Ota kuva! – Valokuva auttaa ja tukee lasta siirtymätilanteissa

Sikuriina keksi varttia vaille seitsemän eräänä iltana, että haluaa leikkiä Legoilla. Minun piti tyhjentää ja täyttää tiskikone, joten totesin, että Legot olivat juuri sopivaa puuhaa siksi hetkeksi. Sain niiden avulla lapset hetkeksi rauhoittumaan lähelleni keittiön pöydän ääreen. Samalla tiedostin ja myös tiedotin lapsille, että ihan viimeistään puolen tunnin kuluttua on pakko mennä pesulle eli aloittaa iltapuuhat.

”Jos juuri nyt on kivaa, miksi siitä kivasta pitäisi luopua ihan vain koska joku pyytää?”

Siirtymätilanteet ovat usein haastavia. Lapsi hahmottaa aikaa ja ympäristöä eri tavalla kuin aikuinen ja elää hetkessä. Jos juuri nyt on kivaa, miksi siitä kivasta pitäisi luopua ihan vain koska joku pyytää? Luopuminen on raskasta silloinkin, kun luvassa on jotain kivaa. Erityisen vaikeaa se on, kun pitäisi tehdä jotain tylsää, kuten vaikka niitä iltapuuhia…

Valokuva helpottaa siirtymistä

Siirtymävaiheita voi onneksi helpottaa monilla tavoilla. Tämän Lego-leikin yhteydessä onneksi tajusin ottaa kännykän käteeni käyttääkseni sen kameraa. Sekä Sikuriina että Kirppu suostuivat keräämään Legot, kunhan leikeistä oli otettu kuvat. Kuvasta nimittäin on mahdollista tarvittaessa myöhemmin katsoa, mihin vaiheeseen leikki on jäänyt viimeksi, asetella lelut samalla tavalla ja jatkaa. Tai kuvan avulla voi vain muistella kivaa leikkiä.

Kirpulla oli leikissään mm. erilaisia kulkuneuvoja.

Kuvat ovat ihania ja tärkeitä. Niiden avulla voi muistaa jo unohtuneitakin asioita. Kuvia katsellessa itsekin muistaa yhtäkkiä, miten pieniä lapset ovat olleet tai miten ihanaa meillä oli Barcelonan lomalla. Kirpulla on kuva perheestämme mukana päiväkodissa, ja minulla on lasten kuvat kalenterissani. Lisäksi meillä on kuvia rakkaistamme esillä kotonamme. Silloin tällöin saamme nähdä kuvia lastemme päivähoito- ja eskaripaikoista. On ihana nähdä, mitä lapset ovat puuhanneet!

Kuvia ja kuvaamista kannattaakin hyödyntää. Ja niitä kuvia kannattaa katsella lasten kanssa. Ne mahdollistavat ihanat pienet muistelutuokiot!

-Saara

PS. Hurlumhein kuvia löytyy mm. Instagramista!

”Äiti, mua pelottaa! Mä en halua! Tää on vaikeeta!” – Ethän vähättele lapsen tunteita

Kuusivuotiaan, taitavan ja osaavan Sikuriinan mielestä eskaritehtävät ovat välillä liian vaikeita. Maaliskuussa kolme vuotta täyttävä Kirppu itkee illalla, että nukkuminen pelottaa ja valittaa aamuisin samaa päiväkotiin menemisestä. Kyse ei välttämättä kuitenkaan ole Sikuriinan osaamattomuudesta tai Kirpun oikeasta pelosta. Lapsella ei nimittäin aina ole oikeita sanoja kuvaamaan kaikkia tunnetiloja, tuntemuksia, fiiliksiä tai oloaan. Tällöin lapsi saattaa käyttää sanoja, jotka ovat hänen mielessään suunnilleen sinne päin ja saattavat kuulostaa aikuisesta kummallisilta. Tunnetaidot ovat haastavia, mutta ne saa haltuunsa harjoittelemalla!

Lapsi ei aina muista kaikkea. Lapsi myös saattaa värittää kertomaansa tai sekoittaa asioita mielessään. Lapsi ei tee tätä pahalla tai kiusallaan, vaan siksi, että hänen päässään asiat ovat hyvinkin saattaneet tapahtua juuri niin, vaikka todellisuus olisikin toinen.

Esimerkiksi, kun Sikuriina sanoo, että eskaritehtävät ovat vaikeita, ne saattavat oikeasti olla vaikeita TAI ne ovat saattaneet tuntua vaikeilta, koska juuri sillä hetkellä häntä ei huvittanut tehdä niitä. Siihen syynä taas saattaa olla, että ne eivät motivoineet, häntä väsytti tai oli nälkä tms. Jonain toisena hetkenä ne täsmälleen samat tehtävät saattaisivat tuntua tosi helpoilta ja kivoilta.

Muistutan koulussa oppilaitteni vanhempia, että kannattaa vähän suodattaa lapsen puhetta. Aina siis kannattaa kyllä kuunnella, mitä lapsi sanoo, ja kysellä sitten vielä vähän lisää aiheesta. Jos jutussa on jotain kummallista, ei kannata vetää suoraan johtopäätöksiä, vaan ehkä kysellä lisätietoja esimerkiksi opettajalta. Tai odottaa vähän aikaa ja jutella uudestaan lapsen kanssa. Asia on saattanut selkiintyä lapsen mielessä. Varsinkin jos aiheeseen liittyy tunnekuohu, saattaa lapsi tarvita aikaa tunteesta yli pääsemiseen – sen jälkeen asia tulee ulos luultavasti selkeämmillä sanoilla ja oikeammalla tavalla.

Älä vähättele, vaan sanoita ja tue

Lapsen tunnetiloja ei kuitenkaan saa missään tapauksessa vähätellä. Itselleni tämä on haastavaa iltaisin eli silloin, kun itseäni alkaa väsyttää ja haluaisin päästä tekemään viimeiset työhommat, kotityöt yms. ennen omia iltapuuhiani. Jos lapset eivät menekään nukkumaan helposti, vaan Kirppu ilmoittaa, että häntä pelottaa tai Sikuriina haluaa kolmannen lasin vettä, minä huomaan, että rajani tulevat vastaan. Tällöinkin pitäisi kuitenkin malttaa kuunnella lasta, sanoittaa tämän tunteita, tarjota syliä ja olla se turvallinen aikuinen.

Lapsi ei ole pieni aikuinen, vaan täysin keskeneräinen olento. Lapsen tunteiden kehitystä pystyy tukemaan erilaisin keinoin. Metsäemo-bloggaajan perheessä tuttuja ovat Kiukku ja Vinku, jotka onneksi muuttivat (ainakin hetkeksi) pois. Kiukku teki kuitenkin comebackin ja siihen tutustuttiin tarkemmin ja opittiin keinoja kohdata se mm. Kasvun taian tunnetyöpajan avulla. Kasvun taika järjestää myös Lasten Tunnetaitoryhmiä ja tarjoaa muutakin tukea vanhemmille ja lapsille.

