Kuka lohduttaisi äitiä? – Toiveissa entistä enemmän vertaistukea, ymmärrystä ja tsemppausta!

Kun nainen tulee raskaaksi, hänen elämänsä alkaa mullistua eri tavoin. Nainen on monen uuden asian edessä: Hänen vartalonsa muuttuu. Hormonit rupeavat hyrräämään aivan uudella tavalla. Hänen pitää miettiä asioita paitsi oman itsensä, myös tulevan lapsensa kannalta (esim. ruokavalio, liikunta). Lisäksi tulevasta äidistä tulee aivan eri tavalla koko yhteisön ”omaisuutta”. Yhtäkkiä nainen ei saakaan enää olla vain nainen, vaan hänestä tulee eräänlainen hautomo, vauvantekokone. Häneltä kysellään yllättävänkin henkilökohtaisia kysymyksiä ja kaikenlaiset masunsilittelijät koskevat häneen yllättäen, ilman lupaa.

Tässä vaiheessa naisen elämään ilmestyy myös uusi taho, neuvola, ja neuvolan terveydenhoitaja eli yksi uusi ihmissuhde. Neuvolasta saa neuvoja – välillä parempia, välillä jopa vähän kummallisia (eräälle tuttavalleni oli sanottu, ettei saa uida uimahallissa enää kuukautta ennen laskettua aikaa, ikinä ennen en ole tällaista neuvoa kuullut). Lisäksi synnytykseen voi valmistautua ja valmentautua monin eri tavoin. Nainen voi hankkia doulan mukaan synnytykseen ja valmistautua siihen ko. henkilön kanssa jo hyvissä ajoin etukäteen. Voi käydä äitiysjoogassa, synnytysvalmennuksissa, hieronnassa, odottaville äideille tarkoitetuissa jumpissa jne. Kuitenkin jo itse synnytys on hyppy tuntemattomaan. Koskaan ei voi tietää, miten kaikki tulee sujumaan. Valmistautuminen toki auttaa, mutta silti vauva saattaakin tulla vaikka kasvot edellä tai synnytys saattaa päätyä sektioon syystä tai toisesta (kuten minulla Sikuriinan synnytys).

Sitten yhtäkkiä se kauan odotettu pieni ihme on maailmassa. Ja se pieni ihme on niin kovin hauras, heiveröinen ja täysin riippuvainen muista. Se pikkuinen tarvitsee lämpöä, hellyyttä, ravintoa ja turvaa. Ja yhtäkkiä sen äidin oletetaan osaavan se kaikki. Tässä vaiheessa monille iskee paniikki. Varsinkin, kun omat voimavarat eivät välttämättä ole ihan täysin kunnossa synnytyksen jälkeen.

Vaikka synnytyksen pitäisi oikeasti olla eheyttävä, naista voimaannuttava kokemus, se usein kuitenkin koetaan kivuliaana ja jopa rikkovana. Näin saattaa käydä varsinkin, jos synnytyksen kulkuun joudutaan puuttumaan. Naiselle saattaa tulla repeämiä, hänelle saatetaan joutua tekemään episiotomia tai hän saattaa väsyä fyysisesti tai uupua henkisesti. Silti hänen pitäisi nyt jaksaa paneutua tämän uuden ihmeen hoitoon (toki usein yhdessä kumppaninsa kanssa) täysillä. Eikä se aina ole helppoa. Imetys ei aina lähde helposti käyntiin, rinnat kipeytyvät ja pakkautuvat, kohtu supistelee vielä pitkään ja jälkivuoto kestää monta viikkoa. Ja ne hormonit hyrräävät entistä kovempaa.

Tässä vaiheessa onkin äärimmäisen tärkeää, että naisella on hyvät tukijoukot. Vertaistukea. Ihmisiä, jotka voivat kertoa, että nainen tulee selviämään tästä kaikesta. Ihmisiä, jotka osaisivat neuvoa, antaa vinkkejä, kertoa omia kokemuksiaan. Naisen ei tule jäädä yksin (eikä edes yksin partnerinsa kanssa). Googlaamalla saa kyllä neuvoja ja vinkkejä, mutta löytää myös kauhutarinoita ja saattaa panikoitua turhaan.

Osaammeko me äidit sitten ottaa apua vastaan?

Ongelmaksi saattaakin muodostua se, että juuri synnyttänyt äiti on myös vahvasti puolustuskannalla. Neuvot ja vinkit mielletään helposti kritiikiksi. Äiti saattaa ajatella, että on ”huono”, koska ei ole tajunnut jotain asiaa, ei ole aiemmin ottanut selvää tai ei ole tullut ajatelleeksi asiaa eri kantilta. Välillä äitiä saattaa pelottaa kysyä toisilta kokemuksia tai pyytää apua, koska helposti kuvitellaan, että sillä toisella on kuitenkin asiat menneet hienosti. Hormonihöyryissään äiti ajattelee helposti olevansa yksin tunteidensa, kipujensa ja ongelmiensa kanssa. Ja silloin ne kasaantuvat, kasvavat, valtaavat pään ja tuottavat tuskaa.

Mielestäni olisi ihanaa, jos me äidit osaisimme antaa apua ja ottaa sitä vastaan. Äitiys tai vanhemmuus ylipäätään ei ole kilpailu. Jos joku jaksaa hoitaa kolme alle nelivuotiasta, näyttää upealta ja vaikka samalla pyörittää nettikauppaa, ei se tarkoita sitä, että minä en saisi väsyä, olla hukassa, unohtaa meikit kaappiin kuukaudeksi tai itkeä ihan vaan koska itkettää.

Onko tämä meidän kulttuurimme ongelma? Emme osaa tai uskalla auttaa, koska pelkäämme, että loukkaamme toista. Tai emme osaa ottaa sitä apua vastaan, koska kuvittelemme, että meidän pitäisi selviytyä itse? Tai ajattelemme, että nämä asiat ovat sellaisia, ettei niistä voi puhua?

Miksei odottaville äideille puhuta neuvolassa siitä, mitä synnytyksessä saattaa tapahtua? En tietenkään toivo, että ketään pelotellaan, vaan toivon, että kerrotaan asiallisesti, että voi tulla repeämiä ja niitä voi hoitaa näin, että jälkivuoto kestää useita viikkoja (tämäkin on edelleen uusi tieto yllättävän monelle vastasynnyttäneelle äidille), että vatsa ei palaudu kymmenessä minuutissa tai välttämättä edes kymmenessä päivässä, että vatsalihasten kannattaa antaa toipua rauhassa, ettei tule erkaumaa, tai että hormonit valtaavat mielen ja aiheuttavat tunnemyrskyjä?

