Eskarilainen löysi tavut ja huomasi, miten kiva niillä on leikitellä – Kannattaa kokeilla!

Sikuriina on nyt yhtäkkiä löytänyt tavut. Erään kerran kun toimintaterapian jälkeen sammutimme hurjaksi äitynyttä nälkäämme Hesburgerissa, Sikuriina kysyi, lukeeko seinällä jättimäisillä kirjaimilla Hesburger. Totesin näin olevan. Sikuriina tutkiskeli tekstiä hetken ja jatkoi sitten, että siinä on kolme tavua. Kertoi vielä millä kirjaimella kukin tavu alkaa ja mihin päättyy. Olin ihmeissäni ja ylpeä!

Suomen kielessä tavu on puheen luontainen rytmiyksikkö, suomi on tavujakoinen kieli. Tavujen hahmottamista kannattaa harjoitella, koska se auttaa myös oikeinkirjoituksessa.

Sikuriina onkin nyt hullaantunut tavuista. Hän kyselee jatkuvasti, kuinka monta tavua kussakin sanassa on ja tavuttaa itse sanoja tavuttamalla. Leikittelemme yhdessä tavuilla ja sanoilla nyt paljon, tarkoituksella, koska selvästi Sikuriinalla on jonkinlainen lukemaan oppimisen herkkyyskausi menossa.

Olemme keksineet ja kokeilleet erilaisia tavuleikkejä, tavuttelujuttuja yhdessä. Näitä kannattaa kokeilla, jos lapsi on yhtään kiinnostunut kirjaimista ja lukemisesta. Kaikenlainen kirjainten, tavujen ja sanojen tutkiskelu ja niillä leikkiminen tukee lukemaan oppimista.

Tavuttelua ja tavuleikkejä

Lapsen kanssa tavuttelusta voi tehdä vaikka eräänlainen kilpailun tai pelin:

  • Keksitään mahdollisimman pitkiä sanoja: Kuka keksii sanan, jossa on eniten tavuja?
  • Keksitään mahdollisimman lyhyitä sanoja: Onko jossain sanassa vain yksi tavu?
  • Keksitään tietyllä tavulla alkavia sanoja: Mikä sana alkaa tavulla KU- / MIK- / MUU- / SI- jne.?
  • Mitä jää jäljelle, jos sanasta otetaan ensimmäinen tavu pois? Esim. LU-SIK-KA sanasta tulee pelkkä SIK-KA.
  • Tavuketju: Aloitetaan seuraava sana edellisen sanan viimeisellä tavulla, esim. TA-LO -> LO-MA -> MA-TO…
  • Taputetaan sanojen tavuja. Keksitään erilaisia rytmejä, voidaan vaikka räpätä tavuttain. Sanoja voi tavuttaa myös hyppimällä, marssimalla, pompottamalla palloa jne.

Myös tuttujen nimien tavuttelu on hauskaa. Meillä ainakin Sikuriina on todella kiinnostunut siitä, miten nimet kirjoitetaan. Kirjametkin hän on oppinut nimien kautta: A kuten Antti, L kuten Lilja jne.

Lukemaan oppiminen vaatii toistoa ja sisäistä paloa

Kun harjoitellaan lukemaan, toisto on äärimmäisen tärkeää. Sanojen, tavujen, kirjainten toistamista eri tavoin – tai vaikka ihan sillä samallakin tavalla uudelleen ja uudelleen. Ilman toistoa, aivot eivät saa tarpeeksi harjoitusta. Sujuvaa lukemista varten samaa tekstiä on hyvä lukea useita kertoja peräkkäin: sama koskee myös tavuttelua ja sen jälkeen myös tavujen lukemista uudelleen ja uudelleen.

Eskaritouhujen lisäksi iPadille lataamani Ekapeli on innostanut Sikuriinaa harjoittelemaan lukemista. ”Ekapeli on tietokoneella ja mobiililaitteilla pelattava oppimispeli, joka harjoittaa lukutaidon perusteita. Ekapelistä on laadittu useita versioita. Pelit on kehitetty Jyväskylän yliopiston ja Niilo Mäki Instituutin työryhmän toimesta.” (Lähde.) Sikuriina on pelannut Ekapeli Alku -peliä, joka soveltuu erityisen hyvin esikouluikäisille. Pelissä harjoitellaan kirjaimia, tavuja ja sanoja. Se perustuu nimenomaan toistoon, ja sitä voi pelata tabletilla, kännykällä tai tietokoneella. Pelissä kerätään kolikoita, joilla voi ostaa kaupasta omalle hahmolleen kaikenlaista hauskaa. Peli on maksuton. Suosittelen tutustumaan!

Sikuriinalla kirjaimet hyppivät miten päin sattuu. Ja kun hän kirjoittaa sanoja meidän sanelumme mukaan, sanat saattavat alkaa oikealta ja kiertää vasemman kautta taas sinne oikealle. Tällä ei ole juuri nyt niin väliä. Tärkeintä on, että eskarilaisella on sisäinen palo, motivaatio eli kiinnostus tutkia kirjaimia, sanoja ja tavuja. Oppimisen ilo ja lapsen luottamus omiin taitoihin tukevat sisäistä motivaatiota.

Kun lapsi opettelee lukemaan, on todella tärkeää, että aikuinen tukee lasta ja on kiinnostunut lapsen tekemisistä. Tämä lisää motivaatiota. Kun lapsi pääsee tutkiskelemaan kirjaimia, tavuja ja sanoja aikuisen kanssa ja kun aikuinen näyttää lukemisen mallia, lapsen motivaatio lukemaan opetteluun lisääntyy.