Meillä pohditaan siis parhaillaan, miten auttaa lasta, kun tätä pelottaa. Ja toisaalta myös, miten tukea lasta vaikeissa tilanteissa, kuten siirtymissä. Tunteiden tunnistamisessa tärkeää on niiden sanoittaminen. Niinpä me aikuiset harjoittelemme sanoja, joita voimme käyttää lasten kanssa. Pelon sijaan lasta saattaakin jännittää, ällötyksen sijaan kummaksuttaa tai oudoksuttaa ja inhon sijaan kummastuttaa.

Olemme myös ottaneet kokeiluun Positiivinen kasvatus -blogista löytämäni rauhoittumispaikan. Meillä rauhoittumispaikka on vielä kesken. Se on vasta säkki, joka on täynnä pehmoleluja ja jonka päällä voi köllötellä tai jonka sisään saa kömpiä. Haluaisin koota sen yhteyteen vielä erilaisia tavaroita rauhoittumista helpottamaan.

Älä lähde tunteeseen mukaan

Kun lapsi hermostuu, alkavat usein vanhemmallakin hermot kiristyä. Tai illalla, kun lapsi ei vaan nukahda, tekisi mieli vaan karjua, että NYT NUKUTAAN! Mutta se ei auta. Tärkeää on, että aikuinen pysyy rauhallisena, eikä lähde lapsen tunteeseen mukaan. Tarvitaan itsesäätelyä.

Aikuinen voi oppia toimimaan rauhallisesti erilaisissa tilanteissa. Aikuinen voi myös ottaa pienen aikalisän, jos hermot meinaavat mennä. Itselleni illat ovat niitä kaikkein vaikempia. Jos lapset eivät meinaa nukahtaa, saan tehdä kaikkeni pysyäkseni rauhallisena. Välillä joudun turvautumaan puolisooni – hän saa jatkaa nukutushommia, kun minä vedän henkeä.

Suosittelen lukemaan Anna Tommolan ja Sanna Häkkilän kirjan Rauhoita ja rohkaise – apua lapsen stressitilanteisiin. Kirjoitin siitä tekstissäni Lapsi kuin orkidea, voikukka tai vaikka viirivehka: Lapsen stressi näkyy eri tavoilla.

Miten käsittelet tunteita lapsen kanssa? Minkä koet haastavaksi tai vaikeaksi?

Olisi kiva kuulla kommentteja ja vertaiskokemuksia.

Lue lisää lapsen kiukusta Kasvun Taika -blogista: Pienen lapsen kiukku.

-Saara

PS. Olethan jo osallistunut arvontaan? Voit voittaa kirjan Puuseppä vai puutarhuri? Vanhemmuuden suorittamisesta onnellisen lapsuuden tukemiseen. Voit osallistua sekä blogissani että Facebookissa – tuplaa mahdollisuutesi osallistumalla molemmissa!

Puuseppä vai puutarhuri? -kirja herättää pohtimaan omaa suhdetta lapsiin ja lapsuuteen (mukana arvonta)

Kasvatatko lastasi kuin puuseppä, joka muokkaa puusta haluamansa kappaleen? Vai oletko kuin puutarhuri, joka luo kasveilleen mahdollisimman suotuisat olosuhteet, jotta ne voivat kukoistaa? Kirjassaan Puuseppä vai puutarhuri? Vanhemmuuden suorittamisesta onnellisen lapsuuden tukemiseen (Art House 2017) lapsuustutkija ja isoäiti Alison Gopnik haastaa koko vanhemmuuden käsitteen. Hän tarkastelee kriittisesti suorittamiseen perustuvaa vanhemmuusmallia, jossa ajatellaan, että vanhempien on kasvatettava lapsiaan tietyllä tavalla ollakseen niin sanotusti ”hyviä vanhempia”.

Alison Gopnik työskentelee psykologian professorina ja filosofian apulaisprofessorina Kalifornian yliopistossa Berkeleyssä ja on alansa tunnetuimpia asiantuntijoita. Teoksessaan hän valottaa onnellista lapsuutta ja tasapainoiseksi aikuiseksi kasvamista uusimman lasten oppimiseen ja kehityshistoriaan keskittyvän tutkimuksen kautta sekä tutkiskelee lapsuutta ja oppimista nykyajan, menneisyyden, evoluution sekä inhimillisen rakkauden näkökulmista.

Tämä ihana isoäiti kertoo kirjassaan myös anekdootteja lapsenlapsensa elämästä ja heidän välisestä suhteestaan. Näissä pätkissä näkyy vahvasti rakkaus lapseen ja lapsen kanssa, lapsen ehdoilla puuhaamiseen. Kirja onkin Gopnikin mukaan sekä isoäidin että tutkijan ja filosofin tuote. Hän toivoo, että tutkijuuden ja isoäitiyden yhdistäminen kirjassa auttaa ymmärtämään vanhempana olemisen arvoa.

Vanhempana olemista vai vanhemmuutta?

Alison Gopnik muistuttaa, että vanhempana oleminen on itse asiassa eri asia kuin vanhemmuus (engl. parenting), joka terminä on yleistynyt vasta 1970-luvulla. Kirjassaan Gopnik tarjoaakin vanhemmille ikään kuin vapautuksen vanhemmuuden vaatimuksista: ”[I]tse asiassa vanhemmuus on kamala keksintö. Se ei ole parantanut lasten eikä vanhempien elämää, vaan on eräissä suhteissa muuttanut sen ehkä entistä pahemmaksi. Yrityksestä tehdä lapsista kelvollisia aikuisiaon tullut keskiluokkaisille aikuisille loputon ahdistuksen, syyllisyyden ja turhautumisen lähde.”

Gopnik kritisoi useiden vanhempien hyvää tarkoittavaa tapaa muokata lastaan omiin toiveisiinsa sopivaksi tai toisaalta kasvattaa lasta ennalta määrättyyn muottiin – samaan tapaan kuin puuseppä muokkaa puuta haluamallaan tavalla. Sen sijaan hän toivoo, että vanhemmuus olisi enemmän kuin puutarhan hoitoa eli lapsen luontaisten taipumusten tukemista:

”Lapsista huolehtiminen on ehdottoman perustava, erittäin arvokas osa ihmiselämää. Mutta se ei ole puusepäntaitoa, tavoitehakuista toimintaa, jonka päämääränä on muovata lapsesta tietynlainen aikuinen. Vanhempana oleminen on kuin puutarhan hoitamista. Siinä on tarkoitus luoda antoisa, vakaa ja turvallinen ympäristö, joka antaa monille erilaisille kukille tilaisuuden loistaa. — Siinä on tarkoitus muodostaa jämerä ja silti joustava ekosysteemi, joka antaa lapsille mahdollisuuden luoda monia erilaisia, arvaamattomia aikuisen tulevaisuuksia. Siinä on kyseessä inhimillinen suhde, sitoutunut, ehdoton rakkaus tietyn vanhemman ja tietyn lapsen välillä.”

