Entä jos jään jostain paitsi? FOMO vaivaa myös vanhempia

Ennen kuin sain lapsia, katselin muiden lapsistaan someen jakamia kuvia ja kaipasin. Koin jääväni jostain paitsi, kun minulla ei vielä ollut omaa pientä rakasta.
Sitten sain sen kaipaamani, ihanan ja maailman rakkaimman lapsen. Ja jälleen katselin muiden someen jakamia kuvia ja kaipasin. Tällä kertaa vaan kaipasin jotain muuta. Aina joka tapauksessa sitä, mitä minulla ei sillä hetkellä ollut.

Tälle ilmiölle on kuulemma sanakin: FOMO – fear of missing out. Se on pelko, että jää jostain paitsi. FOMOn takia roikumme netissä yömyöhään. FOMOn takia jätämme asioita tekemättä – tai teemme jotain, mikä ei oikeasti huvita. FOMOn takia emme osaa oikein olla tyytyväisiä siihen, mitä meillä on.

FOMO ei ole vain nuorten ongelma, kuten YLEn jutussa kerrotaan. FOMO on tuttu myös vanhemmille. Roikuin somessa imettäessäni vauvaani, jotta pystyisin kärryillä ystävieni touhuista. Tsekkailen kännykkääni hiekkalaatikon reunalla leikkien lomassa. Illalla vielä pidän väsyneitä aivojani turhan pitkään vireystilassa selaamalla Facebookia ja Instagramia.

FOMO iskee hetkinä, jotka ovat ehkä erilaisia kuin ennen: uutena vuotena ja vappuna, joskus lauantai-iltana, lempibändin keikkailtana tai vaikka ystävän syntymäpäivänä. Sellaisina hetkinä, kun muilla on aivan varmasti ehkä tosi paljon kivempaa kuin minulla.

Ja mikä hullunkurisinta, FOMO iskee usein myös siellä lempibändin keikalla, kun yllättää itsensä kaipaamasta lapsiaan. Tai siellä kauan kaivatulla viikonloppulomalla, kun tajuaa, että se pikkutyyppi kotona saattaakin juuri sillä hetkellä oppia jonkin uuden taidon, enkä minä ole sitä näkemässä.

On se harmi, ettei voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Mutta niin kauan kuin se ei ole mahdollista, voisi vaikka yrittää nauttia siitä, mitä on.

Miten siis karkottaa FOMO? Kommentoi ihmeessä parhaat vinkkisi!

-Saara

Ps. Tervetuloa uuteen osoitteeseen! Vanhat tekstit löytyvät edelleen osoitteesta www.vauva.fi/hurlumheiblogi. Siirrän niitä vähitellen tänne arkistoon. Somessa Hurlumhein löytää myös Facebookista ja Instagramista.

Kuva: Pixabay

Eskarilaiseni on sataprosenttisen varmasti aina oikeassa – ja usein saakin olla

Katselin lasten kanssa yhdessä Killen kimppakyyti -sarjaa Pikku Kakkosesta. Sikuriina, eskarilainen, lauloi mukana tunnaria: ”Täältä tullaan taas Erittiin!”

Kysäisin vaivihkaa, että eikö sinnä lauletakaan ”Täältä tullaan taas, ehdittiin!”? Sain tiukan katseen ja vastauksen, että no ei todellakaan. Vaan että Eritti on sen eläintarhan nimi, jonne ovat matkalla. Tai ehkä kodin nimi, kun sinne mennään töiden jälkeen. Mutta joka tapauksessa Eritti se on.

Minä yritin perustella omaa kantaani ja luin myös kyseisen sarjan kuvauksen Ylen sivuilta:
”Matkoista syntyykin aina yhteinen hauska kokemus, kun eläinjoukko päättää yhdessä tehdä jotain mukavaa vaikka aikataulussa pysyminen on haastavaa. Juuri ja juuri he saapuvat eläintarhaan, jossa eläintarhan johtaja heitä jo odottaakin.”

Että eikö se kuitenkin olisi ”ehdittiin”, kun aina niille tulee kiire, mutta aina kuitenkin sitten ehtivät. Mutta ei, ei mennyt läpi.

Sikuriina on hyvin vahvatahtoinen ja tietää (oikeasti) paljon. Ilmeisesti ikään kuuluvakla tavalla hänellä on myös valtava tarve olla aina oikeassa. Usein oma mielipide ilmaistaan hyvinkin ärhäkästi, jos joku uskaltaa olla eri mieltä.