Jääkö tuore äiti (tai tuoreet vanhemmat) mielestäsi liian yksin? Miten voisimme tukea äitejä/vanhempia? Mikä yllätti synnytyksessä tai sen jälkeen? Minkä kultaakin kalliimman neuvon antaisit tuoreelle äidille (tai tuoreille vanhemmille)?

Itse neuvoisin juttelemaan asioista avoimesti, pyytämään apua ja antamaan aikaa. Tieto ei yleensä lisää tuskaa, vaan tarjoaa lohtua. Muilta saattaa saada äärettömän hyviä vinkkejä. Ja aika todellakin parantaa haavoja, ei ehkä kaikkia, mutta ainakin osan. Loppujen paranteluun pitää sitten taas osata pyytää apua. <3

-Saara

PS. Suosittelen kaikkia raskaana olevia tutustumaan Aktiivinen synnytys ry:n toimintaan! Nettisivut löytyvät täältä ja Facebookistakin löytyy sekä yhdistyksen sivut että suljettu keskusteluryhmä, johon pääsee kyllä liittymään.

Voihan vaiheet… Eli mitä tehdä, kun taapero tönii?

Lapsuus on täynnä vaiheita, kaikki vanhemmat tietävät sen. Netissä kiertää meemi siitä, ettei koskaan saa sanoa, että jokin vaihe olisi ohi, koska… No, eivät ne niin vain ohi mene. Paitsi että menevät. Huomaamatta. Uudet vaiheet korvaavat vanhat. Aina kuitenkin tuntuu jokin vaihe olevan menossa…

Meillä on nyt uusi vaihe. Olen ihmeissäni ja kummissani. Pikkuinen Kirppuni (1,5 vuotta), joka on aina ollut hymytyyppi, onkin ruvennut ”kehittämään luonnettaan”. Kirppu ei siis enää hymyile tyytyväisenä koko aikaa, vaan osaa osoittaa selvästi, jos ei tykkää jostain tai jos hän on eri mieltä jostain kanssani. Hänellä on oma tahto! Ja minä olen ihmeissäni!

Jos hän vaikka haluaa kävellä (ja sitä hän haluaa, paljon), hän ilmaisee sen kyllä hyvin selkeästi. Kirppu on nykyään myös hyvin tarkka omista leluistaa ja tavaroistaan ja omii helposti muiden tavaroita. Lisäksi Kirppu on ruvennut tönimään muita lapsia, lähinnä suunnilleen itsensä kokoisia taaperoita.

En muista, että Sikuriinalla olisi ollut tällaista vaihetta. Tosin, kun Sikuriina oli Kirpun ikäinen minä olin töissä ja mies kotona. Täytyykin kysellä mieheltä, muistanko ihan väärin. 😉 Joka tapauksessa tuntuu, että olen aika hukassa nyt äitinä ja kasvattajana. Mitä ihmettä tämä on? Miksi minun suloinen, pieni lapseni toimii näin?

Mitä sitten teen, kun Kirppu tönii? Toistaiseksi olen toiminut näin:

  • Olen puuttunut tilanteeseen heti eli estänyt häntä jatkamasta (ottanut syliin tai halaukseen) ja samalla pyytänyt anteeksi lapselta, jota Kirppu töni. Näin olen antanut Kirpulle esimerkin siitä, miten pyydetään anteeksi.
  • Olen sanoittanut Kirpulle, että hän toimi väärin, että töniminen sattuu ja toiselle tulee paha mieli eli pyrkinyt osoittamaan ja harjoittamaan empatiaa.
  • Lopulta joko mennyt Kirpun kanssa pois tilanteesta tai antanut hänen jatkaa leikkiä niin, että olen itse aivan vieressä. Tällä tavoin pyrin vahvistamaan oikeaa, toivottua toimintaa.

Toivon, että nämä askeleet ja niiden toistaminen auttavat tässä vaiheessa. Lisäksi tietenkin pyrin kehumaan ja kannustamaan Kirppua (siis silloin, kun hän toimii ”oikein”) sekä touhuilemaan ja nauramaan hänen kanssaan mahdollisimman paljon. Onneksi myös Sikuriina osaa (yleensä) tarjota pikkuveikalle myös hienon mallin siitä, miten erilaisissa tilanteissa toimitaan.

Nyt vihdoin, kun rupesin kirjoittamaan tätä bloggausta, ehdin vähän lukeakin aiheesta. Tästä Bebesinfon jutusta sain tukea omalle toiminnalleni ja omille ajatuksilleni ja käsityksilleni.

Onko teillä ollut samanlaista vaihetta? Miten olette toimineet? Mitkä keinot ovat auttaneet? Mitä mieltä olette noista Bebesinfon neuvoista?

Loppuun vielä (itselleni) muistutus siitä, miten tärkeää on jaksaa olla läsnä ja tukena, rakastaa ja näyttää se:

”Ei pieni puu vielä myrskystä tiedä.
Ei pieni puu vielä myrskyä siedä.
Ole suojana pienelle suuri puu,
jotta pienellä juuret vahvistuu.”

-Saara

On järkyttävää, miten helposti nykyään paheksutaan kaikkea, mikä liittyy älylaitteiden käyttöön (ja vanhemmuuteen)…

Helsingin sanomien mielipidepalstalla tekstissään ”On järkyttävää, miten älypuhelimiin koukussa olevat vanhemmat laiminlyövät lapsiaan” opettaja ja hoitopedagogi Tarja Ruohonen kauhisteli vanhempien koukkuuntumista älypuhelimiin ja muihin laitteisiin. Kirjoituksen esimerkit olivat kyllä räikeitä ja ikävän kuuloisia, mutta me emme voi tietää, mitä kaikkea muuta ko. perheissä tapahtuu.

Jäinkin miettimään, miltä oma käytökseni saattaa ulkopuolisesta näyttää ja millaista se ”oikeasti” on. Tässä neljä esimerkkiä, jotka olen koonnut ja yhdistellyt elävästä elämästäni. Osassa olen hyödyntänyt myös keskusteluja lähipiirin muiden vanhempien kanssa. Kaikki ei aina ole aivan sitä, miltä näyttää…

Esimerkki 1.