Loppuun pieni anekdootti kolmenkymmenen vuoden takaa: Minä olen oppinut ensin kirjoittamaan ja vasta sitten lukemaan. Kirjoitin tarinoita, pitkiäkin sellaisia. Aina välillä kävin kysymässä vanhemmiltani, mitä olin kirjoittanut, kun ajatus oli katkennut, enkä enää muistanut, mitä olin kirjoittanut. Pian kuitenkin opin myös lukemaan omia tekstejäni.

Joko teillä luetaan?

-Saara

PS. Tiesitkö, että Hurlumhei löytyy myös Facebookista ja Instagramista? Tykkäisin, jos tykkäisit. 🙂

Erityistä tukea ekaluokkalaiselle – mitä se on ja miksi haemme sitä

Vuonna 2011 syntyneiden kouluun ilmoittautuminen on käynnissä. Mekin pääsemme siis ilmoittamaan eskarilaisemme kouluun. Miten jännittävää! Ja miten vastuullista! Me olemme nimittäin tilanteessa, jossa teemme päätöksiä Sikuriinan tulevaisuudesta: Sen lisäksi, että pohdimme nyt, minkä vieraan kielen opiskelun Sikuriina aloittaa A1-kielenä heti ensimmäiseltä luokalta, selvitämme parhaillaan myös sitä, miten hän saa riittävästi tukea koulunkäyntiin. Sikuriina siis tarvitsee tukea, koska hänellä on vasemman käden dysmelia ja sen takia yläraajaproteesi käytössään. Olemmekin päättäneet hakea hänelle erityisen tuen päätöstä.

Mitä on koulun antama tuki?

Koulussa lapsi saattaa tarvita tukea oppimisessa tai ylipäätään koulunkäynnissä. Tuen tarve saattaa olla tilapäinen tai pitempiaikainen. Tuen määrä ja laatu riippuvat aina lapsen erityistarpeiden mukaan eli koulun antama tuki riippuu lapsen kohtaamien ongelmien ja vaikeuksien määrästä ja laadusta.

Suomessa on käytössä kolmiportainen tuki, jonka mukaan lapsi voi saada yleistä, tehostettua tai erityistä tukea omien tarpeidensa mukaan. Näistä kannattaa lukea lisää Opetushallituksen sivuilta.

Oppimisen ja koulunkäynnin tuki toteutetaan yhteistyössä oppilaan ja huoltajan kanssa. Kotiin ollaan siis aina yhteydessä, kun herää huoli oppilaan oppimisesta ja koulunkäynnistä. Myös kotona on tärkeää muistaa, että oppilaalla on oikeus oppimisen ja koulunkäynnin tukeen heti tuen tarpeen ilmetessä. Vanhemmatkin voivat siis olla yhteydessä opettajaan, jos huolta ilmenee.

Mitä on erityinen tuki?

Perusopetuslain mukaan erityinen tuki muodostuu erityisopetuksesta ja oppilaan tarvitsemasta muusta tuesta. Erityisopetus on ensisijaisesti pedagogista tukea eli oppimisen tukea. Muu tuki puolestaan on koulunkäynnin tukea. Erityinen tuki on järjestelmällistä ja suunnitelmallista.

Kun oppilas saa erityisen tuen päätöksen, hänelle tehdään henkilökohtaisen opetuksen järjestämistä koskeva suunnitelma eli HOJKS. Siinä määritellään mm.

  • opiskelun erityiset painoalueet
  • oppilaan edistymisen seuranta ja arviointi
  • oppilaan mahdollisuus osoittaa osaamisensa eri tavoin
  • arviointitavat ja arvioinnin ajankohdat
  • oppilaan itsearviointikäytänteet
  • muut pedagogiset ratkaisut (joustavat ryhmittelyt, samanaikaisopetus, opetusmenetelmät, opiskelustrategiat, työskentelytavat, kommunikointitavat ja oppimateriaalit).

Erityiseen tukeen sisältyvät pedagogiset ratkaisut voivat vaihdella eri oppiaineissa ja muilla oppimisen alueilla riippuen lapsen tarpeista. Lisäksi osa pedagogisesta tuesta voi olla myös lyhyempiaikaista, yksittäiseen oppiaineeseen suunnattua tukea, kuten tukiopetusta tai osa-aikaista erityisopetusta.

Sikuriina pärjää hienosti ilman proteesiakin, mutta toisaalta siitä on hyötyä monessa asiassa.

Miksi haluamme hakea erityisen tuen päätöstä?

Olen pohtinut tätä kysymystä nyt aktiivisemmin viimeiset viikot. Meillä on kaksi selvää syytä tähän: Sikuriinan näkökulma ja koulun sekä erityisesti opettajan näkökulma.

1. Haluamme, että Sikuriina saa riittävästi tukea koulussa.

Sikuriinalla on oikeus käydä koulua aivan, kuten muutkin lapset. Erityistä tukea hakemalla me haluamme varmistaa, että tämä oikeus toteutuu.

Sikuriinan tapauksessa erityinen tuki voisi sisältää esimerkiksi avustajaresurssia sekä tukea kädentaidoissa, ehkä myös liikunnassa. Avustajaa Sikuriina tarvitsee lähinnä proteesin pukemiseen (hän ei käytä proteesia aivan koko päivää tai kaikissa tilanteissa) sekä esimerkiksi juurikin käsitöissä auttamaan alkuun hommissa.