Minä äitinä yritän muistaa, että eskarilainen vasta harjoittelee erilaisia taitoja, kuten joustavuutta. Hyvin, äärimmäisen harvoin tulee tilanteita, joissa minä olisin oikeammassa kuin eskarilaiseni – jos siis olemme eri mieltä jostain. Aikuisen kuuluukin mielestäni näyttää tässäkin mallia lapselle: perustella oma näkemyksensä, mutta kertoa, että on myös ihan ok olla eri mieltä. Ja antaa lapsen pitää päänsä.

MLL:n sivuilta luin, että lapsen normaaliin kehitykseen kuuluu tahtovaiheita, jolloin oman tahdon ilmaiseminen ja rajojen testaaminen on normaalia ja myös tarpeellista itsenäisyyteen kasvua. Näitä on tyypillisesti noin 2–3 vuoden ja 6 vuoden iässä sekä esimurros- ja murrosiässä. Meillä menee lujaa, kun perheestä löytyy kaksivuotias ja eskarilainen. Ei käy elämä tylsäksi.

Kille ja kaverinsa saavat siis ihan vapaasti matkustaa Erittiin.

-Saara

Mullin mallin Molli auttaa sanoittamaan tunteita hauskalla tavalla

Molli on pieni ja kiukkuinen olento, joka asuu yksin suuren puutarhan keskellä. Sillä on haave. Se haluaisi ystävän, jonka kanssa voisi kuiskailla salaisuuksia, istua vierekkäin ihan hiljaa tai laittaa kaikki hyrskyn myrskyn. Ja mikä parasta – mököttää yhdessä!

Saadakseen ystävän Molli opettelee kauniita lauseita ja harjoittelee kumartamaan kohteliaasti. Se haluaisi valloittaa hymyllään. Mutta Molli ei osaa hymyillä. Ja kuitenkin hymyn sanotaan olevan paras lahja, jonka ystävälle voi antaa…”

Katri Kirkkopellon Molli (Lasten Keskus, 2016) oli yhdessä vaiheessa kirja, jota Sikuriina halusi lukea uudestaan ja uudestaan. Molli on kauniisti kuvitettu, mukaansatempaava kertomus, jossa saa vähän jännittää, mutta myös nauraa hykerrellä. Siinä oppii samalla myös, miksi kannattaa edes yrittää hymyillä toiselle.

Viime viikolla meille tuli odotettu paketti: Sikuriina hihkui ilosta saadessaan käsiinsä Mullinmallin Molli -kirjan. Käännettävässä kirjassa on kaksi osaa: Hah! Hommia hyvän tuulen hyrinöihinja Pah! Puuhaa pahan tuulen puuskiin. Kumpikin osa on koostettu pienistä tarinoista ja runoista sekä niihin liittyvistä puuhatehtävistä. Kirjan puuhista löytyy askartelua, pelejä, sokkelo, väritystehtävä ja vaikka mitä muuta.

Alle kympin hintainen Mullin mallin Molli tukee lapsen tunnetaitojen ja itsesäätelyn kehitystä. Sen avulla lapsen kanssa pystyy juttelemaan erilaisista tunteista ja pohtimaan miten tunteisiin voi itse vaikuttaa. Tunnetaidot ja itsetuntemus perustuvat nimittäin kykyyn havaita, tunnistaa ja tiedostaa omia tunteita. Niitä tarvitaan myös, jotta pystyy toimimaan vuorovaikutuksessa toisten kanssa ja olemaan empaattinen: Jos ei pysty tunnistamaan omia tunteitaan, on hankala myöskään havaita toisten tunteita. (Lähde: Suomen Mielenterveysseura)

Sikuriina ihastui kirjan murjotuskarkottimeen ja hekotushoukuttimeen, mutta kaikkein eniten häntä houkutti Salaperäiset otukset -tarinaan liittyvä tehtävä, jossa sai keksiä oman otuksen, joka piilottelee Mollin puutarhassa. Sikuriina piirsi ja askarteli kirjan pikkukuvien (ja äidin pikkutarkkojen leikkaustaitojen) avulla koiramaisen otuksen:

”Se on tosi nopea. Tai vikkelä. Se kuulee tosi hyvin. Se pitää nauk-nauk-ääntä. Se on tosi hyvä piiloutumaa. Sen nimi on Tuffeli. Se syö lehtiä sekä marjoja. Se kulkee takajaloilla ja etujaloilla niin kuin koira.”

Suosittelemme Sikuriinan kanssa Mullin mallin molli -kirjaa kaikille suunnilleen yli 4-vuotiaille puuhista ja askartelusta sekä saduista ja tarinoista tykkääville. Varsinkin sellaisille, joiden tunteet menevät välillä ihan mullin mallin! Mullin mallin Molli on myös oikein hyvä kirja vaikka lahjaksi! Vink, vink!

