Anna palautetta, kysy, kiinnostu! Se kannattaa!

Oletko joskus jäänyt pohtinut jotain lapsesi päivähoitoon liittyvää asiaa? Onko lapsesi kertonut jotain, mikä on kuulostanut kummalta? Onko sinulla jokin idea päivähoidon toiminnan parantamiseksi? Onko jokin asia tuntunut kivalta, hyvältä, ihanalta?

Oletko laittanut asiasta viestiä, kyselyä tai palautetta?

Kirpun päiväkodista minulla on lähinnä hyvää sanottavaa. Työntekijät ovat ihania ja joustavia, varhaiskasvatus laadukasta, viestintä toimii ja Kirppu on tyytyväinen. Olen pyrkinyt iltapäivisin kiittämään työntekijöitä hienosta työstä. Vanhempainillassa pääsin kiittelemään myös johtajan kuullen.

Kuitenkin nyt kuluneella viikolla jäin ihmettelemään erästä käytäntöä. Tai lähinnä sitä, voiko se olla käytäntö. Asia jäi pyörimään mieleeni. Pohdin, olinko mahdollisesti ymmärtänyt tilanteen väärin vai oliko tapahtunut jotain, mitä en ymmärtänyt.

Tiesin, etten pääsisi seuraavana päivänä paikan päälle selvittämään asiaa, joten päätin lähettää päiväkodin johtajalle viestin. Sähköpostissani pyrin neutraaliuteen. Selitin asiani, pohdin sen vaikutuksia, lisäsin aiheeseen liittyvän linkin ja loppuun laitoin toiveen, että kyseessä olisi väärinymmärrys. Kritisoin mahdollisimman rakentavasti asiaa, en ihmistä, koska siihen ei ollut tarvetta. Pyrin yhteistyöhön, en toisen tekemän arvokkaan työn lyttäämiseen – mitä valitettavan usein myös kohtaa.

Odotin toki, että viestiini reagoidaan, mutta yllätyin todella, kun päiväkodin johtaja oli soittanut minulle seuraavana päivänä jo heti aamusta. Saimme yhteyden puolenpäivän aikaan ja keskustelimme aiheesta hyvässä hengessä.

Päiväkodin johtaja kiitti minua siitä, että olin lähestynyt häntä heti, että hän oli saanut viestin suoraan minulta, eikä joutunut lukemaan asiaa esimerkiksi päiväkodin palautekyselystä. Hän kertoi, että oli keskustellut päiväkodin työntekijöiden kanssa asiasta ja olin ymmärtänyt osittain väärin, mutta kuitenkin olin oikeilla jäljillä. Hän oli hyödyntänyt lähettämääni linkkiä ja kirjasi keskustelun aikana muistiin kehitysehdotukseni. Hän lupasi paneutua asiaan ja myös pyysi minua olemaan yhteydessä, jos haluan jatkaa keskustelua aiheesta. Kiitimme lopuksi toisiamme yhteistyöstä.

Tästä sain vahvistusta pyrkimykselleni olla jatkossakin utelias, kysyä rohkeasti, kiinnostua ja antaa rakentavaa, palautetta! Pienistäkin asioista! Tähän on usein mahdollisuus myös vanhempainilloissa – Ihanasti sopiva -blogissa kerrotaan täällä, miksi vanhempainiltaan kannattaa osallistua!

Ja jos johonkin asiaan on tyytyväinen, siitäkin kannattaa sanoa tai viestittää. Opettajana voin kertoa, että parasta on, kun vanhemmalta tulee kiitosviesti yllättäen, kesken lukukauden.

Pienet sanat ja teot merkitsevät!

Näytetään mallia lapsillemme: Otetaan asioita puheeksi hyvässä hengessä. Annetaan palautetta. KIITETÄÄN ja kehutaan.

Kiitos, että luit!

-Saara

Kuvituskuva: Pixabay

 

Tunnetaitoja opettelemassa: Henkinen ankkuri auttaa muistamaan

”Äiti!”

Tiedän jo äänensävystä ja -väristä, mitä Kirppu seuraavaksi sanoo. Toistan kuitenkin kiltisti vuorosanani: ”No, mitä rakas?”

”Minun päiväkotihha on monta pottaa.”

Vastaan, että niin onkin ja että se on hyvä asia, kun lapsiakin on monta. Kirppu hymyilee ja jatkaa puuhiaan.

Tätä virkettä Kirppu on toistanut meille aivan päiväkodin aloituksesta asti. Mietin pitkään, mikä tarkoitus tällä virkkeellä on. Jostain päähäni pälkähti sana ”ankkuri”. Googlailin vähän ja löysin seuraavanlaisen selityksen:

”Tunteiden ankkurointi on neurolingvistisen ohjelmoinnin (NLP) termi. Se tarkoittaa visuaalista (näkyvää), auditiivista (kuuluvaa) tai kinesteettistä (tuntuvaa) laukaisinta, joka on yhdistynyt mielessä tuottamaan ennalta halutun vasteen tai vaikkapa tunnetilan. Ankkurit ovat ihmiselämän kannalta merkittäviä, sillä niiden avulla kaikki tavat ja tottumukset rakentuvat. Ankkurit ovat myös tapa juurruttaa jokin tieto tai kyky tiedostumattomaan mieleen.” (Lähde.)