Tämän näet:
Äiti ja puolitoistavuotias lapsi matkustavat ratikassa. Puolitoistavuotias tuijottaa eteensä lamaantuneen oloisena. Äiti räplää kännykkäänsä.

Ympärillä olevat ihmiset paheksuvat. Voi surku tuota pientä lasta, joka on selvästi oppinut, ettei saa äidiltä huomiota. Pikkuinen on jo nujerrettu, ei edes yritä ottaa kontaktia. Mitä tuostakin tulee isona, kun ei saa huomiota, läheisyyttä?

Tätä et välttämättä näe/tiedä:
Kyseiset äiti ja lapsi ovat tulossa Kiasmasta / leikkipuistosta / Lasten kaupungista / leikkitreffeiltä / muusta vastaavasta paikasta, jossa äiti on touhunnut, leikittänyt, hymyillyt, hassutellut, sylitellyt, pitänyt kädestä, katsonut silmiin, selittänyt, sylitellyt ja/tai nauranut taaperon kanssa niin, että molemmilta on jo veto pois. Äiti tuntee lapsensa ja tietää, että tämä jumittaa rattaissa ihan tyytyväisenä, koska on jo väsy. Äiti käyttää tilaisuuden hyväkseen ja lukee päivän lehteä, viestittää ystävilleen ja sopii esim. uusia leikkitreffejä, kirjoittaa kauppalistaa, suunnittelee viikon ruokalistaa, päivittää some-kuulumiset tai saattaa vaikka vastata työsähköposteihin! Tämä puolestaan mahdollistaa sen, että kotiin päästyään äiti voi ja jaksaa taas touhuta taaperon kanssa.

Kirppu ainakin viihtyy rattaissa usein myös ihan vaan ympäristöään havainnoiden. Tärkeää onkin, että aikuinen osaa lukea lastaan ja tietää, kaipaako tämä havaintojen sanallistamista vai omaa rauhaa. Minun lapseni nimittäin ainakin kaipaavat välillä sitä, että saavat olla omissa oloissaan. Yleensä tosin juuri silloin, kun se ei mitenkään olisi mahdollista, mutta kuitenkin! 😉

Esimerkki 2.

Tämän näet:
Nelivuotias pyytää (kinuaakin ehkä) saada katsoa Pokémonia ratikassa. Äiti suostuu, saattaa jopa hymyilläkin. Kännykkä kaivetaan esille.

Tässä vaiheessa joku aina pudistelee päätään, saattaa tuhahtaa ja mahdollisesti sanoakin jotain nykypäivän ”lastenkasvatusmenetelmistä”.

Tätä et välttämättä näe/tiedä:
Tämä äiti ei antanutkaan kännykkää nelivuotiaan käsiin, vaan nappasi nelivuotiaan lähelleen. Yhdessä peliä ihmetellen ratikkamatka sujuu vauhdilla ja sitten peli laitetaan taas pois. Eikä sitä edes avata joka kerta. Välillä ihan vaan katsellaan maisemia ja jutellaan. Ja jos mietit, että mitäs pikkuveli sitten touhuaa, katso kohta 1. Yleensä Kirppu viihtyy ratikassa hyvin varsinkin kotiin päin mentäessä. Eikä Pokémoniin tarvita täyttä huomiota koko aikaa, vaan sitä riittää Kirpullekin.

Myönnän ja tiedän, peleihin koukuttuu. Toiset helpommin kuin toiset. Aikuisen tuleekin olla se, joka huolehtii peliajoista ja muutenkin siitä, että tekeminen on järkevää. Minä ainakin huomaan Sikuriinasta heti, jos hän on ollut liikaa tabletti kourassa. Silloin asiasta jutellaan ja peleistä pidetään taukoa.

Flunssainen Sikuriina saa katsella tabletilta lastenohjelmia.

Esimerkki 3.

Tämän näet:
Äiti tulee kahden lapsen kanssa aivan täpötäyden taajama-/lähijunan vaunuun istumaan. Juna on lähtenyt Helsingistä, päätepysäkkinä on Tampere. Nelivuotias saa heti istumaan päästyään tabletin käteensä. Puolitoistavuotiasta taaperoa äiti yrittää viihdyttää leluilla yms. mutta taapero ei halua istua, vaan vaatii kovaan ääneen pääsyä lattialle, pois sylistä, seikkailemaan, kävelemään, kiipeilemään. Äiti kaivaa kännykän esiin ja näyttää jotain sieltä taaperolle. Taapero rauhoittuu heti tuijottamaan ruutua.

Taas paheksuntaa. Huokailua. Kyllä ennen vaan asiat olivat toisin.

Tätä et välttämättä näe/tiedä:
Äiti tuli junaan jo Pasilasta, muttei saanut itselleen ja lapsilleen istumapaikkoja ennen kuin Järvenpäässä. Sen välin äiti tasapainotteli junan eteisessä taapero rattaissa ja nelivuotias portailla. Äiti oli jo leikittänyt erilaisia leikkejä, syöttänyt eväitä, keksinyt puuhaa ja pitänyt samalla päänsä kylmänä. Kun sitten vihdoin istumapaikat vapautuvat, äiti päättää ottaa sen ”helpon” keinon käyttöön ja antaa nelivuotiaan pelata.

Olen tarkka siitä, mitä pelejä Sikuriina pelaa. Onneksi myös hän itse on tarkka ja äärimmäisen varovainen. Yleensä myös pyrin siihen, että ainakin jossain vaiheessa kyselen Sikuriinalta peleistä, selvitän, mistä hän tykkää ja miksi, ja pääsen kärryille siitä, mitä tyttäreni on touhunnut. Yleensä ei kylläkään tarvitse edes kysellä, vaan kuulen: ”Äiti, katso miten hieno X on! Katso millainen uusi juttu tässä pelissä on! Katso miten hienosti osaan pelata tätä!” tms.

Mitä tulee Kirppuun ja kännykkään: Kirppu rakastaa heppoja. Saan hänet sekunnissa rauhalliseksi, jos näytän hevosten kuvia tai hevosvideoita kännykästäni. Se ei tarkoita sitä, että tekisin sitä jatkuvasti. Itse asiassa parhaiten se toimii, kun teen niin vain harvoin. Silloin se jaksaa kiinnostaa. Ja yleensä pyrin aina siihen, että sanallistan Kirpulle hänen näkemäänsä koko ajan. Enpä ainakaan itse pääse somettamaan, kun kännykästä katsotaan ”ahhahhaa-eppoja”. 😀

Ja varmaan tein palveluksen niille, joiden syliin Kirppu olisi kohta kiipeillyt tai ehkä jopa kaikille, kun rauhoitin kiukkuavan lapseni. (Ja ei, minun lapseni eivät osaa istua hiljaa yli tuntia täpötäpötäpötäydessä junassa. Eikä mielestäni tarvitsekaan.)