-Saara

Kirja saatu kustantajalta arvioitavaksi.

Anna lapsen leikkiä ja lähde leikkiin mukaan! Se tekee hyvää!

Kirppu on ruvennut nyt päivähoidon aloituksen jälkeen leikkimään kotona leikkejä, joissa päiväkotipäivien tapahtumat toistuvat. Dinosauruksilla onkin yhtäkkiä päiväkotikaverien nimet ja ne tervehtivät toisiaan tyyliin:

”Hei tinotaatu! Minä olen Ville. Hyvää viikonloppua. – Hei Ville-tinotaatu, minä olen Minttu. Pitä kivaa!”

Leikeissä toistuvat tutut fraasit: tervehdykset, toivotukset ja kiittämiset. Toistaiseksi nämä leikit ovat olleet Kirpun omia leikkejä. Hän saattaa leikkiä jotain Sikuriinan kanssa Sikuriinan ehdoilla, mutta vielä jokseenkin kömpelösti. Tosin eilen yllätyin, kun yhtäkkiä Sikuriina olikin äiti ja minä kummitäti – myös Kirpun puheessa! Useimmiten Kirppu kuitenkin vielä leikkii omaa leikkiään Sikuriinan rinnalla. Aidoimman kuuloiset lelujen väliset keskustelut kuulemme silloin, kun Kirppu saa leikkiä rauhassa, kylläisenä ja sopivan pirteänä.

Leikki on lapselle luontainen tapa toimia ja oppia. Leikin tuoksinassa lapsen ajattelu, muisti ja kieli kehittyvät. Leikeissä lapsi kokeilee, ratkaisee ongelmia ja harjoittelee asioiden ja käsitteiden yhdistämistä. Kun leikit kehittyvät rinnakkaisleikeistä yhteisiksi leikeiksi, lapsi oppii niissä myös erilaisia sosiaalisia taitoja, kuten kommunikointi- ja neuvottelutaitoja. Leikeissä lapsi pääsee turvallisesti käsittelemään tunteita ja vahvistamaan omia taitojaan ja kykyjään.

Ollessaan kolmevuotias Sikuriina tykkäsi leikkiä mm. juna- ja ratikkaleikkejä. Olin lähettänyt isovanhemmille viestin, jonka juuri satuin kännykästäni löytämään:

”Siivosin olohuoneessa. Siirtelin tuoleja ja niistä tuli juna. Sikuriina innoissaan. ”Minä menen keskustaan ostamaan juhlatarvikkeita.” Sitten kertoi pitkän listan mitä tarvitaan. Leikkii siis uudestaan sitä mitä oikeasti teimme lauantaina. Kävimme silloin yhdessä keskustassa junalla ostamassa sunnuntain juhliin kaikkea.”

Kotileikki on ollut Sikuriinan lempileikkejä jo pitkään. Kotileikissä hoidetaan vauvoja, käydään kaupassa ja kirjastossa, tehdään ruokaa – ja leikitään vauvojen kanssa vauvojen leikkejä. Kirppukin on mukana menossa. Hän matkii kaikkea, mitä sisko leikkii. Minä puolestani huomaan, että Sikuriina taltioi aivan kaiken, mitä kotonamme tapahtuu. Aika usein leikistä kuuluu minun arjessa käyttämiäni lausahduksia – sekä niitä positiivisen kannustavia että tiukkoja ja komentavia. Auts…

”Leikin kautta lapsi voi reflektoida usein päiväänsä, elämäänsä, tunteitaan. Jos kiellämme leikin, kiellämme usein suuren osan lapsuutta ja kasvua.” Näin kirjoittaa ihana, viisas bloggajakollegani Ihanasti Sopiva -blogista tekstissään Leikki on leikkiä, vaikka kasvaisikin isoksi. Leikki on tosiaan tärkeää ihan kaikille, pienille ja isoille.

Useimmilla ihmisillä on nimittäin luontainen tarve tehdä erilaisia näennäisesti tarpeettomia asioita. Leikissä on mahdollista syventyä asioihin, jotka eivät ole tästä maailmasta. Leikki nimittäin toimii omilla säännöillään. Leikkiin uppoutuessa aika katoaa. Tiede-lehden jutussa mainitaankin leikin yhteydessä myös flow-kokemus: ”Se on intensiivinen kevyen transsin kaltainen tila, joka sysää kaiken muun syrjään ja tuottaa nautinnollista mielihyvää.”