Virke ”Minun päiväkotihha on monta pottaa.” on Kirpun ankkuri. Hän on itse kehittänyt sen pitääkseen päiväkodin mielessään, ajatuksissaan.

Asiaan sen kummemmin perehtymättä voisin kuvitella, että ankkureita voi käyttää myös, jos lapsen on vaikea jäädä päiväkotiin. Ankkurin avulla koti ja vanhemmat pysyvät mielessä.

Kirpun on ollut hieman vaikea jäädä aamuisin hoitoon. Jossain vaiheessa perheemme valokuvan katsominen auttoi, toimi ankkurina. Nyt reppuun on joka aamu pakattu huolella isovanhemmilta saatu kaivinkone. Sen avulla lähtö sujuu, mutta kun pitäisi mennä aamupalalle, Kirppu peittää silmät käsillään ja käpertyy syliin. Hoitajan sylin kautta siirtyminen aamupalapöytään sujuu kuitenkin kohtuullisen hyvin ja iltapäivisin haen iloisen ja tyyty lapsen kotiin.

Taidan kuitenkin tarkkailla näitä ankkureita jatkossa tarkemmin. Ovat mielenkiintoisia.

Onko teillä selviä ankkureita?

-Saara

Kuva: Pixabay

Kun lapsi haluaa tietää kaiken eli kaksivuotiaan kyselyikä

Tässä päivänä eräänä kävin Kirpun kanssa keskustelun ruokapöydässä. Se meni aikalailla näin:

Kirppu: Mitä nämä on?
Äiti: Ituja.
K: Mitä ituja?
Ä: Parsakaalin ituja.
K: Minkä paahakaalin?
Ä: Sellaisen vihreän kasvin.
K: Minkä vihheän kahvin?
Ä: Sellaisen, mikä kasvaa vaikka pellolla?
K: Mihhä pellolla?
Ä: No, vaikka maalla.
K: Mihhä on maalla?
Ä: Meidän mökki on maalla, siellä voisi vaikka kasvaa parsakaalia.
K: Mikä meitän mökki?
Ä: No, se mamman ja papan mökki, jossa oltiin kesällä.
K: Mikä kehällä?
Ä: No, sanos muuta. Eipä ollut kummoinen kesä.
K: Mikki ei ollunna kummone kehä?
Ä: Ei ollut kovin hyvät kesäsäät.
K: Mikki ei ollunna kovin hyvät kehähäät?
Ä: No sitä en kyllä osaa sanoa.
K: Mikki et ohaa hanoa?
Ä: …

Jep. Kyselyikä on rantautunut meille. Ja väitän, että pahempana kuin koskaan. En muista, että Sikuriinalla olisi koskaan ollut näin kova hinku kysellä. Ja Kirppu on melkoisen verbaalinen.

Nyt sitten vastaillaan. Ja yleensä myös otetaan selvää, jos ei tiedetä. Tutkitaan. Katsotaan kuvia. Mietitään ja ihmetellään yhdessä. Ja vastaillaan taas vähän lisää.

-Saara

”Haahinko tihhiä? Tihuvettä ottaa!” eli taaperoimetyksen riemuja

Imetys se vaan jatkuu meillä, vaikka Kirppu on kohta 2 vuotta ja 5 kuukautta vanha. Tällä hetkellä tissi on hänelle äärimmäisen tärkeä. Vaikka itse alankin olla jo aika kyllästynyt imetykseen, on siinä hauskatkin puolensa. Tässä muutama anekdootti elämästäni tissitakiaisen kanssa.

Olen ”imettänyt” Kirpun toiveesta kaikenlaisia leluja, niin autoja kuin dinosauruksia. Viime keväänä imetin myös ”oikeaa” dinosaurusta ravintola Šašlikissa ollessamme siellä vappulounaalla. Kirpulla oli nimittäin päällään oranssi lohikäärmeasu, ja hän oli omien sanojensa mukaan ”tinotaatu ’ek” (dinosaurus Rex eli tyrannosaurus Rex). Välillä piti äristä kovaa, juosta ympäri kabinettia ja sitten taas kaivautua syliin tissille rauhoittumaan. Onneksi tämä dino tyytyi imemään käyttämättä hampaitaan.

Kirppu oppi puhumaan noin kaksivuotiaana ja rupesi puhumaan lauseita tosi nopeasti. Pyrimme opettamaan hänelle tiettyjä kohteliaisuusjuttuja jo heti alusta alkaen, esimerkiksi kauniisti pyytämistä. Jotenkin se kauniisti pyytäminen vakiintui ensimmäisenä maidon pyytämiseen: ”Haahinko tihhiä? Äiti, haahinko tihhiä vähän?” Eihän sitä raaski kieltääkään, kun toinen niin nätisti pyytää.