Kirja antaa aihetta pohtia omaa tyyliään toimia vanhempana sekä haastaa ajattelemaan jokaisen vanhemman suhdetta omiin lapsiinsa. Gopnik muistuttaa teoksessaan, että vanhemmuus on suhteessa olemista, eikä suorittamista tai lapsen muokkaamista. Meidän aikuisten kuuluu vain ohjata lapsia oikeaan suuntaan, eikä suinkaan suunnistaa lasten puolesta. Gopnik muistuttaa meitä myös yhdestä minun lempiasioistani eli leikin merkityksestä. Huojentavaa on mm. kuulla, että on todettu korrelaatio raisun leikin ja sosiaalisen kompetenssin välillä: ”Ihmislapsilla raisu leikki merkitsee myöhemmin parempaa sosiaalista kompetenssia.”

Gopnik pohtii kirjan lopussa myös äärimmäisen oivaltavasti sitä, miten teemme päätöksen hankkia lapsia – ja toisaalta myös päätöstä olla hankkimatta lapsia. ”Päätös lasten hankkimisesta ei koske pelkästään siitä päättämistä, mitä haluat, vaan siitä päättämistä, mikä aiot olla. — Ihminen joka päättää olla hankkimatta lapsia voi kannattaa muita arvoja hyljeksimättä lasten arvoa.”

Lempeää pohdintaa ja tiukkaa tiedettä

Kirja on lempeän pohtiva ja mielestäni myös todella vapauttava. Se on helppolukuinen, vaikka osittain sisältää hyvinkin tieteellistä tekstiä, mukaan lukien tutkimuksia ja erilaisia tieteellisiä kokeita. Veli-Pekka Ketolan suomennos on laadukas, selkeä ja miellyttävä.

Kirja on jaettu yhdeksään jaksoon:

1) Johdanto: Vanhemmuuden paradoksit
2) Lapsuuden evoluutio
3) Rakkauden evoluutio
4)Katselemalla oppiminen
5) Kuuntelemalla oppiminen
6) Leikki työnä
7) Varttuminen
8) Tulevaisuus ja menneisyys: Lapset ja teknologia
9) Lasten arvo

Puuseppä vai puutarhuri? -teosta ei välttämättä tarvitse lukea alusta loppuun järjestyksessä, vaan siitä voi valikoida mieleisensä osiot. Kannattaa tosin huomioida, että osioiden välillä on joitakin viittauksia, jotka jäävät epäselviksi, jos kirjaa ei lue kokonaan. Kirjan lopusta löytyy ihana, valtavan pitkä kirjallisuusluettelo, josta löytyy luettavaa kaikille vanhemmuudesta tai Alison Gopnikin ajatuksista enemmän kiinnostuneille.

Suosittelen lempeää ja mielenkiintoista kirjaa kaikille vanhemmille sekä vanhemmuudesta haaveileville. Se herättää todella ajattelemaan omaa suhdettaan lapsiin – nykyisiin tai mahdollisesti tuleviin. Se auttaa myös ymmärtämään omia vanhempia paremmin. Siinä on myös maailman ihanin ”epäjärjestelmällisyyden ylistys”, jossa todetaan mm. että lapset ovat auttamattoman, kiistämättömän sottaisia ja että olivat vanhemmuuden palkkiot millaiset tahansa, siisteys ei kuulu niihin. Jo pelkästään näiden virkkeiden takia olin valmis luottamaan tämän isoäiti-tutkija-filosofin ajatuksiin.

Lisäksi voin lämpimästi suositella kirjaa myös opettajille ja ammattikasvattajille. Alison Gopnik pohtii nimittäin kirjassaan mm. lapsen oppiaikaa ja koulutaitoja. Tosin tässä koulua käsittelevässä jaksossa huomaa kulttuurieron: yhdysvaltalainen koululaitos eroaa suomalaisesta. Me Suomessa onneksi teemme jo paljon asioita, joita Gopnik peräänkuuluttaa. Uusi opetussuunnitelma nimittäin kannustaa meitä opettajia hyödyntämään oppilaiden luontaista uteliaisuutta ja oppimistaitoja. Muistetaan, että liika opettaminen tappaa luovuuden, siksi lasta ei tulisi neuvoa liikaa. Leikki puolestaan on lapsille tärkeää, vaikka aikuiselle se näkyykin usein turhana, eihän leikissä oikeasti tehdä mitään järkevää. Kuitenkin juuri leikki on se, mikä auttaa lasta oppimaan. Minua ja opettajuuttani kirja ainakin herätteli taas sopivalla tavalla. Katson oppilaitani taas hieman uusin silmin.

Minulle kirjan yhdeksi kirjan tärkeimmistä anneista nousi Gopnikin ajatus siitä, että vanhempien ja lasten väliset suhteet ovat ainutlaatuisia ja arvokkaita itsessään. Luokaamme siis hyvät, turvalliset välit lapsiimme ilman, että yritämme liikaa kontrolloida heidän tulevaisuuttaan. ”Hyvänä vanhempana oleminen merkitsee, että lapsilla on tilaisuus onnistua tavoilla, joita me emme olisi voineet koskaan ennustaa tai kuvitella.”

Arvonta!

Mikä parasta! Saan arpoa lukijoideni kesken Alison Gopnikin teoksen Puuseppä vai puutarhuri? Vanhemmuuden suorittamisesta onnellisen lapsuuden tukemiseen. Kerro kommentissa, mikä on lempipuuhaasi lasten kanssa (omien lastesi tai ”lainattujen”). Osallistumisaika päättyy sunnuntaina 4.2. klo 21.00. Suoritan arvonnan viimeistään seuraavana päivänä. Jätä kommentin yhteyteen sähköpostiosoitteesi, jotta voin voiton sattuessa kohdallesi ottaa sinuun helposti yhteyttä. Julkaisen voittajan nimen tässä bloggauksessa viimeistään maanantaina 5.2.2018.

Voit tuplata mahdollisuuden voittoon osallistumalla arvontaan myös Facebookissa.

Onnea arvontaan!

”Rakkaudella ei ole päämääriä eikä mittapuita eikä suunnitelmia mutta sillä on tarkoitus. Rakkauden tarkoitus ei ole muuttaa rakastamiamme ihmisiä vaan antaa heille sitä, mitä he tarvitsevat kukoistaakseen. Sen tarkoitus ei ole muovata rakastettumme kohtaloa vaan auttaa häntä muovaamaan omansa.”
(Alison Gopnik)

-Saara

Kirja saatu arvioitavaksi kustantajalta. 

Anna lapsen leikkiä ja lähde leikkiin mukaan! Se tekee hyvää!

Kirppu on ruvennut nyt päivähoidon aloituksen jälkeen leikkimään kotona leikkejä, joissa päiväkotipäivien tapahtumat toistuvat. Dinosauruksilla onkin yhtäkkiä päiväkotikaverien nimet ja ne tervehtivät toisiaan tyyliin:

”Hei tinotaatu! Minä olen Ville. Hyvää viikonloppua. – Hei Ville-tinotaatu, minä olen Minttu. Pitä kivaa!”