Meidän lapsillamme ei ole nyt säännöllisiä harrastuksia. Iltaisin on siis aikaa leikkiä. Olemme pyrkineet myös järjestämään lastenhuoneen niin, että siellä on hyvä leikkiä. Välillä leikit siirtyvät olohuoneeseen tai keittiöön, ja se on ihan ok (paitsi jos ne jäävät levälleen). Sikuriina opettaa leikkien kautta Kirpulle niin paljon kaikkea, että välillä mietin, miten kukaan (esim. Sikuriina itse) on pystynyt kasvamaan ilman sisarusta! Vaikka lasten keskinäiset leikit ovat useimmiten toimivia, kaivataan meitä aikuisia usein myös leikkiseuraksi. Liian harvoin kuitenkin leikkiin oikeasti paneudumme. Usein minäkin kyllä ”leikin”, mutta oikeasti kyllä ripustan pyykkejä, siivoan tai käytän kännykkää…

Ystäväni, Puutalobaby-blogia kirjoittava Krista on lanseerannut perheessään leikkivartin. Vartin ajan lapsi saa päättää, mitä leikitään ja saa johtaa leikkiä juuri haluamallaan tavalla. Ja vähintään sen vartin ajaksi lapsi saa aikuisen täyden huomion. Krista on myös huomannut, että leikkiin keskittyminen toimii hermolepona keskellä hektistä lapsiperhearkea. Leikki on aikuiselle myös suunnattoman vaikeaa, koska aivot käskevät koko ajan tekemään jotain TÄRKEÄÄ. Ainakin kurkkaamaan, kuinka monta viestiä kännykkään on tullut…

Haastankin nyt ihan jokaisen kokeilemaan leikkivarttia! Jos sinulla ei ole omia lapsia, lainaa joskus kummilasta, sukulaislasta tai naapurin lasta ja kokeile! Vartti leikkiä saattaa muuttaa päiväsi kulun! Ja jos kaipaatte lapsen kanssa vinkkejä leikkeihin, on Leikkipäivän nettisivuille koottu SATA leikkiä! Kannattaa kurkata.

Mikä on teidän lastenne lempileikki?

-Saara

Vahvuusvariksen bongausopas opastaa luonteenvahvuuksien maailmaan

Tiedätkö mitkä ovat luonteenvahvuuksia? Osaatko tunnistaa niitä itsessäsi? Entä lapsissasi?

Meillä kaikilla on luonteenvahvuuksia. Ne ovat niitä taitoja, joiden avulla onnistumme, yllämme parhaimpaamme ja saavutamme tavoitteitamme. Ne kehittyvät koko iän ja niistä on hyötyä kaikilla eri elämänalueilla. Niitä pystyy myös aktiivisesti kehittämään niin halutessaan – oppimaan ja opettamaan. Luonteenvahvuuksia on paljon, esimerkiksi sinnikkyys, itsesäätely, rohkeus, sosiaalinen älykkyys ja huumorintaju.

Olen päässyt koulutyössäni tutustumaan Lotta Uusitalo-Malmivaaran ja Kaisa Vuorisen Huomaa hyvä -kirjaan ja kortteihin (PS-kustannus). Näitä olen koulussa hyödyntänyt vahvuusopetuksen toteuttamiseen. Viime kevään ja tämän syksyn aikana olen käyttänyt näitä materiaaleja siihen, että olemme oppilaiden kanssa ruvenneet tutustumaan luonteenvahvuuksiimme ja pohtimaan, missä niiden käyttöä voi havaita ja miten niitä voi harjoitusten avulla vahvistaa. Huomaa hyvä! -kirjan avulla olen itsekin oppinut valtavasti luonteenvahvuuksista ja niiden hyödyntämisestä.

”Positiivinen pedagogiikka ja vahvuuskasvatus ovat myös kodin juttu!”

Tänä vuonna Huomaa hyvä! -materiaalien tekijöiltä ilmestynyt uusi kirja Vahvuusvariksen bongausopas (PS-kustannus, 2017). Vaikka kirja tavallaan onkin jatko-osa, se toimii myös itsenäisenä teoksenaan. Kirjan takakannessa kerrotaan seuraavasti: ”Kirjassa kerrotaan ytimekkäästi vahvuuspedagogiikan perusteet ja esitellään runsaasti luonteenvahvuuksien harjoittelun toimintaideoita. Harjoitukset sopivat erityisesti varhaiskasvatus- ja alakouluikäisille.”

Kirja onkin siis omiaan ammattikasvattajalle, mutta mikä parasta kirjasta löytyy paljon vinkkejä myös vanhemmille! Vinkkien avulla vanhempien on helppo ottaa luonteenvahvuudet ja niiden bongaus käyttöön kotona. Positiivinen pedagogiikka ja vahvuuskasvatus ovat myös kodin juttu! Mitä useammalta taholta ja henkilöltä lapsi saa huomioita ja varhaiskasvatusta, sitä paremmin se toimii!