Aivan liian usein kuulee, että vanhemmat epäröivät tuen hakemista, koska pelkäävät, että lapsi leimaantuu. Meidän mielestämme tämä kuitenkin on turhaa. Olen aina ollut sitä mieltä, että mitä avoimemmin me puhumme Sikuriinan kädestä, sitä avoimemmin myös muut osaavat suhtautua siihen. Ja sitä paremmin Sikuriina osaa itse suhtautua siihen. Lue ihmeessä tekstini, joissa kerron siitä, miten hienosti Sikuriina osaa kertoa pikkukädestään täältä ja täältä.

2. Haluamme, että koululla on resursseja ja että opettaja saa sekä tietoa että tukea uudessa tilanteessa.

Vaikka dysmelia-lapsia syntyy Suomessakin joka vuosi, on kyseessä kuitenkin harvinainen vamma. Tästä syystä on tärkeää, että opettaja saa vammasta ja myös meidän tapauksessamme proteesista tarpeeksi tietoa. Pystymme takaamaan sen täyttämällä huolella erityisen tuen lomakkeet ja toimittamalla koululle riittävästi tietoa.

Jos ja kun lapsi saa erityisen tuen päätöksen, saa opettaja paitsi tietoa papereista, myös tukea esimerkiksi avustajaresurssien muodossa.

Kannattaa muistaa, että mitä aikaisemmin oppilas saa tukea, sitä paremmin vältetään vaikeuksien ja ongelmien lisääntyminen ja kasautuminen.

Tukimuodoista puhuttaessa kannattaa muista myös se, että tukimuotoja voidaan lieventää tai purkaa oppilaan tilanteen muuttuessa. Tuen tarvetta siis tarkastetaan säännöllisesti ja jos todetaan, että oppilas ei enää tarvitse niin paljoa tukea, voidaan tämä kirjata ja oppilas siirtää esimerkiksi erityisen tuen piiristä tehostettuun tukeen.

Onko koulun antaman tuen muodot tuttuja? Olisi kiva kuulla, miten olette ne kokeneet?

Lue ihmeessä myös juttuni: Elokuussa eskariin tai ekalle: 5+1 tapaa tukea ja voimaannuttaa lasta ennen suurta muutosta.

-Saara

Lähteet:

Hesingin kaupunki: Tehostettu ja erityinen tuki

Opetushallitus: Ohjeita koulutuksen ja varhaiskasvatuksen järjestämiseen

Opetushallitus: Oppimisen ja koulunkäynnin tuki

Eskarilaiseni on sataprosenttisen varmasti aina oikeassa – ja usein saakin olla

Katselin lasten kanssa yhdessä Killen kimppakyyti -sarjaa Pikku Kakkosesta. Sikuriina, eskarilainen, lauloi mukana tunnaria: ”Täältä tullaan taas Erittiin!”

Kysäisin vaivihkaa, että eikö sinnä lauletakaan ”Täältä tullaan taas, ehdittiin!”? Sain tiukan katseen ja vastauksen, että no ei todellakaan. Vaan että Eritti on sen eläintarhan nimi, jonne ovat matkalla. Tai ehkä kodin nimi, kun sinne mennään töiden jälkeen. Mutta joka tapauksessa Eritti se on.

Minä yritin perustella omaa kantaani ja luin myös kyseisen sarjan kuvauksen Ylen sivuilta:
”Matkoista syntyykin aina yhteinen hauska kokemus, kun eläinjoukko päättää yhdessä tehdä jotain mukavaa vaikka aikataulussa pysyminen on haastavaa. Juuri ja juuri he saapuvat eläintarhaan, jossa eläintarhan johtaja heitä jo odottaakin.”

Että eikö se kuitenkin olisi ”ehdittiin”, kun aina niille tulee kiire, mutta aina kuitenkin sitten ehtivät. Mutta ei, ei mennyt läpi.

Sikuriina on hyvin vahvatahtoinen ja tietää (oikeasti) paljon. Ilmeisesti ikään kuuluvakla tavalla hänellä on myös valtava tarve olla aina oikeassa. Usein oma mielipide ilmaistaan hyvinkin ärhäkästi, jos joku uskaltaa olla eri mieltä.

Minä äitinä yritän muistaa, että eskarilainen vasta harjoittelee erilaisia taitoja, kuten joustavuutta. Hyvin, äärimmäisen harvoin tulee tilanteita, joissa minä olisin oikeammassa kuin eskarilaiseni – jos siis olemme eri mieltä jostain. Aikuisen kuuluukin mielestäni näyttää tässäkin mallia lapselle: perustella oma näkemyksensä, mutta kertoa, että on myös ihan ok olla eri mieltä. Ja antaa lapsen pitää päänsä.

MLL:n sivuilta luin, että lapsen normaaliin kehitykseen kuuluu tahtovaiheita, jolloin oman tahdon ilmaiseminen ja rajojen testaaminen on normaalia ja myös tarpeellista itsenäisyyteen kasvua. Näitä on tyypillisesti noin 2–3 vuoden ja 6 vuoden iässä sekä esimurros- ja murrosiässä. Meillä menee lujaa, kun perheestä löytyy kaksivuotias ja eskarilainen. Ei käy elämä tylsäksi.

Kille ja kaverinsa saavat siis ihan vapaasti matkustaa Erittiin.