Esimerkki 4.

Tämän näet:
Äiti leikkipuistossa kahden lapsen kanssa, mutta kännykkä kädessä. Lapset leikkivät ja touhuavat, äiti näyttää olevan omissa oloissaan.

Tätä et välttämättä näe/tiedä:
Äiti on saattanut valvoa hampaita tekevän ja nuhanenäisen kuopuksen kanssa yön ja kerää nyt hetken voimia (ottaa sitä omaa aikaa), koska tuntee lapsensa ja tietää, että he eivät hänen täyttä huomiotaan juuri nyt kaipaa. Äiti saattaa googlata neuvoja flunssan kaatamiseen. Äiti on saattanut saada tärkeää (työ)sähköpostia, johon ehtii nyt vastata, kun kerran lapset touhuavat tyytyväisinä.

Myönnän, että välillä se kännykkä eksyy käteen vähän liiankin helposti. Saatan ottaa valokuvan, huomata samalla viestin ja unohtua sitten vastaamaan siihen. Myönnän, että liian helposti ajaudun ajattelemaan, että viesteihin pitää vastata heti, että asiat eivät voi odottaa. Pyrin kuitenkin pitämään koko ajan lapsia silmällä ja huolehtimaan, ettei mitään pääse sattumaan.

Välillä leikkipuisto on se helppo paikka vastata viesteihin ja tsekata some-kuulumiset, mutta sielläkin tulee muistaa, että se minun arkeni on lasteni ainutlaatuista lapsuutta. Pitää löytää se sopiva tasapaino: jos lasten mielestä on jotenkin outoa tai erikoista, että vanhemmalla ei ole kännykkää kädessä tai että tämä leikkii, tekee hiekkakakkuja yms., niin silloin kannattaa miettiä omaa toimintaa uudemman kerran.

Leikkipuistossa vanhempi on aina vastuussa lapsestaan!

On tärkeää, että näistä asioista (ongelmista) puhutaan, että sosiaalista mediaa, kännyköiden käyttöä ja niiden vaikutuksia perheisiin ja lapsiin tutkitaan, mutta harvemmin asiat ovat mustavalkoisia. Paheksunta harvoin kantaa hedelmää.

Loppuun vielä kiitokset: 

​​Kiitos sinulle, joka jaksoit junassa jutella Sikuriinan kanssa koko matkan Järvenpäästä pitkälti Riihimäen pohjoispuolelle ja annoit minun keskittyä Kirpun rauhoitteluun ja viihdyttämiseen.

Kiitos sinulle, joka esittelit bofferinuoliasi (joita Kirppu kyllä piti keppiheppoina) ja viihdytit Kirppua, joka meinasi hermostua liian pitkään bussimatkaan (joskus kymmenenkin minuuttia on liikaa).

Kiitos sinulle, joka avasit oven, annoit istumapaikan, hymyilit, vaihdoit pari sanaa nelivuotiaan kanssa…

Pienet teot kantavat pitkälle, paheksunta ei. Kaikkea ei näe, kaikkea ei voi tietää.

-Saara

Mennään metsään! 8 vinkkiä metsässä puuhailuun lasten kanssa

Puolisoni totesi jokin aika sitten, että vie lapset paljon mieluummin luontoon kuin leikkipuistoon. Vaikka itse viihdyn myös leikkipuistoissa, arvostan tätä ihan valtavasti. Ja uskokaa tai älkää, jopa meillä Itä-Pasilassa luontoa on runsaasti lähellä. Lapsia ei välttämättä tarvitse roudata Keskuspuistoon (jonne meiltä ei ole edes montaa kilometriä), vaan pieni metsäpläntti tai kallioalue riittävät pitkäksi aikaa leikkeihin ja tutkimusmatkoihin. Toki, jos pääsee oikeasti metsään, kannattaa sinne mennä. Luontosuhde on tärkeä monesta syystä!

Miksi metsään, tai luontoon ylipäänsä, kannattaa mennä? Luonnossa liikkuminen tukee lapsen terveyttä ja hyvinvointia. Raitis ilma tekee hyvää ja luonto rauhoittaa, luonnossa liikkuminen laskee verenpainetta ja sykettä ja alentaa stressiä. Luonto rentouttaa, parantaa keskittymiskykyä ja vähentää negatiivisia ajatuksia. Luonnossa pääsee purkamaan energiaa tai vaikka meditoimaan. Luonnossa oppii helposti ja nopeasti uutta (jos viitsii nähdä edes vähän vaivaa) ja saa myös mahdollisuuden kehittää mielikuvitustaan. Luonnossa liikkuminen kehittää myös motoriikkaa. Kaiken lisäksi lapset viihtyvät luonnossa todella hyvin, useimmiten paremmin kuin kotona sisällä (kunhan päällä ja jalassa on oikeat varusteet).

Mitä kaikkea voi ja kannattaa tehdä lasten kanssa luonnossa? Tässä muutama vinkki:

1. Tutkimusmatkailua

Tutkikaa, löytyykö maasta erikoisia kiviä, keppejä, kaarnaa, marjoja tai sieniä. Mitä niistä tulee mieleen? Kuka voisi asua kiven kolossa, puun onkalossa tai vaikka sienen alla?
Uuden ulottuvuuden tutkimiseen saa, jos ottaa kiikarit mukaan.

2. Askartelutarvikkeiden etsintää

Männynkävyistä saa tehtyä kransseja, kukkia (ohje uusimmassa Ihana-lehdessä), eläimiä tai vaikka pelinappuloita. Kaarnalaiva kelluu oikeasti ja tammenterhoista saa vaikka leikkiherkkuja leikkikeittiöön. Syksyn värikkäitä lehtiä voi kuivata ja tehdä niistä kortteja, kirjanmerkkejä yms. Pinterest on täynnä ideoita ja metsästä saa maksutonta materiaalia. Täältä löytyy vauva.fi-bloggarikollegan tuoreet vinkit askarteluun. 🙂
Muistakaa kuitenkin, että maltti on valttia. Sammalta tai jäkälää ei saa riipiä (niiden kerääminen ei kuulu jokamiehenoikeuksiin) ja irtonaisiakin asioita kannattaa kerätä vähän kerrallaan. Käpyjä ei saa ottaa puista, mutta pudonneita käpyjä saa noukkia maasta.