Leikeissä toistuvat tutut fraasit: tervehdykset, toivotukset ja kiittämiset. Toistaiseksi nämä leikit ovat olleet Kirpun omia leikkejä. Hän saattaa leikkiä jotain Sikuriinan kanssa Sikuriinan ehdoilla, mutta vielä jokseenkin kömpelösti. Tosin eilen yllätyin, kun yhtäkkiä Sikuriina olikin äiti ja minä kummitäti – myös Kirpun puheessa! Useimmiten Kirppu kuitenkin vielä leikkii omaa leikkiään Sikuriinan rinnalla. Aidoimman kuuloiset lelujen väliset keskustelut kuulemme silloin, kun Kirppu saa leikkiä rauhassa, kylläisenä ja sopivan pirteänä.

Leikki on lapselle luontainen tapa toimia ja oppia. Leikin tuoksinassa lapsen ajattelu, muisti ja kieli kehittyvät. Leikeissä lapsi kokeilee, ratkaisee ongelmia ja harjoittelee asioiden ja käsitteiden yhdistämistä. Kun leikit kehittyvät rinnakkaisleikeistä yhteisiksi leikeiksi, lapsi oppii niissä myös erilaisia sosiaalisia taitoja, kuten kommunikointi- ja neuvottelutaitoja. Leikeissä lapsi pääsee turvallisesti käsittelemään tunteita ja vahvistamaan omia taitojaan ja kykyjään.

Ollessaan kolmevuotias Sikuriina tykkäsi leikkiä mm. juna- ja ratikkaleikkejä. Olin lähettänyt isovanhemmille viestin, jonka juuri satuin kännykästäni löytämään:

”Siivosin olohuoneessa. Siirtelin tuoleja ja niistä tuli juna. Sikuriina innoissaan. ”Minä menen keskustaan ostamaan juhlatarvikkeita.” Sitten kertoi pitkän listan mitä tarvitaan. Leikkii siis uudestaan sitä mitä oikeasti teimme lauantaina. Kävimme silloin yhdessä keskustassa junalla ostamassa sunnuntain juhliin kaikkea.”

Kotileikki on ollut Sikuriinan lempileikkejä jo pitkään. Kotileikissä hoidetaan vauvoja, käydään kaupassa ja kirjastossa, tehdään ruokaa – ja leikitään vauvojen kanssa vauvojen leikkejä. Kirppukin on mukana menossa. Hän matkii kaikkea, mitä sisko leikkii. Minä puolestani huomaan, että Sikuriina taltioi aivan kaiken, mitä kotonamme tapahtuu. Aika usein leikistä kuuluu minun arjessa käyttämiäni lausahduksia – sekä niitä positiivisen kannustavia että tiukkoja ja komentavia. Auts…

”Leikin kautta lapsi voi reflektoida usein päiväänsä, elämäänsä, tunteitaan. Jos kiellämme leikin, kiellämme usein suuren osan lapsuutta ja kasvua.” Näin kirjoittaa ihana, viisas bloggajakollegani Ihanasti Sopiva -blogista tekstissään Leikki on leikkiä, vaikka kasvaisikin isoksi. Leikki on tosiaan tärkeää ihan kaikille, pienille ja isoille.

Useimmilla ihmisillä on nimittäin luontainen tarve tehdä erilaisia näennäisesti tarpeettomia asioita. Leikissä on mahdollista syventyä asioihin, jotka eivät ole tästä maailmasta. Leikki nimittäin toimii omilla säännöillään. Leikkiin uppoutuessa aika katoaa. Tiede-lehden jutussa mainitaankin leikin yhteydessä myös flow-kokemus: ”Se on intensiivinen kevyen transsin kaltainen tila, joka sysää kaiken muun syrjään ja tuottaa nautinnollista mielihyvää.”

Meidän lapsillamme ei ole nyt säännöllisiä harrastuksia. Iltaisin on siis aikaa leikkiä. Olemme pyrkineet myös järjestämään lastenhuoneen niin, että siellä on hyvä leikkiä. Välillä leikit siirtyvät olohuoneeseen tai keittiöön, ja se on ihan ok (paitsi jos ne jäävät levälleen). Sikuriina opettaa leikkien kautta Kirpulle niin paljon kaikkea, että välillä mietin, miten kukaan (esim. Sikuriina itse) on pystynyt kasvamaan ilman sisarusta! Vaikka lasten keskinäiset leikit ovat useimmiten toimivia, kaivataan meitä aikuisia usein myös leikkiseuraksi. Liian harvoin kuitenkin leikkiin oikeasti paneudumme. Usein minäkin kyllä ”leikin”, mutta oikeasti kyllä ripustan pyykkejä, siivoan tai käytän kännykkää…

Ystäväni, Puutalobaby-blogia kirjoittava Krista on lanseerannut perheessään leikkivartin. Vartin ajan lapsi saa päättää, mitä leikitään ja saa johtaa leikkiä juuri haluamallaan tavalla. Ja vähintään sen vartin ajaksi lapsi saa aikuisen täyden huomion. Krista on myös huomannut, että leikkiin keskittyminen toimii hermolepona keskellä hektistä lapsiperhearkea. Leikki on aikuiselle myös suunnattoman vaikeaa, koska aivot käskevät koko ajan tekemään jotain TÄRKEÄÄ. Ainakin kurkkaamaan, kuinka monta viestiä kännykkään on tullut…

Haastankin nyt ihan jokaisen kokeilemaan leikkivarttia! Jos sinulla ei ole omia lapsia, lainaa joskus kummilasta, sukulaislasta tai naapurin lasta ja kokeile! Vartti leikkiä saattaa muuttaa päiväsi kulun! Ja jos kaipaatte lapsen kanssa vinkkejä leikkeihin, on Leikkipäivän nettisivuille koottu SATA leikkiä! Kannattaa kurkata.

Mikä on teidän lastenne lempileikki?

-Saara

Vahvuusvariksen bongausopas opastaa luonteenvahvuuksien maailmaan

Tiedätkö mitkä ovat luonteenvahvuuksia? Osaatko tunnistaa niitä itsessäsi? Entä lapsissasi?

Meillä kaikilla on luonteenvahvuuksia. Ne ovat niitä taitoja, joiden avulla onnistumme, yllämme parhaimpaamme ja saavutamme tavoitteitamme. Ne kehittyvät koko iän ja niistä on hyötyä kaikilla eri elämänalueilla. Niitä pystyy myös aktiivisesti kehittämään niin halutessaan – oppimaan ja opettamaan. Luonteenvahvuuksia on paljon, esimerkiksi sinnikkyys, itsesäätely, rohkeus, sosiaalinen älykkyys ja huumorintaju.