-Saara

Kasvunkansio paljasti päiväkodin varhaiskasvatuksen huikean laadun – ja me herkistyimme sen äärellä

Esikouluun siirtymisen myötä Sikuriinan päiväkoti vaihtuu. Haikeina jätimme vanhaan päiväkotiin jäähyväisiä jo useamman viikon ajan. Huonoa tuuria oli, että Sikuriina sai vesirokon, eikä päässyt nauttimaan viimeisistä viikoistaan ”päijälässä”. Mutta voinnin parannuttua kävimme Sikuriinan vanhassa päiväkodissa vielä viimeisen kerran hakemassa loput tavarat ja sanomassa heipat. Mukaan saimme myös kasvunkansion, johon oli kerätty muistoja viimeisten neljän vuoden ajalta! Iso kansio oli täynnä välähdyksiä päiväkodin arjesta. Näissä muistoissa näkyy Sikuriinan päiväkodista saaman varhaiskasvatuksen huikea laatu, jota toki olimme tässä vuosien varrella jo oppineet arvostamaan. Haluankin nyt jakaa teillekin näitä muistoja Sikuriinan ensimmäisestä päivähoitopaikasta.

”Sikuriina sai olla sylissä, ystävystyi, pääsi retkille, musisoi, taiteili, leikki, ulkoili, leikki lisää ja oppi valtavasti!”

Sikuriinan taival päivähoidossa alkoi melkein neljä vuotta sitten. Hän oli silloin yhden vuoden ja seitsemän kuukautta vanha. Sikuriina meni päivähoitoon, koska minä sain töitä ja mies opiskeli täysipäiväisesti. Silloin minua kyllä vähän hirvitti laittaa niin pieni päivähoitoon, mutta olimme onnekkaita ja saimme paikan pienestä päiväkodista, jossa asiat tuntuivat alusta asti sujuvan upeasti. Siellä Sikuriina sai olla sylissä, ystävystyi, pääsi retkille, musisoi, taiteili, leikki, ulkoili, leikki lisää ja oppi valtavasti! Toki olen pohtinut ja kyseenalaistanutkin valintaamme useita kertoja menneiden vuosien aikana, mutta missään vaiheessa emme kuitenkaan ole katuneet miehen kanssa päätöstämme laittaa Sikuriina päivähoitoon.

Kasvu ja kehitys näkyy päivähoidossa tehdyissä töissä

Kasvunkansiossa on Sikuriinan värittämiä värityskuvia, hänelle hoidossa tutuiksi tulleiden laulujen sanoja, valtavasti piirustuksia, maalauksia ja upeita kuvataidetöitä. Sen lisäksi, että kansio on täynnä muistoja, sen avulla voi ihanasti nähdä pienen ihmisen kasvun ja huikean kehityskaaren. Kuten esimerkiksi näissä kuvissa:
1. Kaloja uimassa (joulukuu 2013)
2. Nimetön maalaus (elokuu 2014)
3. ”Tässä on rekka-auto ja tää kuljettaa maitoa. Ja tosson kaikkee tällasta, mustat renkaat oon värittänyt ite ja ei oo muuta.” (jossain vaiheessa vuotta 2016 luultavasti)
4. Suolamaalaus (helmikuu 2017)

Kasvunkansiosta, kuten Sikuriinan päiväkodista muutenkin, näkee selvästi, että varhaiskasvatukseen on oikeasti panostettu. Se ei ole puuhastelua, vaan suunnitelmallista toimintaa, varhaiskasvatusta, jonka aikana on opittu tietoja ja taitoja. Ja rakennettu ihmissuhteita – niin toisiin lapsiin kuin aikuisiinkin.

Useimmiten Sikuriina jäi päiväkotiin iloisena ja tyytyväisenä, ja useimmiten hän ei halunnut lähteä sieltä pois. Otin nämä merkkinä siitä, että hänen oli hyvä olla siellä. Välillä (onneksi) tuli kiukkuja tai harmitusta päiväkotiin jäädessä, mutta nekin harmit unohtuivat usein nopeasti – aina pääsi syliin rauhoittumaan. Päiväkodin turvallisilla aikuisilla oli aina aikaa ja osaamista ottaa vastaan myös lasten negatiiviset tunteet. Lapsia ei vähätelty, vaan heitä kunnioitettiin oikeina ja aitoina, toki vähän keskeneräisinä, ihmisinä.

Sikuriina oli päivähoidossa erityislapsena, koska pikkukäden (lue lisää täältä) takia monet päivittäiset puuhat ovat hänelle (edelleenkin) haastavia. Lisäksi Sikuriina tarvitsi ja edelleen tarvitsee apua ja ohjausta proteesin käytössä. Sikuriinan erilaisuus otettiin päiväkodissa huomioon ja siitä puhuttiin, mutta siitä ei koskaan tehty numeroa. Sikuriina oli lapsi toisten lasten keskellä, kuten kuuluukin olla.

Leikkejä, retkiä ja juhlia

Pukuleikit ja kotileikit ovat olleet aina Sikuriinan lemppareita päijälässä. Monesti kotiinlähtöaikaan olen löytänyt hänet kotileikkipaikasta – ja yleensä sieltä on ollut kaikkein vaikeinta saada häntä lähtemään sinne omaan kotiin. Tästäkin löytyi muisto kansiosta (kuva alla olevassa kollaasissa ensimmäisenä) nimittäin kolmevuotiaana Sikuriina oli leikkinyt morsianta hääleikissä: ”Päiväkodissa oli suurta juhlahumua, sillä juhlimme häitä. Häissä oli asiaankuuluvasti sulhanen ja morsian hienoine pukuineen, juhlavieraat, sekä tanssittiin myös häävalssi!” 