Bongausopas on jaettu kolmeen osaan:
1) Teoriaosio esittelee vahvuusbongailun lähtökohdat ja avaa luonteenvahvuuksien lähtökohdat, hyödyt ja historian.
2) Toinen osio keskittyy siihen, miten luonteenvahvuuksiin voi tutustua, harjoitella ja käyttää varhaiskasvatuksessa sekä erityisen tuen luokassa ja miten myös aineenopettajat pystyvät hyötymään luonteenvahvuuksien bongailusta.
3) Kolmas osio on yli SATA tehtävää sisältävä työkalupakki, josta löytyy tehtäviä aivan kaiken ikäisille – myös aikuisille työyhteisössä tehtäväksi! Tai kotona lasten kanssa tehtäväksi!

Vaikka kirja onkin erityisesti suunnattu ammattikasvattajille, aivan koko kirjan antia pystyy mielestäni hyödyntämään myös kotona. Onhan lapsen kasvatus ensisijaisesti kodin tehtävä. Juurikin tästä syystä vanhemmat on myös erikseen huomioitu kirjassa. Kirjan ensimmäinen osio esimerkiksi sisältää vinkkejä siihen, miten pääsee nopeasti mukaan vahvuusbongaukseen: helli hyvää, opeta hyvää ja opeta taitoa ottaa hyvää vastaan. Lisäksi sekä ensimmäisessä että kolmannessa osiossa on jaksot, jotka ohjaavat ammattikasvattajat tekemään yhteistyötä vanhempien kanssa (Yhteistyö huoltajien kanssa ja Otetaan vanhemmat mukaan).

Esimerkiksi tämä tehtävä toimii sekä kotona että koulussa tai päiväkodissakin!

Ihanaa kirjassa on se, että siinä on paitsi valmiita tehtäviä ja monistettavia pohjia, siinä on myös runsaasti ideoita, jotka antavat tilaa kasvattajan omille näkemyksille ja luovuudelle. Jokainen pystyy siis hyödyntämään niitä omia vahvuuksiaan myös tehtävien kehittelyssä. Suosittelen lämpimästi tutustumaan kirjaan ja vinkkaamaan siitä myös ihan jokaisen lapsen kasvattajille niin päiväkoteihin kuin kouluihinkin.

Ja hei, täältä löytyy Vahvuusbongarin huoneentaulu. Kurkkaa ihmeessä!

Vahvuusbongaus kannattaa!

-Saara

Kirja saatu arvioitavaksi kustantajalta.

Anna palautetta, kysy, kiinnostu! Se kannattaa!

Oletko joskus jäänyt pohtinut jotain lapsesi päivähoitoon liittyvää asiaa? Onko lapsesi kertonut jotain, mikä on kuulostanut kummalta? Onko sinulla jokin idea päivähoidon toiminnan parantamiseksi? Onko jokin asia tuntunut kivalta, hyvältä, ihanalta?

Oletko laittanut asiasta viestiä, kyselyä tai palautetta?

Kirpun päiväkodista minulla on lähinnä hyvää sanottavaa. Työntekijät ovat ihania ja joustavia, varhaiskasvatus laadukasta, viestintä toimii ja Kirppu on tyytyväinen. Olen pyrkinyt iltapäivisin kiittämään työntekijöitä hienosta työstä. Vanhempainillassa pääsin kiittelemään myös johtajan kuullen.

Kuitenkin nyt kuluneella viikolla jäin ihmettelemään erästä käytäntöä. Tai lähinnä sitä, voiko se olla käytäntö. Asia jäi pyörimään mieleeni. Pohdin, olinko mahdollisesti ymmärtänyt tilanteen väärin vai oliko tapahtunut jotain, mitä en ymmärtänyt.

Tiesin, etten pääsisi seuraavana päivänä paikan päälle selvittämään asiaa, joten päätin lähettää päiväkodin johtajalle viestin. Sähköpostissani pyrin neutraaliuteen. Selitin asiani, pohdin sen vaikutuksia, lisäsin aiheeseen liittyvän linkin ja loppuun laitoin toiveen, että kyseessä olisi väärinymmärrys. Kritisoin mahdollisimman rakentavasti asiaa, en ihmistä, koska siihen ei ollut tarvetta. Pyrin yhteistyöhön, en toisen tekemän arvokkaan työn lyttäämiseen – mitä valitettavan usein myös kohtaa.