Olen päässyt koulutyössäni tutustumaan Lotta Uusitalo-Malmivaaran ja Kaisa Vuorisen Huomaa hyvä -kirjaan ja kortteihin (PS-kustannus). Näitä olen koulussa hyödyntänyt vahvuusopetuksen toteuttamiseen. Viime kevään ja tämän syksyn aikana olen käyttänyt näitä materiaaleja siihen, että olemme oppilaiden kanssa ruvenneet tutustumaan luonteenvahvuuksiimme ja pohtimaan, missä niiden käyttöä voi havaita ja miten niitä voi harjoitusten avulla vahvistaa. Huomaa hyvä! -kirjan avulla olen itsekin oppinut valtavasti luonteenvahvuuksista ja niiden hyödyntämisestä.

”Positiivinen pedagogiikka ja vahvuuskasvatus ovat myös kodin juttu!”

Tänä vuonna Huomaa hyvä! -materiaalien tekijöiltä ilmestynyt uusi kirja Vahvuusvariksen bongausopas (PS-kustannus, 2017). Vaikka kirja tavallaan onkin jatko-osa, se toimii myös itsenäisenä teoksenaan. Kirjan takakannessa kerrotaan seuraavasti: ”Kirjassa kerrotaan ytimekkäästi vahvuuspedagogiikan perusteet ja esitellään runsaasti luonteenvahvuuksien harjoittelun toimintaideoita. Harjoitukset sopivat erityisesti varhaiskasvatus- ja alakouluikäisille.”

Kirja onkin siis omiaan ammattikasvattajalle, mutta mikä parasta kirjasta löytyy paljon vinkkejä myös vanhemmille! Vinkkien avulla vanhempien on helppo ottaa luonteenvahvuudet ja niiden bongaus käyttöön kotona. Positiivinen pedagogiikka ja vahvuuskasvatus ovat myös kodin juttu! Mitä useammalta taholta ja henkilöltä lapsi saa huomioita ja varhaiskasvatusta, sitä paremmin se toimii!

Bongausopas on jaettu kolmeen osaan:
1) Teoriaosio esittelee vahvuusbongailun lähtökohdat ja avaa luonteenvahvuuksien lähtökohdat, hyödyt ja historian.
2) Toinen osio keskittyy siihen, miten luonteenvahvuuksiin voi tutustua, harjoitella ja käyttää varhaiskasvatuksessa sekä erityisen tuen luokassa ja miten myös aineenopettajat pystyvät hyötymään luonteenvahvuuksien bongailusta.
3) Kolmas osio on yli SATA tehtävää sisältävä työkalupakki, josta löytyy tehtäviä aivan kaiken ikäisille – myös aikuisille työyhteisössä tehtäväksi! Tai kotona lasten kanssa tehtäväksi!

Vaikka kirja onkin erityisesti suunnattu ammattikasvattajille, aivan koko kirjan antia pystyy mielestäni hyödyntämään myös kotona. Onhan lapsen kasvatus ensisijaisesti kodin tehtävä. Juurikin tästä syystä vanhemmat on myös erikseen huomioitu kirjassa. Kirjan ensimmäinen osio esimerkiksi sisältää vinkkejä siihen, miten pääsee nopeasti mukaan vahvuusbongaukseen: helli hyvää, opeta hyvää ja opeta taitoa ottaa hyvää vastaan. Lisäksi sekä ensimmäisessä että kolmannessa osiossa on jaksot, jotka ohjaavat ammattikasvattajat tekemään yhteistyötä vanhempien kanssa (Yhteistyö huoltajien kanssa ja Otetaan vanhemmat mukaan).

Esimerkiksi tämä tehtävä toimii sekä kotona että koulussa tai päiväkodissakin!

Ihanaa kirjassa on se, että siinä on paitsi valmiita tehtäviä ja monistettavia pohjia, siinä on myös runsaasti ideoita, jotka antavat tilaa kasvattajan omille näkemyksille ja luovuudelle. Jokainen pystyy siis hyödyntämään niitä omia vahvuuksiaan myös tehtävien kehittelyssä. Suosittelen lämpimästi tutustumaan kirjaan ja vinkkaamaan siitä myös ihan jokaisen lapsen kasvattajille niin päiväkoteihin kuin kouluihinkin.

Ja hei, täältä löytyy Vahvuusbongarin huoneentaulu. Kurkkaa ihmeessä!

Vahvuusbongaus kannattaa!

-Saara

Kirja saatu arvioitavaksi kustantajalta.

Anna palautetta, kysy, kiinnostu! Se kannattaa!

Oletko joskus jäänyt pohtinut jotain lapsesi päivähoitoon liittyvää asiaa? Onko lapsesi kertonut jotain, mikä on kuulostanut kummalta? Onko sinulla jokin idea päivähoidon toiminnan parantamiseksi? Onko jokin asia tuntunut kivalta, hyvältä, ihanalta?

Oletko laittanut asiasta viestiä, kyselyä tai palautetta?

Kirpun päiväkodista minulla on lähinnä hyvää sanottavaa. Työntekijät ovat ihania ja joustavia, varhaiskasvatus laadukasta, viestintä toimii ja Kirppu on tyytyväinen. Olen pyrkinyt iltapäivisin kiittämään työntekijöitä hienosta työstä. Vanhempainillassa pääsin kiittelemään myös johtajan kuullen.

Kuitenkin nyt kuluneella viikolla jäin ihmettelemään erästä käytäntöä. Tai lähinnä sitä, voiko se olla käytäntö. Asia jäi pyörimään mieleeni. Pohdin, olinko mahdollisesti ymmärtänyt tilanteen väärin vai oliko tapahtunut jotain, mitä en ymmärtänyt.

Tiesin, etten pääsisi seuraavana päivänä paikan päälle selvittämään asiaa, joten päätin lähettää päiväkodin johtajalle viestin. Sähköpostissani pyrin neutraaliuteen. Selitin asiani, pohdin sen vaikutuksia, lisäsin aiheeseen liittyvän linkin ja loppuun laitoin toiveen, että kyseessä olisi väärinymmärrys. Kritisoin mahdollisimman rakentavasti asiaa, en ihmistä, koska siihen ei ollut tarvetta. Pyrin yhteistyöhön, en toisen tekemän arvokkaan työn lyttäämiseen – mitä valitettavan usein myös kohtaa.

Odotin toki, että viestiini reagoidaan, mutta yllätyin todella, kun päiväkodin johtaja oli soittanut minulle seuraavana päivänä jo heti aamusta. Saimme yhteyden puolenpäivän aikaan ja keskustelimme aiheesta hyvässä hengessä.

Päiväkodin johtaja kiitti minua siitä, että olin lähestynyt häntä heti, että hän oli saanut viestin suoraan minulta, eikä joutunut lukemaan asiaa esimerkiksi päiväkodin palautekyselystä. Hän kertoi, että oli keskustellut päiväkodin työntekijöiden kanssa asiasta ja olin ymmärtänyt osittain väärin, mutta kuitenkin olin oikeilla jäljillä. Hän oli hyödyntänyt lähettämääni linkkiä ja kirjasi keskustelun aikana muistiin kehitysehdotukseni. Hän lupasi paneutua asiaan ja myös pyysi minua olemaan yhteydessä, jos haluan jatkaa keskustelua aiheesta. Kiitimme lopuksi toisiamme yhteistyöstä.