Syyskuun alkupuolella Kirppu pyysi tissiä junassa. Valittelin, että tässä mekossa ei oikein saa tissiä esille. Hän keksi ratkaisun: ”Äiti ottaa mekon poih! Heittää mekon tuonne ylöh hyllylle.” Hieman kanssamatkustajiakin huvitti. Taiteilin lopulta kuitenkin tissin kaula-aukosta ulos ja vältyimme liiemmältä draamalta.

”Että tiedoksi vaan: kun lapsi on 2v4kk, äidinmaito muuttuu tisuvedeksi.”

Olen kuullut juttuja, että äidinmaito muuttuisi sokerilitkuksi ensimmäisen vuoden jälkeen. Ikinä en ole tätä uskonut, ja väite onkin todistettu vääräksi. Kirppu kuitenkin on nyt ruvennut puhumaan ”tisuvedestä”. Eräänä päivänä hän ilmoitti ruokapöydässä, että ”ei äidiltä maitoa tule, äidiltä tulee tisseistä tisuvettä”. Nykyään joka kerta imetyksen yhteydessä Kirppu puhuu tisuvedestä, mm. ”ei saa lopettaa, vielä tuota tihuvettä tulee”. Että tiedoksi vaan: kun lapsi on 2v4kk, äidinmaito muuttuu tisuvedeksi.

Olen äidintahdistanut imetystä ja mm. lopettanut yöimetykset. Toiveissa olisi, että saisin imetyskerrat yksi kerrallaan pois. Kirppu on eri mieltä. Hän ottaisi tissiä mielellään ensimmäiseksi aamulla, viimeiseksi illalla, jos vähänkin sattuu, jos on tylsää ja muutenkin vähän silloin tällöin. Vaikka tämä onkin usein aivan suunnattoman rasittavaa, on imetys myös helpottanut meidän elämäämme. Esimerkiksi silloin, kun Kirppu oli vesirokossa. Lisäksi äidinmaito on tällaiselle isommallekin taaperolle terveellistä monestakin syystä, eikä suinkaan muutu tisuvedeksi, vaikka Kirppu kuinka niin väittäisi.

Kirpun dinosauruksetkin imettävät!

Joku varmasti kritisoi nyt, että hemmottelen Kirpun pilalle vastaamalla hänen vaatimuksiinsa. Minä puolestani koen, että tuen Kirpun kasvua ja kehitystä tarjoamalla lempeää hoivaa.

Kirpulta olen monta kertaa kysynyt, milloin hän lopettaa tisuttelun. Yleensä kysyn sitä kesken imetyksen, jolloin hän irrottaa vähän otettaan rinnasta ja vastaa: ”Ihan kohta.” Selvä se.

Kuinka pitkään teidän lapsianne on imetetty? Jaa ihmeessä hauskin imetykseen liittyvä anekdootti kommenteissa!

-Saara

Imetyskertomukseni: Toinen kierros

Kun odotin Kirppua, rupesin valmistautumaan paitsi synnytykseen myös imetykseen eri tavoin kuin Sikuriinan kanssa. Toiveenani oli alatiesynnytys, johon puututtaisiin niin vähän kuin mahdollista. Sikuriinahan syntyi sektiolla, mutta magneettikuvien perusteella todettiin, ettei Kirpun alatiesynnytykselle olisi esteitä. Toivoin myös että saisin vauvan ihokontaktiin ja rinnalle mahdollisimman nopeasti.

Kirppu syntyikin alateitse, ei kyllä luomuna ja vähän pistivät kätilöt ja lääkäri vauhtia peliin (episiotomia + imukuppi), mutta kuitenkin niin, että sain hänet heti ihokontaktiin. Ensi-imetystä jouduimme hetken odottamaan, koska kätilö halusi paikata minut tietenkin heti jälkeisten tulon jälkeen. Kirppu kuitenkin sai olla koko tuon ajan (kaksi tuntia! KAKSI tuntia tikkien ompelua! Huoh.) minulla ihokontaktissa. Se oli ihanaa. Kun sitten minut saatiin kursittua kokoon, mies lähetettiin hakemaan meille yöpalaa (kello oli noin yksi yöllä) ja minä sain keskittyä Kirpun kanssa itse asiaan. Aivan ihana, taitava ja asiansa osaava kätilöopiskelija oli tukenani Kirpun ensi-imetyksen alussa. Kun Kirppu nopeasti hoksasi homman, tämä kätilöopiskelija vetäytyi tilanteesta. Vähän ajan kuluttua hän kävi tsekkaamassa imuotteen ja kehui Kirpun pontevaa syömisintoa.