3. Aistiseikkailu

Pysähtykää välillä ja keskittykää vain kuuntelemaan, haistelemaan tai vaikka maistelemaan (esim. puolukoita tai muuta yhtä turvallista). Esimerkiksi Sikuriina kertoi viikonloppuna nelivuotiaan varmuudella, että metsä humisee ja kahisee ja että siellä tuoksuu laholta.

4. Metsässä leikkiminen

Metsässä voi myös leikkiä vaikka piilosta, hippaa tai muita perinneleikkejä. Metsästä voi löytyä majapaikka tai sinne voi perustaa leikkikaupan (myyntiin erilaisia käpyjä, tikkuja, oksia jne. ja maksuvälineiksi vaikka lehtiä ja marjoja). Vain mielikuvitus on rajana!

5. Tavoitteiden asettaminen koko perheelle

Luonnossa voi liikkua suunnitelmallisesti ja tavoitteellisesti. Marjojen ja sienten poimimisen lisäksi tavoitteena voi olla esimerkiksi vuodenajan erityismerkkeihin tutustuminen (keväällä Luonto-Liiton kevätseuranta) tai uusien lajien, näin syksyisin vaikka sienten, opettelu (lasten kanssa kannattaa treenata vaikka tattien, kantarellin tai suppilovahveron tunnistamista). Toki tavoittena voi olla myös jonkin eläimen bongaaminen tai uuden leikkipaikan löytäminen. Lisää vinkkejä löytyy vaikka Luonto-Liiton Luontopolku-oppaasta.

6. Metsän antimien kerääminen ja niistä nauttiminen

Metsä on nyt täynnä herkkuja: mustikoita löytyy vielä, puolukka-aika on vasta alkanut ja sieniä riittää pitkälle syksyyn. Kotona on ihana nauttia metsästä löytyneistä aarteista. Jos sienet epäilyttävät suutuntuman takia, kannattaa kokeilla vaikka silkkistä (soseutettua) sienikeittoa. Puolukoista puolestaan saa ihanaa vispipuuroa. Reseptejä löytyy googlaamalla.

7. Eväsretki

Välipalan voi syödä kannon nokassa tai kiven päällä istuen. Istuma-alustaksi käy myös sammalmätäs (varsinkin jos jalassa on vedenpitävät housut tai mukana jotain, minkä voi levittää pyllyn alle).
Meidän puolukkareissullamme Sikuriinalle maistui leipä ja juusto sekä itse poimitut (ok, mamma auttoi) puolukat. Erikoisherkkuna mukana oli muumilimua. Kuvassa Sikuriina syö itse ja syöttää Remukselle puolukoita. Nauttivat molemmat.

8. Kännykkä mukaan

Uutta intoa kävelyyn saa vaikka pistämällä munan hautumaan Pokémon GO’ssa (pitää kävellä 2/5/10 kilometriä, jotta munasta kuoriutuu Pokémon). Saattaa metsästä löytyä myös Pokémoneja, vaikkei lähellä olisikaan yhtään stoppia tai gymiä. Kannattaa siis ladata akut ja varmistaa, että mukana on riittävästi poképalloja. 😀
Lajintunnistus (niiden oikeiden kasvien ja eläinten tunnistaminen siis) puolestaan sujuu vaikka LuontoPortin avulla kätevästi ja hauskasti. Kannattaa tutustua! Toki kännykkä auttaa myös suunnistamaan ja toimii kamerana.

Metsässä on ihanaa. Muista, että aikuisena olet vastuussa siitä, että retki on turvallinen: Valitse kaikille oikeat varusteet. Pidä huolta, että tiedät, missä olette. Älä valitse liian pitkää reittiä, että ette väsy liikaa. Muista ottaa mukaan riittävästi juotavaa (ja evästä). Huolehdi, että lapset liikkuvat turvallisesti, mutta älä rajoita liikaa – anna kiipeillä, hypellä ja ryömiä niin paljon kuin haluavat.

Nauttikaa! Laitetaan koko perheen luontosuhde kuntoon!

-Saara

Syyskausi ja arki painavat päälle: Meidän perheemme seitsemän erilaista suusrumbaa

Syyskausi on saapunut. Arkea ei pääse enää pakoon. Minulla alkoi oma harrastus eli tanssitreenit viime viikolla. Lattareita siis luvassa koko syksy Dance.fi -tanssikoulun tunneilla. Kotona on kuitenkin ihan erilaiset rumbat menossa. Jokaiselle perheelliselle tulee joskus tutuksi lapsiperheen syysrumbat. Tässä meidän Hurlumhei! -perheemme top 7 (sekalaisessa järjestyksessä).

1. Sadevaaterumba 

Syksy 2016 ei ole edes alkanut oikeasti vielä (ei ole, en suostu, ei varmasti ole!), mutta sadepäiviä on jo riittänyt. Juuri, kun kuvitteli, että sadekausi loppuu, seuraavana päivänä satoi. Nyt taas näyttää ihan hyvältä, mutta loppuviikosta taitaa sataa. Ainakin jossain välissä.
Koska tuntuu siltä, että sadetta riittää, suosittelen varaamaan (mahdolliseen) hoitopaikkaan omat kuravaatteet ja kumisaappaat. Ei sitten harmita niin paljoa, kun tajuaa kesken päivän, että ulkona sataa, eikä aamulla tietenkään muistanut tsekata säätiedotusta, vaan vei lapsen/lapset hoitoon ihan vaan kuivan kelin vermeissä.
Hyvät sadevaatteet ovat kyllä pelastus! Lasten lisäksi myös vanhempien kannattaa niihin satsata. Varsinkin, kun nykyään saa goretexia, softshelliä sun muuta. Ja alle suosittelen ehdottomasti merinovillaa. Varsinkin sitten, kun on viileämpää.

2. Ilmoittautumisrumba

Puuh sentään, mutta tänä vuonna olin ajoissa ilmoittamassa lapsia muskareihin, tanssitunneille ja muihin ilmoittautumista vaativiin juttuihin. Mutta arvatkaa, unohdin ilmoittaa itseni tanssitunneille. Onneksi kuitenkin pääsin mukaan. Huh!
Veikkaan, ettei tämä helpotu. Me emme edes harrasta mitenkään valtavasti. Silti tuntuu näin syyskauden alussa, että on vähintään miljoona paikkaa, johon pitää ilmoittaa jotain, varata aikaa tai ainakin päivittää yhteystietoja (vaikkeivat ne olisi muuttuneet). Lippulappusia ja netti-ilmoittautumisia riittää.