Tästä sain vahvistusta pyrkimykselleni olla jatkossakin utelias, kysyä rohkeasti, kiinnostua ja antaa rakentavaa, palautetta! Pienistäkin asioista! Tähän on usein mahdollisuus myös vanhempainilloissa – Ihanasti sopiva -blogissa kerrotaan täällä, miksi vanhempainiltaan kannattaa osallistua!

Ja jos johonkin asiaan on tyytyväinen, siitäkin kannattaa sanoa tai viestittää. Opettajana voin kertoa, että parasta on, kun vanhemmalta tulee kiitosviesti yllättäen, kesken lukukauden.

Pienet sanat ja teot merkitsevät!

Näytetään mallia lapsillemme: Otetaan asioita puheeksi hyvässä hengessä. Annetaan palautetta. KIITETÄÄN ja kehutaan.

Kiitos, että luit!

-Saara

Kuvituskuva: Pixabay

 

Tunnetaitoja opettelemassa: Henkinen ankkuri auttaa muistamaan

”Äiti!”

Tiedän jo äänensävystä ja -väristä, mitä Kirppu seuraavaksi sanoo. Toistan kuitenkin kiltisti vuorosanani: ”No, mitä rakas?”

”Minun päiväkotihha on monta pottaa.”

Vastaan, että niin onkin ja että se on hyvä asia, kun lapsiakin on monta. Kirppu hymyilee ja jatkaa puuhiaan.

Tätä virkettä Kirppu on toistanut meille aivan päiväkodin aloituksesta asti. Mietin pitkään, mikä tarkoitus tällä virkkeellä on. Jostain päähäni pälkähti sana ”ankkuri”. Googlailin vähän ja löysin seuraavanlaisen selityksen:

”Tunteiden ankkurointi on neurolingvistisen ohjelmoinnin (NLP) termi. Se tarkoittaa visuaalista (näkyvää), auditiivista (kuuluvaa) tai kinesteettistä (tuntuvaa) laukaisinta, joka on yhdistynyt mielessä tuottamaan ennalta halutun vasteen tai vaikkapa tunnetilan. Ankkurit ovat ihmiselämän kannalta merkittäviä, sillä niiden avulla kaikki tavat ja tottumukset rakentuvat. Ankkurit ovat myös tapa juurruttaa jokin tieto tai kyky tiedostumattomaan mieleen.” (Lähde.)

Virke ”Minun päiväkotihha on monta pottaa.” on Kirpun ankkuri. Hän on itse kehittänyt sen pitääkseen päiväkodin mielessään, ajatuksissaan.

Asiaan sen kummemmin perehtymättä voisin kuvitella, että ankkureita voi käyttää myös, jos lapsen on vaikea jäädä päiväkotiin. Ankkurin avulla koti ja vanhemmat pysyvät mielessä.

Kirpun on ollut hieman vaikea jäädä aamuisin hoitoon. Jossain vaiheessa perheemme valokuvan katsominen auttoi, toimi ankkurina. Nyt reppuun on joka aamu pakattu huolella isovanhemmilta saatu kaivinkone. Sen avulla lähtö sujuu, mutta kun pitäisi mennä aamupalalle, Kirppu peittää silmät käsillään ja käpertyy syliin. Hoitajan sylin kautta siirtyminen aamupalapöytään sujuu kuitenkin kohtuullisen hyvin ja iltapäivisin haen iloisen ja tyyty lapsen kotiin.

Taidan kuitenkin tarkkailla näitä ankkureita jatkossa tarkemmin. Ovat mielenkiintoisia.

Onko teillä selviä ankkureita?

-Saara

Kuva: Pixabay

Lapsi kuin orkidea, voikukka tai vaikka viirivehka: Lapsen stressi näkyy eri tavoilla

Haen kaksivuotiaan Kirpun päiväkodista. Saan kuulla, miten hienosti päivä on mennyt. Kirppu on syönyt hyvin, nukkunut hyvin, leikkinyt paljon, osallistunut kaikkeen toimintaan, kerännyt lelut pois leikin jälkeen, malttanut kuunnella sadun, pitänyt kiinni rattaista puistoon siirryttäessä jne. Kaikki on mennyt upeasti, ei mitään ongelmaa. Kaappaan pienen syliini ja hänen pyynnöstään kannan kotiin asti.

Kotona alkaa itku. Potkupyörä on parvekkeella, eikä parvekkeen ovi aukea. Äiti ei saisi sitä avata, vaan Kirppu itse. Potkupyöräkään ei tottele, vaan kaatuu, kun Kirppu yrittää kääntää sitä. Harmittaa. Kypärä on tyhmä, Kirppu ei haluaisi sitä. Hissiin pitää päästä ensimmäisenä. Ei aina, mutta juuri nyt. Kiukuttaa, kun äiti ei tajua, että juuri nyt maailman tärkeintä on saada painaa hissin nappia, joka on niin korkealla, että äidin pitää nostaa. Potkupyörästä ei kuitenkaan voi päästää irti. Äidin ongelma. Ei Kirpun. Kirppu tietää, mitä tahtoo.

Ulkona kaikki on taas paremmin. Kirppu potkuttelee tyytyväisenä ja taitavasti. Pääsemme Sikuriinan päiväkodille. Juttelen siellä taas aikuisen kanssa. Päivä on mennyt hienosti. Proteesi on ollut taas ennätyspitkään kädessä ja Sikuriina on käyttänyt sitä taitavasti. Ruoka on maistunut ja leikit sujuneet. Ei ongelmia, kaikki hyvin. Kavereita on ja paljon on opittu uutta. Halaan Sikuriinaa ja haemme sisältä hänen tavaransa.

Sikuriinaa harmitti, kun leikki oli jäänyt kesken. Kiukku iski kotimatkalla.

Kotimatkalla kenkä rupeaa painamaan Sikuriinaa. Hattukin on huonosti. Reppua hän ei halua itse kantaa. Ei jaksa. Harmittaa, kun pikkuveljellä on potkupyörä, mutta Sikuriinalla ei mitään. Kotona ruoka ei maistu. On tylsää, kun ei mennä mihinkään. Tai sitten on tyhmää, että mennään, eikä saa rauhassa leikkiä kotona. Toisaalta kotona leikeissä pitäisi olla leikkikaveri, joka on saman ikäinen. Kirppu ei kelpaa. Paitsi silloin, kun Kirppu on se paras kaveri, rakkain kaikista. Ainakin noin viiden minuutin ajan.

Vanhemmalla menee pää pyörälle. Miten nämä lapset, joita niin kehutaan päiväkodeissa, ovatkin kotona yhtäkkiä niin kovin haastavia?