Maito nousi tällä kertas heti, mutta jotenkin huomaamattomasti. Yhtäkkiä tajusin, että Kirppu nielee oikeasti paljon. Ja kotiinlähtötarkastuksessa, kun Kirppu oli 1,5 vuorokautta vanha, hänellä oli jo maitokakat vaipassaan. Lääkärikin oli vähän ihmeissään.

Pieni imeväinen

Kirppu oli aivan erilainen imeväinen kuin siskonsa. Alusta asti Kirppu halusi maitoa, imi pontevasti ja oli nopeasti valmis. Olin miettinyt, miten selviän Kirpun imetysmaratoneista, kun piti huolehtia myös Sikuriinasta. Kirppu ratkaisi pulman. Mitään imetysmaratoneja ei tullut. Tämä oli nyt sitä ”tissi suuhun, maitohanat auki, kiitti mulle riitti” -imetystä. Ja se tuntui oudolta! Kirppu söi kyllä usein, mutta aina tosi nopeasti. Välillä se jopa harmitti, koska olisihan se ollut kiva lojua sohvannurkassa Netflixiä katsomassa, jos siihen olisi ollut hyvä (teko)syy.

Kirppu kasvoi hyvin. Hänelle ei kuitenkaan koskaan tullut vauvamakkaroita. Joka kerta menin neuvolaan jännittäen, oliko painoa tullut tarpeeksi. Ja joka kerta neuvolan terveydenhoitaja rauhoitteli ja näytti, miten Kirppu kasvaa hienosti ”omalla käyrällään”.

Vähän yli viiden kuukauden iässä sylissäni istunut Kirppu varasti lautaseltani salaattia. Hän laittoi sen suoraan suuhunsa ja mukelsi. Tyyppi ilmaisi olevansa valmis ”kurkkutikkutestiin”. Noin 5,5 kuukauden iässä Kirppu sai palan kurkkua eteensä. Hän nappasi sen hienosti nyrkkiinsä ja söi! Siis oikeasti söi kaiken sen pehmeän siitä keskeltä (tai siis kurkkutikun yhdestä reunasta). Söi ikenillään! Ja halusi lisää! Siitä alkoi sitten Kirpun sormiruokailu (6 kk ikään asti Kirppu sai maistella vähän jotain suunnilleen joka toinen päivä). Kirppu saikin puuroa lukuun ottamatta lähes kaiken sormiruokana. Osittain koska halusin itsekin ehtiä syödä ja osittain koska lusikasta Kirppu yritti imeä. Suu ei oikein koskaan kunnolla auennut. Puurotkin annoimme pitkään sosepusseista, joista Kirppu hetkessä oppi imemään puuron.

Julki-imetystä Kiasmassa

Olen imettänyt Kirppua kohta vuoden ja viisi kuukautta lapsentahtisesti öin ja päivin. Se on minun valintani, johon olen tyytyväinen. Kirppu nukkuu perhepedissä ja rauhoittuu öisin rinnalle. Minun ei tarvitse nousta ylös, eivätkä mies tai Sikuriina (joka nukkuu samassa huoneessa) herää Kirpun itkuun.

Voin myös tunnustaa: Minä olen tissinukuttaja. Sikuriinan kanssa se alkoi. Vähän vahingossa. Olin kyllä kuullut ja lukenut, että vauvan EI SAA antaa nukahtaa tissille. Mutta kun se oli jotenkin vaan niin helppoa ja ihanaa. Pieni tuhisi onnessaan minun lähelläni, rinnallani. Molemmat nautimme. Kirpun kanssa se on tietoinen päätös. Jos en ole kotona nukkumaanmenoaikaan, mies saa Kirpun nukahtamaan syliin tai viereen. Samoin oli Sikuriinan kanssa.

Tissiakrobatiaa

En ole vielä ollut poissa Kirpun luota yön yli. Pisin poissaoloaika on tainnut olla noin 11 tuntia. Se sujui hyvin. Mitä nyt pumpun olisin tarvinnut mukaan. Onneksi lypsämällä sain pahimmat pingotukset pois. Uskon, että Kirppu pärjäisi ihan hyvin yönkin ilman minua, mutta minulla ei ole kiire. Tämä imetysaika on kuitenkin yksi ohikiitävä hetki elämässä ja nyt nautin siitä niin kauan kuin se vaan tuntuu hyvältä. Toiveeni on jatkaa imetystä ainakin siihen asti, että Kirppu täyttää kaksi, mutta saa nähdä. Menen kuitenkin vuodenvaihteessa töihin ja joudun sitä ennen ainakin pohtimaan yösyöttöjä uudelleen.

Kansainvälinen imetysviikko loppuu tänään, mutta imetys jatkuu. Loppukaneettina vielä: Pyydän, älä koskaan kommentoi ikävästi tai kritisoi toisen tapaa ruokkia lastaan. Kunnioitetaan toistemme valintoja, ymmärretään ettei aina pysty valitsemaan ja tuetaan toisiamme silloin, kun tukea tarvitaan!