Päiväkotiaikana Sikuriina on myös päässyt mukaan retkille mm. Keskuspuistoon hevosia ja luontoa ihmettelemään, läheiselle urheilukentälle pituutta hyppäämään, Kiasmaan Ernesto Neton upeaan näyttelyyn, kirjastoon tutustumaan lastenkirjallisuuteen ja katsomaan esityksiä, Päivälehden museoon ihailemaan Topeliuksen satumaailmaa ja moneen muuhun kohteeseen!

Päiväkodissa on myös ollut käytössä minullekin tärkeä ”juhlapedagogiikkaa” eli erityisten tilaisuuksien juhlistamista. Me vanhemmat olemme päässeet nyyhkimään Sikuriinan esiintyessä joulujuhlissa ja mm. liikkumaan ja laulamaan yhdessä Sikuriinan kanssa kivoissa kevättapahtumissa. Kotiin on tiensä löytänyt monta äitien- ja isänpäivälahjaa, jotka ovat jokainen meille äärimmäisen tärkeitä. Sikuriina puolestaan on saanut juhlia syntymäpäiviään päiväkotikavereiden kanssa esimerkiksi kansiossa kuvatuilla tavoilla:
– 2-vuotiaana: ”Juhlimme päiväkodissa 2 v -syntymäpäivääni. Kaverit lauloivat minulle onnittelulaulun, ja sain valita itselleni pienen lahjan. Ensin minua vähän jännitti, mutta päivä oli mukava!”
– 4-vuotiaana: ”Valitsit posteljoonin, joka toi sinulle onnittelukortin. Kuuntelit hiljaisena toisten laulaman onnittelulaulun. Sitten saitkin avata aarrearkun ja valita sieltä itsellesi jonkin pienen tavaran.”

Tämä kaikki on mielestäni kasvatusta parhaimmillaan. Kokemuksia, elämyksiä, toisten huomioon ottamista, iloa ja riemua.

Kuvataidetta itse ja ohjatusti

Sikuriinan päiväkodissa on panostettu erityisesti taiteen opetukseen. Sikuriina onkin päässyt lastentarhanopettajansa johdolla kokeilemaan erilaisia kuvataidetekniikoita. Minäkin olen oppinut paljon uutta seuraamalla Sikuriinan päiväkodin seinillä olevia töitä.

Kasvunkansiossa oli lukuisia upeita kuvataidetöitä. Esimerkiksi alla olevassa kuvassa on:
1. Märkä akvarellipaperi, akvarelliväriä, piirtäminen tikulla, peiteväriä pumpulipuikolla. (lokakuu 2016)
2. Hiilipiirustus (tarkemmin kuvattuna alla).
3. Perhe. Liidut ja vesiväri. (lokakuu 2016)
4. Akvarellimaalaus ja kuviointi sanomalehdellä. (helmikuu 2016)

Päiväkodin työntekijöiden panoksesta kertoo mielestäni sekin, että töihin oli kiinnitetty lappuja, joissa kerrottiin töissä käytetyistä tekniikoista yms. Upeiden töiden lisäksi me saimmekin siis kotiin vinkkejä ja ohjeita kuvistöihin, ja tietoa siitä, miten päiväkodissa on kuvataidetta lähestytty. Miettikääpä vaikka tätä kuvataidetyötä:

HIILIPIIRUSTUS: ”Valitsit itsellesi malliksi päiväkodin pehmoleluista yhden nallen. Tutkit aluksi nallen muotoa silittelemällä nallen päätä, vatsaa, tassuja ja korvia. Sitten ”piirsit” sormella nallen muodot seuraten pehmonallen ääriviivoja. Laitoit nallen pöydälle paperin vierelle katsomaan, kun piirsit hiilellä sen kuvan paperille. Koska hiili on pehmeä piirrin, kokeilit myös jäljen pehmentämistä hieromalla hiilijälkeä varovasti sormellasi.”

Siis vau! Ihanaa! Upeaa! Mieletöntä!

Muistoja Sikuriinalle

Kun kävimme kansiota läpi Sikuriinan kanssa, hän vuoroin hihkui innosta ja vuoroin herkistyi muistelemaan menneitä.

”Oi, minulla oli noin pikkuinen pikkukäsi!”
”Muistan tuon kaverin. Me leikittiin aina kotia! Sitten ne muutti pois!”
”Tuolla retkellä oli kivaa! Me mentiin junalla JA ratikalla!”

Tämä kansio pistetään kyllä hyvään talteen. Näitä muistoja on ihana vaalia. Valtavan kiitollisia olemme Sikuriinan päiväkodin henkilökunnalle kuluneista neljästä vuodesta. KIITOS upeasta työstä!

-Saara

 

”Mitä sun kädelle on tapahtunut?” eli pari sanaa erilaisuuden kohtaamisesta

Vietin eilen lasten kanssa ihanan parituntisen Lapsimessuilla. Haluan jakaa erään Sikuriinan pikkukäteen eli dysmeliaan liittyvän kohtaamisen sieltä.