Rauhoita ja rohkaise – apua lapsen stressitilanteisiin -kirjassa (Nemo, 2017) kerrotaan kirjan nimen mukaisesti lapsen stressistä. ”Stressinaiheet lapsen arjessa voivat tuntua aikuisen näkökulmasta pieniltä, mutta lapsen maailman ne voivat suistaa hetkeksi raiteiltaan. Aina niitä ei ole edes helppo tunnistaa. Pienelle lapselle stressaavaa voi olla jo se, että kaveri – tai vaikka oma sisarus – haluaa leikeissä eri asiaa kuin lapsi itse. Ristiriita voi syntyä siitäkin, että päiväkodissa säännöt eivät olekaan samat, joihin lapsi on tottunut kotona.”

Kirja puhutaan mm. voikukka- ja orkidealapsista: ”Jotkut lapset ovat kuin orkideoita: he ovat herkkiä huonolle hoivalle, mutta suotuisissa oloissa puhkeavat suorastaan kukkaan. Toiset taas ovat kuin voikukkia: rehottavat ongelmitta keskinkertaisessakin maaperässä.”

Meidän lapsemme eivät taida olla voikukkia tai orkideoita. Mielestäni he muistuttavat enemmän mummoltani saamaani viirivehkaa.

”Huoneilman yksi parhaimmista puhdistajista on viirivehka. Se on myös erittäin helppohoitoinen viherkasvi jopa aloittelijalle. — Viirivehka viihtyy parhaiten puolivarjossa ja hajavalossa. Sitä ei tarvitse sijoittaa ikkunalle, eikä etenkään suoraan auringonpaisteeseen. Ainoa asia, mikä sen hoidossa on syytä muistaa, on säännöllinen kastelu.” (Lähde.)

Lapseni sinnittelevät pirteinä ja tomerina, kunnes nuupahtavat hyvinkin yllättäen, kuten myös kirjovehkamme (joita nykyään on jo useampi). Meidän kirjovehkamme kukkivat nykyään äärimmäisen harvoin, koska ovat valitettavasti aivan liian huonolla hoidolla. Onneksi lapsemme sentään puhkeavat kukoistukseen päivittäin: aina, kun heitä kehuu tai heidän kanssaan touhuaa. Rakkaat. Helppohoitoisia, mutta myös helposti väsähtäviä – niin kirjovehkat kuin lapsemmekin.

Iltapäivisin, silloin kun lapseni väsähtävät ja raivoavat, katson itse peiliin. Olenko itse muistanut ottaa lapset huomioon riittävällä tavalla? Osaanko toimia ”apukuskina kuohuttavissa tilanteissa”? Ei auta yhtään, että itse on väsynyt työpäivän jäljiltä. Vanhempana pitäisi kuitenkin jaksaa toimia lapsen tunteiden tulkkina.

Stressinsäätely on taito, jota voi harjoitella ja jonka voi oppia. ”Kun säätely toimii, tunteet eivät enää ohjaa ajatuksia ja tekoja ja vireystilakin pysyy sopivalla tasolla. Tilanteet eivät enää tunnu stressaavilta. Pohjimmiltaan kyse on joistavuudesta, siitä että tulee toimeen itsensä ja muiden kanssa.”

Minä olen tällä hetkellä äärimmäisen tyytyväinen valintaamme rauhoittaa illat eli jättää lasten harrastukset toistaiseksi pois arjestamme. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että päiväkoti- ja eskaripäivissä on aivan riittävästi toimintaa, virikkeitä ja ihmissuhdekuvioita lapsillemme. Iltaisin ladataan akut seuraavaa päivää varten.

Suosittelen lämpimästi Rauhoita ja rohkaise -kirjaa aivan kaikille vanhemmille ja lasten kanssa työskenteleville. Kirja on kirjoitettu hienosti: siinä on aitoja kertomuksia ja kokemuksia, joiden kautta teoria nivoutuu käytäntöön. Lisäksi jokaisen luvun lopussa on loistava tiivistelmä ko. luvun tärkeimmistä asioista. Itselleni kirja oli hyödyllinen paitsi alle kouluikäisten äitinä myös luokanopettajana, joka joutuu päivittäin pohtimaan eri tavalla asioihin reagoivien eli eri tavalla stressiä käsittelevien oppilaiden opettamista.

-Saara

Kirja saatu kustantajalta arvioitavaksi.

”Äiti, mua pelottaa! Mä en halua! Tää on vaikeeta!” – Vanhempi, ethän vähättele lapsen tunteita!

Viisivuotiaan Sikuriinan mielestä eskaritehtävät ovat välillä liian vaikeita. Kaksivuotias Kirppu itkee illalla, että nukkuminen pelottaa ja valittaa aamuisin, että päiväkotiin meno pelottaa. Lapsella ei aina ole oikeita sanoja kuvaamaan kaikkia tunnetiloja, tuntemuksia, fiiliksiä tai oloaan. Tällöin lapsi saattaa käyttää sanoja, jotka ovat hänen mielessään suunnilleen sinne päin ja saattavat kuulostaa aikuisesta kummallisilta.

Muistutan koulussa oppilaitteni vanhempia, että kannattaa vähän suodattaa lapsen puhetta. Kannattaa kuunnella, mitä lapsi sanoo, ja kysellä sitten vielä vähän lisää. Jos jutussa on jotain kummallista, kannattaa kysellä lisätietoja opettajalta. Lapsi ei aina muista kaikkea. Lapsi myös saattaa värittää kertomaansa tai sekoittaa asioita mielessään. Lapsi ei tee tätä pahalla, kiusallaan, vaan siksi, että hänen päässään asiat ovat hyvinkin saattaneet tapahtua juuri niin, vaikka todellisuus olisikin toinen.

Esimerkiksi, kun Sikuriina sanoo, että eskaritehtävät ovat vaikeita, ne saattavat olla vaikeita TAI ne ovat saattaneet tuntua vaikeilta, koska juuri sillä hetkellä häntä ei huvittanut tehdä niitä, koska ne eivät motivoineet, koska häntä väsytti tai oli nälkä tms. Jonain toisena hetkenä ne täsmälleen samat tehtävät saattaisivat tuntua tosi helpoilta ja kivoilta.

Lapsen tunnetiloja ei saa missään tapauksessa vähätellä. Itselleni tämä on haastavaa iltaisin silloin, kun itselläni alkaa olla väsynyt olo ja haluaisin päästä tekemään viimeiset hommat, kotityöt yms. ennen omia iltapuuhiani. Jos lapset eivät menekään nukkumaan helposti, vaan Kirppu ilmoittaa, että häntä pelottaa tai Sikuriina haluaa kolmannen lasin vettä, minä huomaan, että rajani tulevat vastaan. Tällöinkin pitäisi kuitenkin malttaa kuunnella lasta, sanoittaa tämän tunteita, tarjota syliä ja olla se turvallinen aikuinen.

Lapsi ei ole pieni aikuinen, vaan täysin keskeneräinen olento. Lapsen tunteiden kehitystä pystyy tukemaan erilaisin keinoin. Ihanasti sopiva -blogissa on asunut Kiukku ja Vinku, jotka onneksi muuttivat (ainakin hetkeksi) pois. Kiukku teki kuitenkin comebackin ja siihen tutustuttiin tarkemmin ja opittiin keinoja kohdata se.