3. Aikataulutusrumba 

Kaiken sen ilmoittautumisen ja varaamisen keskellä pitäisi muistaa myös ottaa ne erilaiset palaset huomioon: kuka on missäkin ja milloin, kuka vie, kuka hakee, kuka hoitaa lapset, kuka laittaa ruoan, kuka…

Meillä esimerkiksi on keskiviikkoisin Sikuriinan tanssitunti päivällä. Minä hoidan sen kokonaan, koska olen kotona. Haasteena on ajankohta: klo 11-11.45. Nälkähän siinä ehtii iskeä eli aamupalan ja lounaan ajoittaminen sekä mahdollisten välipalojen muistaminen tuovat omat pulmansa. Niin, ja Kirpun päiväunille saaminen mahdollisimman pian puolenpäivän jälkeen. Iltapäivällä sitten pitää saada välipalaa (sekä minulle että lapsille) taas sopivaan aikaan, jotta ehdin lasten kanssa minun tanssikoululleni vähän ennen viittä. Sieltä mies nappaa lapset ja palaa heidän kanssaan kotiin syömään. Ruokaa, joka on pitänyt jossain vaiheessa valmistaa. Puuh.

Voin vain kuvitella, millaista palapeliä tehdään perheissä, joissa sekä lapsilla että mahdollisesti vanhemmilla on useampia harrastuksia. Nostan hattua!

4. Kenkärumba

Kaivoin syyskenkiä esiin toivoen, että jostain löytyisi edes jotain sopivaa jollekulle. No, lapsille ei ainakaan löytynyt. Molemmat lapsemme ovat kasvaneet maata pitkin kesän aikana. Uskomatonta, mutta molempien jalka oli kasvanut noin kaksi kokoa! Missä välissä?

Lisäksi vielä pitää ottaa huomioon, että on säähän kuin säähän sopivia kenkiä, jotka ovat hyvät kasvavan lapsen jalalle. Voi itku, kun en ollut tätä Lähiömutsin bloggausta ennen kuin ostin Sikuriinalle tennarit. Tuli ostettua ihan liian kovapohjaiset kengät. Huonomutsifiilis iski heti.

5. Välikausivaaterumba

Jalkojen lisäksi kasvua on jonkin verran tapahtunut myös muissa lastemme kehon osissa. Onneksi kuitenkin olin keväällä fiksu ja satsasin vähän reiluihin välikausivaatteisiin, joten Kirpulle löytyy sopivan kokoista softshelliä ja Sikuriinalle kuorihaalaria. Tuuri kävi myös siinä, että saimme ystäviemme kirppiskassista napattua Kirpulle puuttuvia vermeitä. Kerrankin olen myös ollut ajoissa ja käynyt kaikki pipot, hanskat, kaulurit, villasukat sun muut valmiiksi läpi. Kaikki on pestyinä ja puhtoisina odottamassa käyttöä. Epäilemättä jossain vaiheessa huomaan, että jotain on unohtunut. Aivan varmasti.

6. Nimikoimisrumba

Kun päiväkoti alkoi, ovessa oli ensimmäisenä muistutus nimikoimisesta. Nimikoimistarrat ovat käteviä, mutta tällä kertaa en niitä tilannut. Sikuriinalla on kuitenkin nimi jo melkein kaikessa ja Kirpun vaatteita ei tarvitse juuri nimikoida. Ensi vuonna tilaan kyllä taas tarroja – ja paljon!

Mutta oikeasti, luokanopettajana suosittelen kaikkia nimikoimaan ihan kaiken! Ja huolellisesti. On paljon helpompaa kaikille, kun vaatteissa ja tavaroissa on nimi (ja luokka tms.). Kouluille tuntuu kerääntyvän ihan uskomaton määrä löytötavaraa lukuvuoden aikana. Ihan en ymmärrä aina, miten se edes on mahdollista. Varmaankin pian opin ymmärtämään, kun omat lapseni kasvavat kouluikään.

7. Nenänniistorumba

Se iskee yllättäen. Kannattaa varata tarpeeksi nenäliinoja. Nenäliina lapsen hupussa tuntuu olevan vakkarijuttu. Lapsella on siis hyvä olla huppu. 🙂

Tiedosta myös seuraavat mahdolliset rumbat:

* ”pakko saada kaikkien haluama merkkilastenvaate” -rumba (Esim. Vimman letit vietiin taas käsistä hetkessä…)

* eteisen imurointirumba (Se hiekan määrä…)

* heijastinrumba (Äärimmäisen tärkeää. Heijastimia ei voi olla liikaa!)

* äidin kahjo sienestys- ja marjastusrumba (Nyt on paljon sieniä! Ja puolukkaa! Metsään!)

-Saara

Kun vauva alkaa syödä kiinteitä: Hurlumhei-perheen kokemuksia sormiruokailusta

Meillä ollaan siinä tilanteessa, että kaikille katetaan pöytään samaa ruokaa. Aamu-, väli- ja iltapalalla saatamme syödä keskenämme eri ruokia, eikä niitä välttämättä syödä kaikki yhdessä, mutta kaksi kertaa päivässä kaikille (kotona oleville) tarjotaan lämmin ruoka. Se syödään pöydän ääressä, yhdessä, rauhassa ja (mieluiten) ilman älylaitteita tai ruutuja. Sormiruokailu mahdollistaa tämän omalta osaltaan.

Tietenkään aina ei ole ollut näin. Sikuriina oli täysimetyksellä, kunnes oli noin 5,5 kuukautta vanha. Silloin totesimme, että hän täytti kiinteiden ruokien (meidän tapauksessamme sormiruokailun) aloituksen kriteerit eli:
– oli vähintään 4 kk vanha
– osasi istua suorassa tuettuna
– oli kiinnostunut siitä, mitä muut tekivät ruokapöydässä ja halusi jotain (esim. lusikan) omaan käteensä
– osasi ottaa pöydältä palan kurkkua ja laittoi sen itse suuhunsa.
(Kannattaa tutustua tarkemmin, esim. Imetyksen tuki ry:n sivuilla.)
Sikuriina saikin Ruotsin laivalla seisovasta pöydästä kurkkua, jota kovasti nakerteli parilla hampaallaan tuolloin 5,5 kuukautta vanhana.

