja. Muistetaan, että liika opettaminen tappaa luovuuden, siksi lasta ei tulisi neuvoa liikaa. Leikki puolestaan on lapsille tärkeää, vaikka aikuiselle se näkyykin usein turhana, eihän leikissä oikeasti tehdä mitään järkevää. Kuitenkin juuri leikki on se, mikä auttaa lasta oppimaan. Minua ja opettajuuttani kirja ainakin herätteli taas sopivalla tavalla. Katson oppilaitani taas hieman uusin silmin.

Minulle kirjan yhdeksi kirjan tärkeimmistä anneista nousi Gopnikin ajatus siitä, että vanhempien ja lasten väliset suhteet ovat ainutlaatuisia ja arvokkaita itsessään. Luokaamme siis hyvät, turvalliset välit lapsiimme ilman, että yritämme liikaa kontrolloida heidän tulevaisuuttaan. ”Hyvänä vanhempana oleminen merkitsee, että lapsilla on tilaisuus onnistua tavoilla, joita me emme olisi voineet koskaan ennustaa tai kuvitella.”

Arvonta!

Mikä parasta! Saan arpoa lukijoideni kesken Alison Gopnikin teoksen Puuseppä vai puutarhuri? Vanhemmuuden suorittamisesta onnellisen lapsuuden tukemiseen. Kerro kommentissa, mikä on lempipuuhaasi lasten kanssa (omien lastesi tai ”lainattujen”). Osallistumisaika päättyy sunnuntaina 4.2. klo 21.00. Suoritan arvonnan viimeistään seuraavana päivänä. Jätä kommentin yhteyteen sähköpostiosoitteesi, jotta voin voiton sattuessa kohdallesi ottaa sinuun helposti yhteyttä. Julkaisen voittajan nimen tässä bloggauksessa viimeistään maanantaina 5.2.2018.

Voit tuplata mahdollisuuden voittoon osallistumalla arvontaan myös Facebookissa.

Onnea arvontaan!

”Rakkaudella ei ole päämääriä eikä mittapuita eikä suunnitelmia mutta sillä on tarkoitus. Rakkauden tarkoitus ei ole muuttaa rakastamiamme ihmisiä vaan antaa heille sitä, mitä he tarvitsevat kukoistaakseen. Sen tarkoitus ei ole muovata rakastettumme kohtaloa vaan auttaa häntä muovaamaan omansa.”
(Alison Gopnik)

-Saara

Kirja saatu arvioitavaksi kustantajalta. 

Anna lapsen leikkiä ja lähde leikkiin mukaan! Se tekee hyvää!

Kirppu on ruvennut nyt päivähoidon aloituksen jälkeen leikkimään kotona leikkejä, joissa päiväkotipäivien tapahtumat toistuvat. Dinosauruksilla onkin yhtäkkiä päiväkotikaverien nimet ja ne tervehtivät toisiaan tyyliin:

”Hei tinotaatu! Minä olen Ville. Hyvää viikonloppua. – Hei Ville-tinotaatu, minä olen Minttu. Pitä kivaa!”

Leikeissä toistuvat tutut fraasit: tervehdykset, toivotukset ja kiittämiset. Toistaiseksi nämä leikit ovat olleet Kirpun omia leikkejä. Hän saattaa leikkiä jotain Sikuriinan kanssa Sikuriinan ehdoilla, mutta vielä jokseenkin kömpelösti. Tosin eilen yllätyin, kun yhtäkkiä Sikuriina olikin äiti ja minä kummitäti – myös Kirpun puheessa! Useimmiten Kirppu kuitenkin vielä leikkii omaa leikkiään Sikuriinan rinnalla. Aidoimman kuuloiset lelujen väliset keskustelut kuulemme silloin, kun Kirppu saa leikkiä rauhassa, kylläisenä ja sopivan pirteänä.

Leikki on lapselle luontainen tapa toimia ja oppia. Leikin tuoksinassa lapsen ajattelu, muisti ja kieli kehittyvät. Leikeissä lapsi kokeilee, ratkaisee ongelmia ja harjoittelee asioiden ja käsitteiden yhdistämistä. Kun leikit kehittyvät rinnakkaisleikeistä yhteisiksi leikeiksi, lapsi oppii niissä myös erilaisia sosiaalisia taitoja, kuten kommunikointi- ja neuvottelutaitoja. Leikeissä lapsi pääsee turvallisesti käsittelemään tunteita ja vahvistamaan omia taitojaan ja kykyjään.