Lapsimessuilla noin 4-5-vuotias lähestyi Sikuriinaa. Huusi jo kaukaa: ”Mitä sun kädelle on tapahtunut? Miksi se on tuollainen?” Minä hätkähdin, ryhdistäydyin leijonaemoksi, riensin suojelemaan, tarjosin apua. Mutta ei Sikuriina minua tarvinnut. Hän kertoi lapselle näin: ”Ei siihen oo mitään käynyt. Se on aina ollut tällainen. Mun käsi ei vaan koskaan kasvanut, kun mä kasvoin äidin masussa.” Minä seisoin vieressä ja ihailin näitä kahta pientä rohkeaa ihmistä. Toinen uskalsi kysyä ja toinen osasi selittää.

Jotain vielä juttelivat pikkukädestä ja proteesistakin (jonka Sikuriina oli taas hetkeä aiemmin napannut pois). Pari muutakin lasta tuli uteliaana paikalle. Muutama rohkein vähän tunnustelikin Sikuriinan pikkukättä. Sitten lähtivät kaikki yhdessä laskemaan liukumäkeä. Myöhemmin Sikuriina jutteli, miten ihanaa oli, kun sai uuden kaverin.

Minun sydämeni pakahtui. Tällaisessa maailmassa haluan elää! Kasvatetaanhan lapsistamme sopivan uteliaita, ennakkoluulottomia, arvostavia, fiksuja ja keskustelevia! (Noin niin kuin muutama piirre mainitakseni!)

Puolustan vahvasti sitä kantaa, että erilaisuudesta pitää uskaltaa puhua, kysyä, olla utelias ja hankkia näin tietoa. Ymmärrän kuitenkin nykyään entistä paremmin myös heitä, jotka eivät aina jaksaisi vastailla omaa erilaisuuttaan koskeviin kysymyksiin. Koskaan ei kuitenkaan kannata hyssytellä lasta, joka kysyy jotain erilaisuudesta. Tieto auttaa ymmärtämään maailmaa. Vai mitä mieltä olet?

Sikuriina oli myös onnessaan, kun messuilta löytyi Nemo! Nemollakin on pikkuevä! Voihan rakkaus!

Jos et tiedä Sikuriinan pikkukädestä, lue täältä.

-Saara

Pieni taitava uimari ja pikkukäsi, josta ollaan ylpeitä

Tänään oli jännä päivä. Minulla alkoi työt ja miehellä koti-isyys. Mutta siitä enemmän toisen kerran. Jännää oli nimittäin myös Sikuriinalla, jolla alkoi uimakoulu!

Onnistuin saamaan Sikuriinalle paikan Mäkelänrinteen supersuosituista leikki-ikäisten uimakouluista. Luvassa on kahdeksan kertaa pulikointia ja vesi-iloittelua.

Olemme Sikuriinan kanssa käyneet aikoinaan vauvauinnissa ja hän on aina rakastanut vettä, on oikea vesipeto. Intoa on enemmän kuin taitoa, eikä hän oikein malta meitä vanhempia kuunnella tai uskoa. On siis ihan loistohomma, että Sikuriina pääsi mukaan alkeisuimakouluun.

Minä hain töiden jälkeen Sikuriinan päiväkodista (jossa hän on kolmena päivänä viikossa lyhyen päivän) ja vein uimahallille. Olen päättänyt käyttää uimakouluajan itsekin uimiseen. Minua jännitti, että miten saan välillä hyvinkin paljon arkailevan Sikuriinan jäämään uimakouluun, mutta huoleni oli turha. Lisäksi pohdin, miten Sikuriinan dysmelia (lue täältä, jos et tiedä) vaikuttaa uimakouluun osallistumiseen. Olin lähettänyt sähköpostia uimakouluun asiasta, mutta en ollut varma, oliko viestini ehtinyt perille asti. Tästäkin asiasta murehdin oikeasti kyllä ihan turhaan.

Kerroin Sikuriinalle matkalla, että laitoin uimaopettajalle tietoa siitä, että Sikuriinalla on pikkukäsi. Samalla kuitenkin myös muistutin, että muut lapset eivät välttämättä ole pikkukäsiä koskaan nähneet. Tähän sain lähinnä naurahduksen ja selostuksen siitä, miten yksi päiväkotikaverikaan ei meinannut muistaa pikkukättä. Sikuriina oli todella hyvällä päällä. Hän puhua pälpätti minulle iloisesti pulpahdellen koko matkan hallille. Siellä hän riisui ennätysajassa ja rupesi sitten esittelemään kaikille pikkukättään. Hän kertoi mm. ”Tämä on minun pikkukäteni. Minulla on aina ollut tällainen pikkukäsi. Se ei ole yhtään kipeä. Se on vaan ihan tavallinen pikkukäsi.” Näitä hän toisteli suunnilleen kaikille, jotka jaksoivat kuunnella. Suihkussakin pikkukäsi piti pestä ihan erikseen.

Altaalla selvisi, että opettaja ei ollut saanut viestiäni, mutta hän suhtautui asiankuuluvasti ja fiksusti ja toivotti Sikuriinan tervetulleeksi. Uimakoulu alkoi ja minut ajettiin pois lasten altaalta. Kävin uimassa ja palasin pari minuuttia ennen uimakoulun loppua. Olin niin onnellinen ja suunnattoman ylpeä, kun näin pikkuisen vesipetoni hymy huulilla altaassa polskimassa muiden kanssa. Loppupiirin jälkeen en saanut Sikuriinaa vielä suihkuun ja saunaan, vaan hän halusi käydä minun kanssani vielä uimassa ”kaikissa altaissa”! Nälkä kuitenkin iski pian ja lopulta sain kuin sainkin Sikuriinan suihkuun, saunaan ja pukeutumaan kanssani, kun lupasin, että voimme hakea pillimehun kahvilasta.