Ja hei, huikea Imetyksen tuki ry ja yhdistyksen Facebook-ryhmä ovat olleet minulle suureksi avuksi nyt. Kiitos myös Laktivistiäidille upeista tietoiskuistaan!

-Saara

Joka päivä on leikkipäivä: ”Leikitäänkö taas kotia? Minä olen äiti, ole sinä minun lapseni…”

Tänään vietetään Leikkipäivää. Meillä joka päivä on leikkipäivä. Sikuriina pitää siitä huolen.

Itse en ole mikään loistava leikkijä. Saan siitä jatkuvasti palautetta. ”Äiti, taas sä siivoat, vaikka sun piti leikkiä.” tai ”Äiti, keskity nyt oikeasti tähän, äläkä taas ajattele omiasi.” Pää edellä -blogin kirjoitus olisi voinut olla minun kirjoittamani. Aiemmin stressasin leikkiä paljon enemmän. Nyt huomaan, että välillä osaan heittäytyä mukaan, välillä riittää, että ”puhun leikkiä” ja välillä Sikuriina ja Kirppu leikkivät yhdessä tyytyväisinä.

Sikuriinan lempileikki on aina ollut kotileikki. Se alkaa yleensä tähän tyyliin: ”Äiti, leikitäänkö taas kotia? Mä oon äiti, sä oot lapsi ja Kirppu on sen pikkuveli. Sitten näillä on vaikka kolme vauvaa. Ja jos sun pitää laittaa ruokaa, niin sitten sä voit olla sen ajan vaikka päiväkodissa. Ja mä haen sut sieltä päiväkodista sitten, kun se ruoka on valmista.” Tätä leikkiä saatetaan leikkiä paitsi kotona, myös melkein missä tahansa muualla. Se saattaa alkaa aivan yllättäen vaikka ratikassa tai leikkipuistossa. Tai hississä matkalla kotiin.

Nykyään olen tässä leikissä aina Sikuriinan isoin lapsi. Aiemmin, ennen kuin meille syntyi toinen lapsi eli Kirppu, olin perheen isä. Silloin perheessä oli aina isä (minä), äiti (Sikuriina) ja yksi lapsi (jokin nukke). Mikään muu perhetyyppi ei kelvannut. Sikuriinan olessa vajaa kolmevuotias hän eli tätä leikkiä niin vahvasti, että nimitys ”isä” (kaikissa sen muodoissa) oli varattu vain leikkiin. Omaa isäänsä Sikuriina kutsui tämän etunimellä. Sekös miestä jurppi. 😉 Minä olin siis sekä äiti (”oikeassa” elämässä) että isä (kotileikissä). Muutos tapahtui niillä paikkeilla, kun Kirppu syntyi (Sikuriina oli tällöin 3 vuotta ja 3 kuukautta). Mies sai isä-nimikkeen takaisin ja minusta tuli kotileikissä Sikuriinan lapsi. Nykyään kotileikissä harvemmin on isää. Tai se isä on hyvin usein töissä tms. Sisaruksia siinä sen sijaan riittää. Ja lemmikkejä. Ja naapurin setä eli rooli, joka on varattu puolisolleni, Sikuriinan isälle, silloin kun hän sattuu pääsemään mukaan leikkiin.

Kotileikissä juhlitaan paljon. Jatkuvasti on jonkun syntymäpäivät. Ja parhautta on, jos saakin vaikka syödä välipalan leikkihuoneessa leikkiastioita käyttäen. Kotileikissä myös käydään kaupassa, laitetaan leikkiruokaa, mennään retkille, luetaan, riehutaan ja puhutaan välillä vakavia. Askarteluhetketkin saattavat muuttua kotileikiksi. Kotileikin tunnistaa siitä, että Sikuriina rupeaa puhumaan ”aikuismaisesti”, lähes kirjakieltä. Minunkin pitää puhua oikein ja kutsua Sikuriinaa äidiksi tarpeeksi usein. Sekös ihmisiä kummastuttaa, jos leikimme vaikka ratikassa matkalla keskustaan. Aiemmin ihmetytti varmaan vähintään yhtä paljon se, kun Sikuriina kutsui minua isäksi. Hih!

Minun haasteeni on, että osaisin vain heittäytyä leikkiin. Etten rupeaisi päsmäröimään, ohjailemaan tai neuvomaan. Onneksi Sikuriinalta tulee moisesta käytöksestä tiukkaa palautetta. Myönnän myös, että minun pitäisi useammin vain leikkiä, keskittyä vain siihen. Helposti tulee samalla siivoiltua, laitettua leikkihuoneen tavaroita paikoilleen, viikattua pyykkejä tms. Mutta toisaalta yritän olla myös itselleni armollinen. Osaan kuitenkin antaa Sikuriinalle tilaa leikkiin. Ja nautin siitä, kun hän ottaa pikkuveljensä leikkikaveriksi ja minä saan välillä vain kuunnella, kun pikkutyypit leikkivät yhdessä, kumpikin omalla tavallaan (melko usein jopa sulassa sovussa).