Odotin toki, että viestiini reagoidaan, mutta yllätyin todella, kun päiväkodin johtaja oli soittanut minulle seuraavana päivänä jo heti aamusta. Saimme yhteyden puolenpäivän aikaan ja keskustelimme aiheesta hyvässä hengessä.

Päiväkodin johtaja kiitti minua siitä, että olin lähestynyt häntä heti, että hän oli saanut viestin suoraan minulta, eikä joutunut lukemaan asiaa esimerkiksi päiväkodin palautekyselystä. Hän kertoi, että oli keskustellut päiväkodin työntekijöiden kanssa asiasta ja olin ymmärtänyt osittain väärin, mutta kuitenkin olin oikeilla jäljillä. Hän oli hyödyntänyt lähettämääni linkkiä ja kirjasi keskustelun aikana muistiin kehitysehdotukseni. Hän lupasi paneutua asiaan ja myös pyysi minua olemaan yhteydessä, jos haluan jatkaa keskustelua aiheesta. Kiitimme lopuksi toisiamme yhteistyöstä.

Tästä sain vahvistusta pyrkimykselleni olla jatkossakin utelias, kysyä rohkeasti, kiinnostua ja antaa rakentavaa, palautetta! Pienistäkin asioista! Tähän on usein mahdollisuus myös vanhempainilloissa – Ihanasti sopiva -blogissa kerrotaan täällä, miksi vanhempainiltaan kannattaa osallistua!

Ja jos johonkin asiaan on tyytyväinen, siitäkin kannattaa sanoa tai viestittää. Opettajana voin kertoa, että parasta on, kun vanhemmalta tulee kiitosviesti yllättäen, kesken lukukauden.

Pienet sanat ja teot merkitsevät!

Näytetään mallia lapsillemme: Otetaan asioita puheeksi hyvässä hengessä. Annetaan palautetta. KIITETÄÄN ja kehutaan.

Kiitos, että luit!

-Saara

Kuvituskuva: Pixabay

 

Tunnetaitoja opettelemassa: Henkinen ankkuri auttaa muistamaan

”Äiti!”

Tiedän jo äänensävystä ja -väristä, mitä Kirppu seuraavaksi sanoo. Toistan kuitenkin kiltisti vuorosanani: ”No, mitä rakas?”

”Minun päiväkotihha on monta pottaa.”

Vastaan, että niin onkin ja että se on hyvä asia, kun lapsiakin on monta. Kirppu hymyilee ja jatkaa puuhiaan.

Tätä virkettä Kirppu on toistanut meille aivan päiväkodin aloituksesta asti. Mietin pitkään, mikä tarkoitus tällä virkkeellä on. Jostain päähäni pälkähti sana ”ankkuri”. Googlailin vähän ja löysin seuraavanlaisen selityksen:

”Tunteiden ankkurointi on neurolingvistisen ohjelmoinnin (NLP) termi. Se tarkoittaa visuaalista (näkyvää), auditiivista (kuuluvaa) tai kinesteettistä (tuntuvaa) laukaisinta, joka on yhdistynyt mielessä tuottamaan ennalta halutun vasteen tai vaikkapa tunnetilan. Ankkurit ovat ihmiselämän kannalta merkittäviä, sillä niiden avulla kaikki tavat ja tottumukset rakentuvat. Ankkurit ovat myös tapa juurruttaa jokin tieto tai kyky tiedostumattomaan mieleen.” (Lähde.)

Virke ”Minun päiväkotihha on monta pottaa.” on Kirpun ankkuri. Hän on itse kehittänyt sen pitääkseen päiväkodin mielessään, ajatuksissaan.

Asiaan sen kummemmin perehtymättä voisin kuvitella, että ankkureita voi käyttää myös, jos lapsen on vaikea jäädä päiväkotiin. Ankkurin avulla koti ja vanhemmat pysyvät mielessä.

Kirpun on ollut hieman vaikea jäädä aamuisin hoitoon. Jossain vaiheessa perheemme valokuvan katsominen auttoi, toimi ankkurina. Nyt reppuun on joka aamu pakattu huolella isovanhemmilta saatu kaivinkone. Sen avulla lähtö sujuu, mutta kun pitäisi mennä aamupalalle, Kirppu peittää silmät käsillään ja käpertyy syliin. Hoitajan sylin kautta siirtyminen aamupalapöytään sujuu kuitenkin kohtuullisen hyvin ja iltapäivisin haen iloisen ja tyyty lapsen kotiin.

Taidan kuitenkin tarkkailla näitä ankkureita jatkossa tarkemmin. Ovat mielenkiintoisia.

Onko teillä selviä ankkureita?