Tutustuin Sikuriinan puolivuotissynttärikesänä (2012) sormiruokailuun, joka tuntui silloin olevan uusi, siisti juttu. Luin kirjoja, googlasin ja lopulta päätimme kokeilla Sikuriinan kanssa sormiruokailun ja soseiden yhdistämistä. Kotona tarjosimme (muistaakseni) pääasiassa sormiruokaa, kun taas reissussa (ja tyyliin lasten isovanhempien luona) soseet olivat suuremmassa osassa. Ensimmäiset viikot tarjosimme maistiaisia vain silloin tällöin, ja vasta kun Sikuriina täytti puoli vuotta, rupesimme tarjoamaan ruokaa päivittäin, silloinkin kuitenkin aina imetyksen jälkeen. Olin omaksunut periaatteen ”until one, food is for fun”. Kurkun lisäksi ensimmäisiä sormiruokamakuja olivat mm. basilika, paprika, avokado, porkkana ja bataatti, joita Sikuriina lähinnä pyöritteli suussansa. Perunaakin annoimme, vaikka totesinkin sen olevan melko tiukkaa tavaraa pienelle masulle. Soseina Sikuriina sai sekä kotona tehtyjä sekoituksia että kaupan purkkiruokia. Sikuriina tykkäsi valtavasti syödä itse, mutta suostui mielellään myös syötettäväksi.

Sormiruokailu onnistui Sikuriinalta hyvin, vaikka käytössä olikin viisi sormea ja vasemman käden tynkä. Pinsettiote kehittyi loppukesästä 2012 eli mustikka-aikaan, kun Sikuriina oli noin 8 kuukautta vanha. Lusikka ja haarukkakin (sellainen pieni leikkelehaarukka) otettiin käyttöön suht aikaisessa vaiheessa. Ja ihmisiä nauratettiin esittelemällä, miten hienosti Sikuriina joi shottilasista vettä.

Sikuriina sai maistella kaikenlaista (silloisten suositusten mukaan eli esim. hapanmaitotuotteita 10 kk iästä alkaen) sekä soseina että sormiruokana vähän yli vuoden ikään asti. Sitten rupesimme vähitellen syömään kaikki samaa ruokaa, joskin suolaa ja sokeria pyrimme välttämään tai ainakin tarjoamaan mahdollisimman vähän. Vähän kerrassaan vähensimme Sikuriinan syöttämistä ja pyrimme mahdollistamaan sen, että hän oppisi syömään erilaisia ruokia ihan itse. Noin kolmevuotiaaksi asti Sikuriina söikin suunnilleen kaikkea, mitä tarjottiin ja tosiaan söi taitavasti ihan itse. Sitten rupesimme huomaamaan, että tietynlainen oma tahto ilmestyi mukaan ruokahetkiin. Välillä ”ei huvittanut” syödä jotain, joskus ”ei maistunut” ja toisinaan ruoka vaan oli ”pahaa”.

Sitten syntyi Kirppu, joka oli suunnilleen yhtä pitkään täysimetyksellä kuin siskonsa. Taas reilun viiden kuukauden iässä totesimme, että taitaa olla aika ruveta tarjoamaan muutakin kuin äidinmaitoa. Kirppu oli siskoaan tarmokkaampi ruokailija jo heti alussa. Jos hän oli sylissä ruokapöydässä, hän yritti kaksin käsin saada näppeihinsä jotain, mitä tahansa syötävää pöydältä. Ensimmäisen kurkunpalansa hän söi – siis oikeasti söi – niin hyvin kuin vain hampaattomalla suullaan pystyi. Kirppu tiesi kyllä heti, mitä ruoalla tehdään. Samalla Sikuriinaakin rupesi kiinnostamaan taas kaikenlainen ruoka, kun kerran velikin söi. Olimme onnessamme!

Kuva: Hurlumhei

Kirppu ei ole koskaan oikein tykännyt lusikalla syöttämisestä. Jos hänelle yritti tarjota lusikkaa, hän imi (ja edelleen usein imee) sen kärjestä. Suu ei oikeastaan auennut sen enempää ennen kuin hän oppi itse laittamaan lusikan suuhunsa, ja esim. puurot tarjosimmekin tosi pitkään uudelleentäytettävistä smoothiepusseista. Kirppu on saanut pitää päänsä ja syönyt lähes pelkästään sormiruokaa. Innostuinkin tekemään Kirpulle omia ruokia, erilaisia pihvejä ja pötköjä, joita olen myös pakastanut myöhempää syömistä varten. Jonkin verran olemme lisäksi tarjonneet edelleen hedelmäsoseita yms. smoothiepusseista. Ovat kyllä käteviä ainakin reissussa. Kirppu on kasvanut ja kehittynyt täysin normaalisti syömällä pääasiassa äidinmaitoa (lapsentahtisesti) ja sormiruokaa. Lisäksi saimme yksivuotishammastarkastuksessa kehuja siitä, että Kirpun leukalihakset ovat kehittyneet hienosti, hampaiden välissä on hyvin tilaa (jota tarvitaan, jotta pysyvät hampaat mahtuvat kunnolla suuhun). Kuulemma ruoan pureskelu ja imetys molemmat tukevat hyvin leuan kehitystä.

Miksi olemme sormiruokailleet? Ainakin siksi, että Kirppu tykkäsi siitä itse eniten. Myös sormiruokailun kautta ruokaan tutustuminen tuntui meistä hyvältä: lapsi saa sormiruokaillessaan tutustua erilaisiin ruokiin katsomalla, koskettamalla, haistamalla ja maistamalla. Lisäksi se mahdollistaa myös aikuiselle hetken ruokarauhaa, kun lapsi tutustuu rauhassa omaan ruokaansa. Toki näin ei aina ole ja luonnollisestikin lasta tulee koko ajan valvoa, kun tämä syö, mutta ainakin kannattaa kokeilla. Meillä molemmat lapset ovat oppineet syömään itse ja myös haarukan ja lusikan käytön harjoittelu on ollut helppoa.

Entä jos pelottaa liikaa se, että vauva tukehtuu? Vauvoilla on kakomisrefleksi suussa paljon ”edempänä” kuin aikuisella. Kakomista saattaa siis tapahtua hyvinkin helposti. Tätä ei kannata pelästyä. Oikeasti silloin kannattaa pelästyä, jos vauva on hiljaa, jähmettyneenä paikoilleen, silmät suurina ja näyttää turhankin rauhalliselta. Silloin pitää toimia. Aiheesta kannattaa lukea lisää lainaamalla kirjastosta Omin sormin suuhun tai Minä syön itse, tai esimerkiksi tutustumalla täällä infopakettiin.