Mikä teillä on lasten lempileikki? Jaksatko itse heittäytyä mukaan leikkiin? 

-Saara

Edit: Muistin juuri, että Kirppu oli kotileikissä tosi pitkään KOIRA!

Kirjoitin leikistä myös tekstissä Anna lapsen leikkiä ja lähde leikkiin mukaan! Se tekee hyvää!

”Sano aaaaaaaaa” eli hampaiden pesemisen vaikeudesta (ja siitä, miten se yhtäkkiä sitten sujuukin)

Kirppu on nyt 1,5-vuotias ja hänellä on 11 hammasta. Hän sai ensimmäiset hampaansa vasta noin seitsenkuisena (kirjoitan ”vasta”, koska Sikuriinalle ekat hampaat puhkesivat jo nelikuisena). Kirpun hampaiden peseminen on aina ollut haaste. Kirppu tykkää kyllä todella paljon hammasharjoista ja harjaa mielellään omia hampaitaan eli imeskelee harjaa ja yrittää juosta se kädessä/suussa. Me perheen aikuiset emme kuitenkaan ole oikein koskaan saaneet kunnolla pestä hänen hampaitaan.

Ja voin kertoa, että olemme kokeilleet vähän kaikkea, esim.

  • hämäystä jollain tosi kivalla lelulla: Ajatuksena siis, että Kirppu tutkii kiinnostuneena lelua ja aikuinen pesee hampaat samalla vähän vaivihkaa.
  • kehuja, hehkutusta, tsemppausta, houkuttelua: Joka kerta, kun Kirppu avaa suun ja saamme edes vähän tökättyä hammasharjaa suun suuntaan, olemme kehuneet häntä. Toisaalta jos suu ei ole oikein auennut, olemme yrittäneet erilaisia tsemppauksia, hehkutuksia, houkuttelua yms. Tyyliin ”Kirpulla on SUUUUUUUURI suu! Onpa se suuri! Näytätkö, miten suuri suu sinulla on?”
  • Jordanin hammaspesulaulua: Oletteko jo tutustuneet tähän korvamadoksi muuttuvaan rallatukseen?
  • kutittelua: Toiveena, että suu pysyy sen verran auki, että hampaat saa pestyä ja että hekotus vie huomion pois toimenpiteestä.
  • kahden harjan taktiikkaa: Yksi harja lapsen käteen, toinen aikuiselle. Samalla, kun lapsi itse ”harjaa”, aikuinen pääsee samalla apajalle oikeasti harjaamaan. (Joo, just… Kirppu ainakin pitää yleensä suutaan kiinni ”harjatessaan” hampaitaan ja kääntää päätään pois, jos joku toinen yrittää tulla väliin.)
  • käsinukkea: Pari kertaa se toimikin, että Nalle Puh tuli pesemään Kirpun hampaat. Minulla vaan meinasi käsi krampata, kun piti jotenkin onnistua pitämään kiinni hammasharjasta ja pesemään Kirpun hampaita parilla sormella eli sen Nalle Puhin käsillä. Puhhuh.
  • telkkaria, iPadia: Kirppu saa aika harvoin katsoa telkkaria. Se ei kuitenkaan ole auttanut. Yleensä pää kääntyilee ja käsi huitoo harjaa pois, jos hampaiden pesulla kehtaamme häiritä Kirpun hetkeä piirrettyjen äärellä.
  • aikuisen omaa hammasharjaa: Siis että aikuinen näyttää itse mallia eli pesee omia hampaitaan samalla. Tai antaa Kirpun pestä. Joo, se on kivaa, mutta ei se yhtään helpota Kirpun hampaiden harjausta. Huoh.

Kaikkea on siis kokeiltu. Toistaiseksi olen aamuisin antanut Kirpun pestä itse hampaansa eli imeskellä harjaa. Iltaisin olemme miehen kanssa vuoroin käyttäneet aikaa keskittyäksemme Kirpun hampaiden pesuun. Näiden lisäksi Kirppu saa ksylitolipastilleja ruokailujen jälkeen.

Eilen illalla olin ulkoiluttamassa koiraa hampaidenpesuaikaan eli puolisoni hoiti homman. Kun tulin kotiin, minulle kerrottiin suorastaan hihkuen, että Kirpun hampaat oli saatu pestyä helposti ja kunnolla. Sikuriina oli kuulemma auttanut. Mahtava juttu!

Ja sitten! Sama tapahtui tänään! Annoin Kirpulle hammasharjan omaan käteensä ja hän aloittikin sen imeskelyn tutulla tavalla. Sitten Sikuriina ilmestyi Kirpun eteen ja näytti mallia: ”Katso, suu avataan tälleen. Aaaaaaaaaaa…” Ja siinä he sitten olivat, kaksi linnunpoikaani, suut apposen auki. Jouduin tosin hakemaan sen toisen hammasharjan vielä omaan käteeni (eli hyödynsin kahden harjan taktiikkaa), koska Kirppu ei suostunut luopumaan harjastaan, mutta sain kuin sainkin ihan kaikki 11 hammasta harjattua huolella! Uskomatonta! Siskon esimerkki toimi tässäkin hommassa!