-Saara

Kuva: Pixabay

Lapsi kuin orkidea, voikukka tai vaikka viirivehka: Lapsen stressi näkyy eri tavoilla

Haen kaksivuotiaan Kirpun päiväkodista. Saan kuulla, miten hienosti päivä on mennyt. Kirppu on syönyt hyvin, nukkunut hyvin, leikkinyt paljon, osallistunut kaikkeen toimintaan, kerännyt lelut pois leikin jälkeen, malttanut kuunnella sadun, pitänyt kiinni rattaista puistoon siirryttäessä jne. Kaikki on mennyt upeasti, ei mitään ongelmaa. Kaappaan pienen syliini ja hänen pyynnöstään kannan kotiin asti.

Kotona alkaa itku. Potkupyörä on parvekkeella, eikä parvekkeen ovi aukea. Äiti ei saisi sitä avata, vaan Kirppu itse. Potkupyöräkään ei tottele, vaan kaatuu, kun Kirppu yrittää kääntää sitä. Harmittaa. Kypärä on tyhmä, Kirppu ei haluaisi sitä. Hissiin pitää päästä ensimmäisenä. Ei aina, mutta juuri nyt. Kiukuttaa, kun äiti ei tajua, että juuri nyt maailman tärkeintä on saada painaa hissin nappia, joka on niin korkealla, että äidin pitää nostaa. Potkupyörästä ei kuitenkaan voi päästää irti. Äidin ongelma. Ei Kirpun. Kirppu tietää, mitä tahtoo.

Ulkona kaikki on taas paremmin. Kirppu potkuttelee tyytyväisenä ja taitavasti. Pääsemme Sikuriinan päiväkodille. Juttelen siellä taas aikuisen kanssa. Päivä on mennyt hienosti. Proteesi on ollut taas ennätyspitkään kädessä ja Sikuriina on käyttänyt sitä taitavasti. Ruoka on maistunut ja leikit sujuneet. Ei ongelmia, kaikki hyvin. Kavereita on ja paljon on opittu uutta. Halaan Sikuriinaa ja haemme sisältä hänen tavaransa.

Sikuriinaa harmitti, kun leikki oli jäänyt kesken. Kiukku iski kotimatkalla.

Kotimatkalla kenkä rupeaa painamaan Sikuriinaa. Hattukin on huonosti. Reppua hän ei halua itse kantaa. Ei jaksa. Harmittaa, kun pikkuveljellä on potkupyörä, mutta Sikuriinalla ei mitään. Kotona ruoka ei maistu. On tylsää, kun ei mennä mihinkään. Tai sitten on tyhmää, että mennään, eikä saa rauhassa leikkiä kotona. Toisaalta kotona leikeissä pitäisi olla leikkikaveri, joka on saman ikäinen. Kirppu ei kelpaa. Paitsi silloin, kun Kirppu on se paras kaveri, rakkain kaikista. Ainakin noin viiden minuutin ajan.

Vanhemmalla menee pää pyörälle. Miten nämä lapset, joita niin kehutaan päiväkodeissa, ovatkin kotona yhtäkkiä niin kovin haastavia?

Rauhoita ja rohkaise – apua lapsen stressitilanteisiin -kirjassa (Nemo, 2017) kerrotaan kirjan nimen mukaisesti lapsen stressistä. ”Stressinaiheet lapsen arjessa voivat tuntua aikuisen näkökulmasta pieniltä, mutta lapsen maailman ne voivat suistaa hetkeksi raiteiltaan. Aina niitä ei ole edes helppo tunnistaa. Pienelle lapselle stressaavaa voi olla jo se, että kaveri – tai vaikka oma sisarus – haluaa leikeissä eri asiaa kuin lapsi itse. Ristiriita voi syntyä siitäkin, että päiväkodissa säännöt eivät olekaan samat, joihin lapsi on tottunut kotona.”

Kirja puhutaan mm. voikukka- ja orkidealapsista: ”Jotkut lapset ovat kuin orkideoita: he ovat herkkiä huonolle hoivalle, mutta suotuisissa oloissa puhkeavat suorastaan kukkaan. Toiset taas ovat kuin voikukkia: rehottavat ongelmitta keskinkertaisessakin maaperässä.”

Meidän lapsemme eivät taida olla voikukkia tai orkideoita. Mielestäni he muistuttavat enemmän mummoltani saamaani viirivehkaa.

”Huoneilman yksi parhaimmista puhdistajista on viirivehka. Se on myös erittäin helppohoitoinen viherkasvi jopa aloittelijalle. — Viirivehka viihtyy parhaiten puolivarjossa ja hajavalossa. Sitä ei tarvitse sijoittaa ikkunalle, eikä etenkään suoraan auringonpaisteeseen. Ainoa asia, mikä sen hoidossa on syytä muistaa, on säännöllinen kastelu.” (Lähde.)