Olen niin ylpeä siitä, että Sikuriina osaa suhtautua niin luontevasti dysmeliaansa. Ja olen niin onnellinen siitä, että vesipeto sai nauttia uimakoulusta täysillä (tai niin täysillä kun pystyi ilman uimalaseja, joita en ollut tajunnut hänelle hankkia).

-Saara

Joka päivä on leikkipäivä: ”Leikitäänkö taas kotia? Minä olen äiti, ole sinä minun lapseni…”

Tänään vietetään Leikkipäivää. Meillä joka päivä on leikkipäivä. Sikuriina pitää siitä huolen.

Itse en ole mikään loistava leikkijä. Saan siitä jatkuvasti palautetta. ”Äiti, taas sä siivoat, vaikka sun piti leikkiä.” tai ”Äiti, keskity nyt oikeasti tähän, äläkä taas ajattele omiasi.” Pää edellä -blogin kirjoitus olisi voinut olla minun kirjoittamani. Aiemmin stressasin leikkiä paljon enemmän. Nyt huomaan, että välillä osaan heittäytyä mukaan, välillä riittää, että ”puhun leikkiä” ja välillä Sikuriina ja Kirppu leikkivät yhdessä tyytyväisinä.

Sikuriinan lempileikki on aina ollut kotileikki. Se alkaa yleensä tähän tyyliin: ”Äiti, leikitäänkö taas kotia? Mä oon äiti, sä oot lapsi ja Kirppu on sen pikkuveli. Sitten näillä on vaikka kolme vauvaa. Ja jos sun pitää laittaa ruokaa, niin sitten sä voit olla sen ajan vaikka päiväkodissa. Ja mä haen sut sieltä päiväkodista sitten, kun se ruoka on valmista.” Tätä leikkiä saatetaan leikkiä paitsi kotona, myös melkein missä tahansa muualla. Se saattaa alkaa aivan yllättäen vaikka ratikassa tai leikkipuistossa. Tai hississä matkalla kotiin.

Nykyään olen tässä leikissä aina Sikuriinan isoin lapsi. Aiemmin, ennen kuin meille syntyi toinen lapsi eli Kirppu, olin perheen isä. Silloin perheessä oli aina isä (minä), äiti (Sikuriina) ja yksi lapsi (jokin nukke). Mikään muu perhetyyppi ei kelvannut. Sikuriinan olessa vajaa kolmevuotias hän eli tätä leikkiä niin vahvasti, että nimitys ”isä” (kaikissa sen muodoissa) oli varattu vain leikkiin. Omaa isäänsä Sikuriina kutsui tämän etunimellä. Sekös miestä jurppi. 😉 Minä olin siis sekä äiti (”oikeassa” elämässä) että isä (kotileikissä). Muutos tapahtui niillä paikkeilla, kun Kirppu syntyi (Sikuriina oli tällöin 3 vuotta ja 3 kuukautta). Mies sai isä-nimikkeen takaisin ja minusta tuli kotileikissä Sikuriinan lapsi. Nykyään kotileikissä harvemmin on isää. Tai se isä on hyvin usein töissä tms. Sisaruksia siinä sen sijaan riittää. Ja lemmikkejä. Ja naapurin setä eli rooli, joka on varattu puolisolleni, Sikuriinan isälle, silloin kun hän sattuu pääsemään mukaan leikkiin.

Kotileikissä juhlitaan paljon. Jatkuvasti on jonkun syntymäpäivät. Ja parhautta on, jos saakin vaikka syödä välipalan leikkihuoneessa leikkiastioita käyttäen. Kotileikissä myös käydään kaupassa, laitetaan leikkiruokaa, mennään retkille, luetaan, riehutaan ja puhutaan välillä vakavia. Askarteluhetketkin saattavat muuttua kotileikiksi. Kotileikin tunnistaa siitä, että Sikuriina rupeaa puhumaan ”aikuismaisesti”, lähes kirjakieltä. Minunkin pitää puhua oikein ja kutsua Sikuriinaa äidiksi tarpeeksi usein. Sekös ihmisiä kummastuttaa, jos leikimme vaikka ratikassa matkalla keskustaan. Aiemmin ihmetytti varmaan vähintään yhtä paljon se, kun Sikuriina kutsui minua isäksi. Hih!

Minun haasteeni on, että osaisin vain heittäytyä leikkiin. Etten rupeaisi päsmäröimään, ohjailemaan tai neuvomaan. Onneksi Sikuriinalta tulee moisesta käytöksestä tiukkaa palautetta. Myönnän myös, että minun pitäisi useammin vain leikkiä, keskittyä vain siihen. Helposti tulee samalla siivoiltua, laitettua leikkihuoneen tavaroita paikoilleen, viikattua pyykkejä tms. Mutta toisaalta yritän olla myös itselleni armollinen. Osaan kuitenkin antaa Sikuriinalle tilaa leikkiin. Ja nautin siitä, kun hän ottaa pikkuveljensä leikkikaveriksi ja minä saan välillä vain kuunnella, kun pikkutyypit leikkivät yhdessä, kumpikin omalla tavallaan (melko usein jopa sulassa sovussa).

Mikä teillä on lasten lempileikki? Jaksatko itse heittäytyä mukaan leikkiin? 

-Saara

Edit: Muistin juuri, että Kirppu oli kotileikissä tosi pitkään KOIRA!

Kirjoitin leikistä myös tekstissä Anna lapsen leikkiä ja lähde leikkiin mukaan! Se tekee hyvää!