Luultavasti huomenna taas pitää keksiä jokin uusi kikka, mutta nyt fiilistelen tätä!

Miten teillä sujuu hampaiden peseminen? Oletteko keksineet jotain ihan loistavaa kikkaa, joka toimii takuuvarmasti?

Ja tosiaan kuvassa olevat Kirpun hammasharjat on saatu blogin kautta lahjaksi. Sikuriinan sähköhammasharjassa oli aiemmin Tuhkimo, nyt Tähkäpää. Prinsessat ovat ihania, kun auttavat pesemään hampaita. Salutemin hammastahna toimii, koska ei vaahtoa liikaa. Sikuriina inhoaa vaahtoa.

-Saara

Kun vauva alkaa syödä kiinteitä: Hurlumhei-perheen kokemuksia sormiruokailusta

Meillä ollaan siinä tilanteessa, että kaikille katetaan pöytään samaa ruokaa. Aamu-, väli- ja iltapalalla saatamme syödä keskenämme eri ruokia, eikä niitä välttämättä syödä kaikki yhdessä, mutta kaksi kertaa päivässä kaikille (kotona oleville) tarjotaan lämmin ruoka. Se syödään pöydän ääressä, yhdessä, rauhassa ja (mieluiten) ilman älylaitteita tai ruutuja. Sormiruokailu mahdollistaa tämän omalta osaltaan.

Tietenkään aina ei ole ollut näin. Sikuriina oli täysimetyksellä, kunnes oli noin 5,5 kuukautta vanha. Silloin totesimme, että hän täytti kiinteiden ruokien (meidän tapauksessamme sormiruokailun) aloituksen kriteerit eli:
– oli vähintään 4 kk vanha
– osasi istua suorassa tuettuna
– oli kiinnostunut siitä, mitä muut tekivät ruokapöydässä ja halusi jotain (esim. lusikan) omaan käteensä
– osasi ottaa pöydältä palan kurkkua ja laittoi sen itse suuhunsa.
(Kannattaa tutustua tarkemmin, esim. Imetyksen tuki ry:n sivuilla.)
Sikuriina saikin Ruotsin laivalla seisovasta pöydästä kurkkua, jota kovasti nakerteli parilla hampaallaan tuolloin 5,5 kuukautta vanhana.

Tutustuin Sikuriinan puolivuotissynttärikesänä (2012) sormiruokailuun, joka tuntui silloin olevan uusi, siisti juttu. Luin kirjoja, googlasin ja lopulta päätimme kokeilla Sikuriinan kanssa sormiruokailun ja soseiden yhdistämistä. Kotona tarjosimme (muistaakseni) pääasiassa sormiruokaa, kun taas reissussa (ja tyyliin lasten isovanhempien luona) soseet olivat suuremmassa osassa. Ensimmäiset viikot tarjosimme maistiaisia vain silloin tällöin, ja vasta kun Sikuriina täytti puoli vuotta, rupesimme tarjoamaan ruokaa päivittäin, silloinkin kuitenkin aina imetyksen jälkeen. Olin omaksunut periaatteen ”until one, food is for fun”. Kurkun lisäksi ensimmäisiä sormiruokamakuja olivat mm. basilika, paprika, avokado, porkkana ja bataatti, joita Sikuriina lähinnä pyöritteli suussansa. Perunaakin annoimme, vaikka totesinkin sen olevan melko tiukkaa tavaraa pienelle masulle. Soseina Sikuriina sai sekä kotona tehtyjä sekoituksia että kaupan purkkiruokia. Sikuriina tykkäsi valtavasti syödä itse, mutta suostui mielellään myös syötettäväksi.

Sormiruokailu onnistui Sikuriinalta hyvin, vaikka käytössä olikin viisi sormea ja vasemman käden tynkä. Pinsettiote kehittyi loppukesästä 2012 eli mustikka-aikaan, kun Sikuriina oli noin 8 kuukautta vanha. Lusikka ja haarukkakin (sellainen pieni leikkelehaarukka) otettiin käyttöön suht aikaisessa vaiheessa. Ja ihmisiä nauratettiin esittelemällä, miten hienosti Sikuriina joi shottilasista vettä.