Ollessaan kolmevuotias Sikuriina tykkäsi leikkiä mm. juna- ja ratikkaleikkejä. Olin lähettänyt isovanhemmille viestin, jonka juuri satuin kännykästäni löytämään:

”Siivosin olohuoneessa. Siirtelin tuoleja ja niistä tuli juna. Sikuriina innoissaan. ”Minä menen keskustaan ostamaan juhlatarvikkeita.” Sitten kertoi pitkän listan mitä tarvitaan. Leikkii siis uudestaan sitä mitä oikeasti teimme lauantaina. Kävimme silloin yhdessä keskustassa junalla ostamassa sunnuntain juhliin kaikkea.”

Kotileikki on ollut Sikuriinan lempileikkejä jo pitkään. Kotileikissä hoidetaan vauvoja, käydään kaupassa ja kirjastossa, tehdään ruokaa – ja leikitään vauvojen kanssa vauvojen leikkejä. Kirppukin on mukana menossa. Hän matkii kaikkea, mitä sisko leikkii. Minä puolestani huomaan, että Sikuriina taltioi aivan kaiken, mitä kotonamme tapahtuu. Aika usein leikistä kuuluu minun arjessa käyttämiäni lausahduksia – sekä niitä positiivisen kannustavia että tiukkoja ja komentavia. Auts…

”Leikin kautta lapsi voi reflektoida usein päiväänsä, elämäänsä, tunteitaan. Jos kiellämme leikin, kiellämme usein suuren osan lapsuutta ja kasvua.” Näin kirjoittaa ihana, viisas bloggajakollegani Ihanasti Sopiva -blogista tekstissään Leikki on leikkiä, vaikka kasvaisikin isoksi. Leikki on tosiaan tärkeää ihan kaikille, pienille ja isoille.

Useimmilla ihmisillä on nimittäin luontainen tarve tehdä erilaisia näennäisesti tarpeettomia asioita. Leikissä on mahdollista syventyä asioihin, jotka eivät ole tästä maailmasta. Leikki nimittäin toimii omilla säännöillään. Leikkiin uppoutuessa aika katoaa. Tiede-lehden jutussa mainitaankin leikin yhteydessä myös flow-kokemus: ”Se on intensiivinen kevyen transsin kaltainen tila, joka sysää kaiken muun syrjään ja tuottaa nautinnollista mielihyvää.”

Meidän lapsillamme ei ole nyt säännöllisiä harrastuksia. Iltaisin on siis aikaa leikkiä. Olemme pyrkineet myös järjestämään lastenhuoneen niin, että siellä on hyvä leikkiä. Välillä leikit siirtyvät olohuoneeseen tai keittiöön, ja se on ihan ok (paitsi jos ne jäävät levälleen). Sikuriina opettaa leikkien kautta Kirpulle niin paljon kaikkea, että välillä mietin, miten kukaan (esim. Sikuriina itse) on pystynyt kasvamaan ilman sisarusta! Vaikka lasten keskinäiset leikit ovat useimmiten toimivia, kaivataan meitä aikuisia usein myös leikkiseuraksi. Liian harvoin kuitenkin leikkiin oikeasti paneudumme. Usein minäkin kyllä ”leikin”, mutta oikeasti kyllä ripustan pyykkejä, siivoan tai käytän kännykkää…

Ystäväni, Puutalobaby-blogia kirjoittava Krista on lanseerannut perheessään leikkivartin. Vartin ajan lapsi saa päättää, mitä leikitään ja saa johtaa leikkiä juuri haluamallaan tavalla. Ja vähintään sen vartin ajaksi lapsi saa aikuisen täyden huomion. Krista on myös huomannut, että leikkiin keskittyminen toimii hermolepona keskellä hektistä lapsiperhearkea. Leikki on aikuiselle myös suunnattoman vaikeaa, koska aivot käskevät koko ajan tekemään jotain TÄRKEÄÄ. Ainakin kurkkaamaan, kuinka monta viestiä kännykkään on tullut…

Haastankin nyt ihan jokaisen kokeilemaan leikkivarttia! Jos sinulla ei ole omia lapsia, lainaa joskus kummilasta, sukulaislasta tai naapurin lasta ja kokeile! Vartti leikkiä saattaa muuttaa päiväsi kulun! Ja jos kaipaatte lapsen kanssa vinkkejä leikkeihin, on Leikkipäivän nettisivuille koottu SATA leikkiä! Kannattaa kurkata.

Mikä on teidän lastenne lempileikki?

-Saara