”Sano aaaaaaaaa” eli hampaiden pesemisen vaikeudesta (ja siitä, miten se yhtäkkiä sitten sujuukin)

Kirppu on nyt 1,5-vuotias ja hänellä on 11 hammasta. Hän sai ensimmäiset hampaansa vasta noin seitsenkuisena (kirjoitan ”vasta”, koska Sikuriinalle ekat hampaat puhkesivat jo nelikuisena). Kirpun hampaiden peseminen on aina ollut haaste. Kirppu tykkää kyllä todella paljon hammasharjoista ja harjaa mielellään omia hampaitaan eli imeskelee harjaa ja yrittää juosta se kädessä/suussa. Me perheen aikuiset emme kuitenkaan ole oikein koskaan saaneet kunnolla pestä hänen hampaitaan.

Ja voin kertoa, että olemme kokeilleet vähän kaikkea, esim.

  • hämäystä jollain tosi kivalla lelulla: Ajatuksena siis, että Kirppu tutkii kiinnostuneena lelua ja aikuinen pesee hampaat samalla vähän vaivihkaa.
  • kehuja, hehkutusta, tsemppausta, houkuttelua: Joka kerta, kun Kirppu avaa suun ja saamme edes vähän tökättyä hammasharjaa suun suuntaan, olemme kehuneet häntä. Toisaalta jos suu ei ole oikein auennut, olemme yrittäneet erilaisia tsemppauksia, hehkutuksia, houkuttelua yms. Tyyliin ”Kirpulla on SUUUUUUUURI suu! Onpa se suuri! Näytätkö, miten suuri suu sinulla on?”
  • Jordanin hammaspesulaulua: Oletteko jo tutustuneet tähän korvamadoksi muuttuvaan rallatukseen?
  • kutittelua: Toiveena, että suu pysyy sen verran auki, että hampaat saa pestyä ja että hekotus vie huomion pois toimenpiteestä.
  • kahden harjan taktiikkaa: Yksi harja lapsen käteen, toinen aikuiselle. Samalla, kun lapsi itse ”harjaa”, aikuinen pääsee samalla apajalle oikeasti harjaamaan. (Joo, just… Kirppu ainakin pitää yleensä suutaan kiinni ”harjatessaan” hampaitaan ja kääntää päätään pois, jos joku toinen yrittää tulla väliin.)
  • käsinukkea: Pari kertaa se toimikin, että Nalle Puh tuli pesemään Kirpun hampaat. Minulla vaan meinasi käsi krampata, kun piti jotenkin onnistua pitämään kiinni hammasharjasta ja pesemään Kirpun hampaita parilla sormella eli sen Nalle Puhin käsillä. Puhhuh.
  • telkkaria, iPadia: Kirppu saa aika harvoin katsoa telkkaria. Se ei kuitenkaan ole auttanut. Yleensä pää kääntyilee ja käsi huitoo harjaa pois, jos hampaiden pesulla kehtaamme häiritä Kirpun hetkeä piirrettyjen äärellä.
  • aikuisen omaa hammasharjaa: Siis että aikuinen näyttää itse mallia eli pesee omia hampaitaan samalla. Tai antaa Kirpun pestä. Joo, se on kivaa, mutta ei se yhtään helpota Kirpun hampaiden harjausta. Huoh.

Kaikkea on siis kokeiltu. Toistaiseksi olen aamuisin antanut Kirpun pestä itse hampaansa eli imeskellä harjaa. Iltaisin olemme miehen kanssa vuoroin käyttäneet aikaa keskittyäksemme Kirpun hampaiden pesuun. Näiden lisäksi Kirppu saa ksylitolipastilleja ruokailujen jälkeen.

Eilen illalla olin ulkoiluttamassa koiraa hampaidenpesuaikaan eli puolisoni hoiti homman. Kun tulin kotiin, minulle kerrottiin suorastaan hihkuen, että Kirpun hampaat oli saatu pestyä helposti ja kunnolla. Sikuriina oli kuulemma auttanut. Mahtava juttu!

Ja sitten! Sama tapahtui tänään! Annoin Kirpulle hammasharjan omaan käteensä ja hän aloittikin sen imeskelyn tutulla tavalla. Sitten Sikuriina ilmestyi Kirpun eteen ja näytti mallia: ”Katso, suu avataan tälleen. Aaaaaaaaaaa…” Ja siinä he sitten olivat, kaksi linnunpoikaani, suut apposen auki. Jouduin tosin hakemaan sen toisen hammasharjan vielä omaan käteeni (eli hyödynsin kahden harjan taktiikkaa), koska Kirppu ei suostunut luopumaan harjastaan, mutta sain kuin sainkin ihan kaikki 11 hammasta harjattua huolella! Uskomatonta! Siskon esimerkki toimi tässäkin hommassa!

Luultavasti huomenna taas pitää keksiä jokin uusi kikka, mutta nyt fiilistelen tätä!

Miten teillä sujuu hampaiden peseminen? Oletteko keksineet jotain ihan loistavaa kikkaa, joka toimii takuuvarmasti?

Ja tosiaan kuvassa olevat Kirpun hammasharjat on saatu blogin kautta lahjaksi. Sikuriinan sähköhammasharjassa oli aiemmin Tuhkimo, nyt Tähkäpää. Prinsessat ovat ihania, kun auttavat pesemään hampaita. Salutemin hammastahna toimii, koska ei vaahtoa liikaa. Sikuriina inhoaa vaahtoa.

-Saara