Sikuriina sai maistella kaikenlaista (silloisten suositusten mukaan eli esim. hapanmaitotuotteita 10 kk iästä alkaen) sekä soseina että sormiruokana vähän yli vuoden ikään asti. Sitten rupesimme vähitellen syömään kaikki samaa ruokaa, joskin suolaa ja sokeria pyrimme välttämään tai ainakin tarjoamaan mahdollisimman vähän. Vähän kerrassaan vähensimme Sikuriinan syöttämistä ja pyrimme mahdollistamaan sen, että hän oppisi syömään erilaisia ruokia ihan itse. Noin kolmevuotiaaksi asti Sikuriina söikin suunnilleen kaikkea, mitä tarjottiin ja tosiaan söi taitavasti ihan itse. Sitten rupesimme huomaamaan, että tietynlainen oma tahto ilmestyi mukaan ruokahetkiin. Välillä ”ei huvittanut” syödä jotain, joskus ”ei maistunut” ja toisinaan ruoka vaan oli ”pahaa”.

Sitten syntyi Kirppu, joka oli suunnilleen yhtä pitkään täysimetyksellä kuin siskonsa. Taas reilun viiden kuukauden iässä totesimme, että taitaa olla aika ruveta tarjoamaan muutakin kuin äidinmaitoa. Kirppu oli siskoaan tarmokkaampi ruokailija jo heti alussa. Jos hän oli sylissä ruokapöydässä, hän yritti kaksin käsin saada näppeihinsä jotain, mitä tahansa syötävää pöydältä. Ensimmäisen kurkunpalansa hän söi – siis oikeasti söi – niin hyvin kuin vain hampaattomalla suullaan pystyi. Kirppu tiesi kyllä heti, mitä ruoalla tehdään. Samalla Sikuriinaakin rupesi kiinnostamaan taas kaikenlainen ruoka, kun kerran velikin söi. Olimme onnessamme!

Kuva: Hurlumhei

Kirppu ei ole koskaan oikein tykännyt lusikalla syöttämisestä. Jos hänelle yritti tarjota lusikkaa, hän imi (ja edelleen usein imee) sen kärjestä. Suu ei oikeastaan auennut sen enempää ennen kuin hän oppi itse laittamaan lusikan suuhunsa, ja esim. puurot tarjosimmekin tosi pitkään uudelleentäytettävistä smoothiepusseista. Kirppu on saanut pitää päänsä ja syönyt lähes pelkästään sormiruokaa. Innostuinkin tekemään Kirpulle omia ruokia, erilaisia pihvejä ja pötköjä, joita olen myös pakastanut myöhempää syömistä varten. Jonkin verran olemme lisäksi tarjonneet edelleen hedelmäsoseita yms. smoothiepusseista. Ovat kyllä käteviä ainakin reissussa. Kirppu on kasvanut ja kehittynyt täysin normaalisti syömällä pääasiassa äidinmaitoa (lapsentahtisesti) ja sormiruokaa. Lisäksi saimme yksivuotishammastarkastuksessa kehuja siitä, että Kirpun leukalihakset ovat kehittyneet hienosti, hampaiden välissä on hyvin tilaa (jota tarvitaan, jotta pysyvät hampaat mahtuvat kunnolla suuhun). Kuulemma ruoan pureskelu ja imetys molemmat tukevat hyvin leuan kehitystä.

Miksi olemme sormiruokailleet? Ainakin siksi, että Kirppu tykkäsi siitä itse eniten. Myös sormiruokailun kautta ruokaan tutustuminen tuntui meistä hyvältä: lapsi saa sormiruokaillessaan tutustua erilaisiin ruokiin katsomalla, koskettamalla, haistamalla ja maistamalla. Lisäksi se mahdollistaa myös aikuiselle hetken ruokarauhaa, kun lapsi tutustuu rauhassa omaan ruokaansa. Toki näin ei aina ole ja luonnollisestikin lasta tulee koko ajan valvoa, kun tämä syö, mutta ainakin kannattaa kokeilla. Meillä molemmat lapset ovat oppineet syömään itse ja myös haarukan ja lusikan käytön harjoittelu on ollut helppoa.

Entä jos pelottaa liikaa se, että vauva tukehtuu? Vauvoilla on kakomisrefleksi suussa paljon ”edempänä” kuin aikuisella. Kakomista saattaa siis tapahtua hyvinkin helposti. Tätä ei kannata pelästyä. Oikeasti silloin kannattaa pelästyä, jos vauva on hiljaa, jähmettyneenä paikoilleen, silmät suurina ja näyttää turhankin rauhalliselta. Silloin pitää toimia. Aiheesta kannattaa lukea lisää lainaamalla kirjastosta Omin sormin suuhun tai Minä syön itse, tai esimerkiksi tutustumalla täällä infopakettiin.

Eli suosittelen lämpimästi: kannattaa ainakin kokeilla tarjota somiruokaa. Ja ehdottomasti kannattaa tutustua THL:n suosituksiin, joissa myös kannustetaan sormiruokailun kokeilemiseen. Kannattaa tutkia, mikä on se paras ja omalle lapselle sopivin tapa syödä. Kannattaa ottaa selvää! Ja kannattaa muistaa, että meidän perheemme tapa ei välttämättä ole kaikille se sopivin tapa.

Nautinnollisia ruokailuhetkiä!

-Saara