Lapseni sinnittelevät pirteinä ja tomerina, kunnes nuupahtavat hyvinkin yllättäen, kuten myös kirjovehkamme (joita nykyään on jo useampi). Meidän kirjovehkamme kukkivat nykyään äärimmäisen harvoin, koska ovat valitettavasti aivan liian huonolla hoidolla. Onneksi lapsemme sentään puhkeavat kukoistukseen päivittäin: aina, kun heitä kehuu tai heidän kanssaan touhuaa. Rakkaat. Helppohoitoisia, mutta myös helposti väsähtäviä – niin kirjovehkat kuin lapsemmekin.

Iltapäivisin, silloin kun lapseni väsähtävät ja raivoavat, katson itse peiliin. Olenko itse muistanut ottaa lapset huomioon riittävällä tavalla? Osaanko toimia ”apukuskina kuohuttavissa tilanteissa”? Ei auta yhtään, että itse on väsynyt työpäivän jäljiltä. Vanhempana pitäisi kuitenkin jaksaa toimia lapsen tunteiden tulkkina.

Stressinsäätely on taito, jota voi harjoitella ja jonka voi oppia. ”Kun säätely toimii, tunteet eivät enää ohjaa ajatuksia ja tekoja ja vireystilakin pysyy sopivalla tasolla. Tilanteet eivät enää tunnu stressaavilta. Pohjimmiltaan kyse on joistavuudesta, siitä että tulee toimeen itsensä ja muiden kanssa.”

Minä olen tällä hetkellä äärimmäisen tyytyväinen valintaamme rauhoittaa illat eli jättää lasten harrastukset toistaiseksi pois arjestamme. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että päiväkoti- ja eskaripäivissä on aivan riittävästi toimintaa, virikkeitä ja ihmissuhdekuvioita lapsillemme. Iltaisin ladataan akut seuraavaa päivää varten.

Suosittelen lämpimästi Rauhoita ja rohkaise -kirjaa aivan kaikille vanhemmille ja lasten kanssa työskenteleville. Kirja on kirjoitettu hienosti: siinä on aitoja kertomuksia ja kokemuksia, joiden kautta teoria nivoutuu käytäntöön. Lisäksi jokaisen luvun lopussa on loistava tiivistelmä ko. luvun tärkeimmistä asioista. Itselleni kirja oli hyödyllinen paitsi alle kouluikäisten äitinä myös luokanopettajana, joka joutuu päivittäin pohtimaan eri tavalla asioihin reagoivien eli eri tavalla stressiä käsittelevien oppilaiden opettamista.

-Saara

Kirja saatu kustantajalta arvioitavaksi.

Kun lapsi haluaa tietää kaiken eli kaksivuotiaan kyselyikä

Tässä päivänä eräänä kävin Kirpun kanssa keskustelun ruokapöydässä. Se meni aikalailla näin:

Kirppu: Mitä nämä on?
Äiti: Ituja.
K: Mitä ituja?
Ä: Parsakaalin ituja.
K: Minkä paahakaalin?
Ä: Sellaisen vihreän kasvin.
K: Minkä vihheän kahvin?
Ä: Sellaisen, mikä kasvaa vaikka pellolla?
K: Mihhä pellolla?
Ä: No, vaikka maalla.
K: Mihhä on maalla?
Ä: Meidän mökki on maalla, siellä voisi vaikka kasvaa parsakaalia.
K: Mikä meitän mökki?
Ä: No, se mamman ja papan mökki, jossa oltiin kesällä.
K: Mikä kehällä?
Ä: No, sanos muuta. Eipä ollut kummoinen kesä.
K: Mikki ei ollunna kummone kehä?
Ä: Ei ollut kovin hyvät kesäsäät.
K: Mikki ei ollunna kovin hyvät kehähäät?
Ä: No sitä en kyllä osaa sanoa.
K: Mikki et ohaa hanoa?
Ä: …

Jep. Kyselyikä on rantautunut meille. Ja väitän, että pahempana kuin koskaan. En muista, että Sikuriinalla olisi koskaan ollut näin kova hinku kysellä. Ja Kirppu on melkoisen verbaalinen.

Nyt sitten vastaillaan. Ja yleensä myös otetaan selvää, jos ei tiedetä. Tutkitaan. Katsotaan kuvia. Mietitään ja ihmetellään yhdessä. Ja vastaillaan taas vähän lisää.

-Saara