Eli suosittelen lämpimästi: kannattaa ainakin kokeilla tarjota somiruokaa. Ja ehdottomasti kannattaa tutustua THL:n suosituksiin, joissa myös kannustetaan sormiruokailun kokeilemiseen. Kannattaa tutkia, mikä on se paras ja omalle lapselle sopivin tapa syödä. Kannattaa ottaa selvää! Ja kannattaa muistaa, että meidän perheemme tapa ei välttämättä ole kaikille se sopivin tapa.

Nautinnollisia ruokailuhetkiä!

-Saara

Dysmelia: Sikuriinan erilainen käsi

Rakas, pieni Sikuriinamme syntyi vuoden 2011 lopussa. Vähän sen jälkeen, kun hänet oli aamuviideltä nostettu kohdustani (hän syntyi siis sektiolla), säikähdin, kun huoneeseen saapui yksi lääkäri lisää. Syy tähän selvisi hetken päästä, kun kätilö tuli esittelemään tyttäremme meille: Sikuriinan vasen käsi ei ollutkaan ihan kokonainen, vaan loppuu hieman kyynärpään alapuolelle. Se näyttää ikään kuin amputoidulta. Hänellä on vasemman käden dysmelia. Raskausajan ultraäänissä tätä ei huomattu, joten se tuli kaikille yllätyksenä.

Kuva: Hurlumhei

Pari päivää Sikuriinan syntymän jälkeen pääsimme Lastenklinikalle tapaamaan käsikirurgia ja kuulimme, että kyseessä on dysmelia eli raajan synnynnäinen puutos tai epämuodostuma. Onneksemme saimme myös samalla varmuuden siitä, että Sikuriina on täysin terve. Hänellä on vain tällainen ”valuvika”.

Kuva: Hurlumhei

Lääkärit eivät ole osanneet sanoa, miksi Sikuriinan käsi ei kehittynyt tai mitä sille on tapahtunut. Luultavasti kehitys on loppunut jo aivan raskauden alussa (raskausviikoilla 5-8) tai sikiökalvo on katkaissut käden jossain vaiheessa (myös raskauden alkuvaiheessa).

Alkuun dysmelia ei vaikuttanut Sikuriinan elämään juuri mitenkään, ja hän kehittyikin aivan normaalisti. Ryömiminen ja konttaaminen sekä istumaan nouseminen olivat kuitenkin Sikuriinalle hieman työläämpiä kuin ”kaksikätisille” vauvoille. Sikuriina saikin ensimmäisen proteesinsa ollessaan noin yhdeksän kuukautta vanha. Se oli niin sanottu konttausnyrkki, ja sen avulla löytyi vauhti. Sikuriinasta kehittyikin taitava liikkuja – niin proteesin kanssa kuin ilmankin.

Kuva: Hurlumhei

Sikuriinalla on nyt tähän mennessä ollut käytössään kaksi konttausnyrkkiä, kaksi (vai kolme?) kosmeettista proteesia ja nyt parin vuoden ajan toiminnallinen ”robokäsi” eli myoelektrinen proteesi. Uusimmassa versiossa on Frozenin Annan ja Elsan kuvat! Jee! (Alla olevassa kuvassa näkyy edellinen proteesi.)

Kuva: Hurlumhei

Sikuriina on dysmeliasta huolimatta kehittynyt täysin ikätasoisesti. Hän on oppinut toistaiseksi kaiken, mitä on halunnut. Proteesia hän osaa käyttää, muttei välttämättä aina haluaisi. Puuttuvia sormiaan hän kompensoisi mieluummin vasemman käden kyynärtaipeella, suulla ja varpailla. On uskomatonta, miten sopeutuva ihmisolento on!

Olemme vanhempina pyrkineet tukemaan ja auttamaan Sikuriinaa parhaamme mukaan – myös vaatimalla häneltä samoja asioita kuin mitä muut vaativat hänen ikätovereiltaan. Hän osaa jopa pukea sukat (niin halutessaan). Kannattaa kokeilla, se ei ole ihan helppoa yhdellä kädellä! Sikuriina yllättää meidät jatkuvasti taidoillaan. Osittain voimme kiittää tästä kaikesta Sikuriinan upeaa toimintaterapeuttia, jolla hän on käynyt niin kauan kuin robokäsi on ollut käytössä.

Kuva: Hurlumhei

Halusin nyt kirjoittaa tästä avoimesti myös blogissani, koska mitä avoimemmin me vanhemmat asiasta puhumme, sitä helpompi Sikuriinankin on siihen suhtautua – toivottavasti. Lasten (ja tietenkin myös aikuisten) huomio kiinnittyy Sikuriinan käteen usein varsinkin näin kesäaikaan. Lapset ovat ihania, koska tulevat usein kysymään kädestä. Nykyään Sikuriina osaa jo itsekin kertoa, että hänellä ei ole koskaan ollutkaan vasenta kättä kokonaan, että se ei ole kipeä ja että hänellä on siihen proteesi. Usein tämä riittää vastaukseksi. Ja usein tämän vastauksen saatuaan lapset kysyvät seuraavaksi: ”Saako siihen koskea? (Yleensä saa.) Leikitäänkö yhdessä?”

Vaikka tämä erityisyys ei millään tavalla määrittele lastani, vaikuttaa se paljon arkeemme. Sikuriinan vaatteet pitää valita niin, että ne mahtuvat proteesin yli (tai eivät ole tiellä silloin kuin proteesi ei ole käytössä) ja että hän pystyy pukemaan niitä itse yhdellä kädellä tai proteesia käyttäen. Lisäksi proteesi tuo omat haasteensa elämäämme: sen käyttöä pitää harjoitella niin kotona kuin toimintaterapiassakin. Ja sitä pitää muokata vähän väliä, mikä tarkoittaa läheistä yhteistyötä proteesipajan kanssa. Kirjoitan jatkossa varmasti paljon lisää dysmeliasta, vaikka tämä on vain pieni osa Sikuriinan (ja koko perheen) elämää.

Dysmeliasta voit lukea lisää täältä. Kysy myös ihmeessä, jos tulee jotain mieleen!

-Saara