Meillä pohditaan siis parhaillaan, mitä tehdä lapsen pelolle. Ja toisaalta myös, miten tukea lasta vaikeissa tilanteissa, kuten siirtymätilanteissa. Tunteiden tunnistamisessa tärkeää on niiden sanoittaminen. Niinpä me aikuiset harjoittelemme sanoja, joita voimme käyttää lasten kanssa. Pelon sijaan saattaakin jännittää, ällötyksen sijaan saattaakin oudoksuttaa ja inhon sijaan saattaakin kummastuttaa.

Luen parhaillaan Anna Tommolan ja Sanna Häkkilän kirjaa Rauhoita ja rohkaise – apua lapsen stressitilanteisiinJo nyt voin sanoa, että loistava kirja. Suosittelen lämpimästi! Tästä tulossa myös ihan oma postaus piakkoin! Ja siihen liittyen kysyisinkin:

Mitä on lapsen stressi? Miten se näkyy teidän arjessanne?

Kaikki vastaukset (kommentit) ovat kultaakin kalliimpia! Kiitos jo etukäteen. 🙂

-Saara

Lelu on lelu, väri on väri – Ei enää tyttöjen ja poikien juttuja!

Sain blogiini (vanhaan osoitteeseen, tähän postaukseen) jo kesällä anonyymin kommentin, että Sikuriinan uusi pyörä näyttää poikien pyörältä. Jäin miettimään tätä: Miksi jonkun mielestä näin on? Miksi edelleen olisi poikien ja tyttöjen juttuja?

”Miksi lasten mielenkiinnon kohteita väkisin edelleen rajataan (oletetun) sukupuolen mukaan?”

Ensin siitä pyörästä: Pyörä on violetti. Sellainen kunnon violetti, ei mikään hempeä lila. Väri sopii mielestäni sekä tytöille että pojille. Tehostevärinä siinä on limenvihreää, joka on minun lempivärini! Pyörä on hyvin sporttinen. Sen ajoasento on melko eteenpäin nojaava, siinä on leveät renkaat, eikä siinä ole koria tai muita lisävarusteita tai koristeita. Ehkä juuri sporttisuus vaikuttaa siihen, että pyörä saattaa näyttää jonkun silmään ”poikamaiselta”.

Kuulin, että eräässä eskariryhmässä lapsille oli jaettu puuhatehtäviä sukupuolen mukaan: niin, että tytöt saivat valita perhosen, kruunun tai kukan, kun taas pojille oli tarjolla auto, talo tai paloauto. En ihan ymmärrä tätä. Miksi lasten mielenkiinnon kohteita väkisin edelleen rajataan (oletetun) sukupuolen mukaan?

Pyrin kasvattamaan lapsemme sukupuolisensitiivisesti. Haluan, että he oppivat kohtaamaan ja hyväksymään ihmiset omana itsenään ilman sukupuoleen kohdistuvia ennakko-oletuksia. Sukupuolisensitiivisyydestä voi lukea lisää esimerkiksi Suomen Setlementtiliiton sivuilta täältä.

En siis missään nimessä halua häivyttää lastemme sukupuolia, mutta otan huomioon sen, että sukupuoli ei suoraan määritä heidän kiinnostuksen kohteitaan, harrastuksiaan tai mieltymyksiään. Kirppu esimerkiksi rakastaa autoja, dinosauruksia ja vaaleanpunaisia prinsessa-sandaalejaan. Hän ärisee, murisee ja pärisee, mutta osaa myös hoivata, helliä ja halitella – myös niitä autojaan. Toivon todella, että lapsemme saavat valita värityskuvat tai vastaavat mieltymystensä mukaan, eikä sen mukaan, mitä sukupuolta heidän oletetaan edustavan.

Reilu viikko sitten koulussa minä palauttelin nelosluokkalaisten oppilaiden mieleen yhdyssanoja äidinkielen tunnilla. Jostain syystä oppilaat keksivät vaikka kuinka monta nais-alkuista yhdyssanaa, kun taas mies-alkuisia he eivät millään meinanneet keksiä. Mistähän tämä kertoo?

”Jos jonkin tavaran operoimiseen tarvitsee genitaalialueita, kyseessä ei ole lasten, vaan aikuisten lelu.”

Kun puhisin tästä aiheesta ja saamastani ”poikien pyörä” -kommentista Facebookissa, bloggaajakollegani kommentoivat mm. seuraavasti:

”Mun Herra Viisvee osti laivalta itselleen tuliaiseksi keiju-barbin. Apua!!!??? LOL”

”Meidän Herra5v käyttää silloin tällöin mekkoa. Ei ole ollut ongelma.”

Meilläkin Kirpulla on välillä mekko päällään ja prinsessakruunu päässään. Onhan se aivan luonnollista, koska isosisko rakastaa kaikkea ”prinsessaista”. Sikuriinalla onkin runsaasti pinkkejä vaatteita, hörhelöitä, perhosia, kukkia ja yksisarvisia. Toisaalta nyt kesällä Sikuriinalla oli rannalla sininen, sukellusvenekuvioinen uima-asu, sininen Bamse-lippis! Ja hän leikki dinosauruksella ja autolla! Katso kuva:

Mikseivät lelut voi vain olla leluja ja värit värejä? Jossain on joskus sanottu, että jos jonkin tavaran operoimiseen tarvitsee genitaalialueita, kyseessä ei ole lasten, vaan aikuisten lelu.

Sikuriina hieman protestoi, kun hänelle ostettiin autoon Star Wars -istuinkoroke. Olisi mieluummin halunnut Frozenin. Ei kuitenkaan missään vaiheessa sanonut, että toinen olisi tyttöjen ja toinen poikien juttu. On tainnut oppia päivähoidossa, että tytötkin fanittavat Tähtien sotaa ja pojat Frozenia. Onneksi lähipiirissä on myös aikuisia, jotka näyttävät, että myös tytöt voivat fanittaa Tähtien Sotaa ja pojat Frozenia. Eikä kumpaankaan näistä tarvita niitä genitaalialueita. Onneksi!

Ja onneksi minulla on lapsi, joka välillä opettaa minua. Esimerkiksi Kikin lähettipalvelu -elokuvan jälkeen sain kuulla: ”Äiti, sä olet väärässä siitä Kikin lähettipalvelusta! Se Kiki ei ole tyttö, joka on noita! Kiki on vaan noita!”

Pakko kuitenkin todeta, että sukupuolistereotypiat ja niihin perustuva ajattelu on juurtunut syvälle. Itsekin sorrun siihen edelleen liian usein. Olen kuitenkin jo edennyt siihen, että havaitsen mokani ja pystyn korjaamaan niitä. Pyrin myös sanoittamaan asioita lapsilleni – ja koulussa oppilailleni. Uskon, että maailma muuttuu vähän kerrassaan, kunhan me sitä aktiivisesti muutamme!

-Saara