#isätarina: Minun isäni on luottohenkilöni

Olen vanhempieni esikoinen. Synnyin 1980-luvun alussa Keravalla rakastavaan kotiin, jossa kasvoin karkeakarvainen mäyräkoira isoveljenäni. Välini molempiin vanhempiini ovat aina olleet todella läheiset ja lämpimät, mutta myönnän, että olen aika paljon ollut isin tyttö. Minun isäni on ehdottomasti luottohenkilöni.

Isä on aina ollut minulle isä, isi tai iskä. Faijaksi häntä ei ole saanut sanoa.

Isä leipoo aivan ehdottomasti parhaat pullat – ja tekee niin ihanaa perunamuusia, että voisin syödä sitä sellaisenaan vaikka kuinka paljon. Muutenkin olen kotona tottunut siihen, että isä laittoi paljon ruokaa. Isälle tuleekin välillä edelleen soitettua, kun tulee pulmia keittiössä.

Isän jutut ovat perheemme klassikoita. Huomaan jatkavani perinteitä ja viljeleväni isän puujalkavitsejä ja muita juttuja omien lasteni iloksi. Esimerkiksi inkivääri on sisäkivääri ja kun jokin loppuu, totean että ”se on luut ny, sano lihakauppias”. Mutta aina en ole osannut arvostaa isän juttuja ihan yhtä paljoa. Ette uskokaan, miten alakoululaista nolotti, kun isi vitsaili heppatallilla kavereitteni kuullen karsinassa olevista pupuista todeten, ettei ole ennen nähnyt niin pitkäkorvaisia ja pieniä hevosia.

Isä on aina huolehtinut meistä lapsista ja halunnut minulle ja sisaruksilleni parasta. Minulle se on ollut välillä vähän liiankin paljon itsestäänselvyys (kiitos ja anteeksi). Hän on kuskannut minua heppatalleille, bileisiin, keikoille, kavereille, poikaystävienkin luo – ja hakenut aina kotiin, välillä ihan todella myöhäänkin. Kaiken lisäksi hän joutui kärsimään usein: Tommy Girl -tuoksuni ei todella ollut isin lemppari, mutta hän sieti sitäkin.

Luotto isään on aina ollut valtava. Varsinkin lapsena tuntui siltä, että ei ollut asiaa, jota isä ei tiennyt tai osannut. Isä on rempannut sekä lapsuudenkotejani että minun omaa ensimmäistä omistusasuntoani. Isä on muuttanut minut ja tavarani ensin Kouvolaan opiskelija-asuntoon ja sieltä Helsinkiin siskoni kanssa jakamaani asuntoon. Isä on saattanut minut alttarille, kun menin naimisiin, ja tanssinut kanssani valssia häissäni ja lukuisia kertoja jo ennen niitä. Itse asiassa isä oli se, joka opetti minut tanssimaan valssia.

Isän kanssa kokeiltiin suunnistustakin. Yhdellä kerralla harrastimme sitä (kuten isä usein sanoo) kahdesti: ensimmäisen ja viimeisen kerran. Onneksi kuitenkin monta muuta juttua on jäänyt yhteisiksi jutuiksi: Raskasta joulua -konsertit, keilaaminen, viinien ja viskien maistelu, pihahommat kotona ja mökillä jne. Näitä ja paljon muuta tehdään paitsi isän kanssa, myös koko ihanan perheeni kesken.

Isä osaa myös olla tiukka ja tarkka (tai ainakin hän osasi pitää samaa linjaa äitini kanssa). Minulla oli kasvaessani selkeät, vanhempieni asettamat rajat. Toki niitä koettelin, mutta myönnän, että oli todella kurjaa, suorastaan kamalaa tuottaa isälle (ja tietenkin myös äidille) pettymys.

Isällä on omat vahvat mielipiteensä. Kaikesta emme ole samaa mieltä, mutta se ei haittaa. Välillä keskustelemme, toisinaan hyväksymme toistemme eriävät mielipiteet. Aina tiedän, että isäni rakastaa minua. Ja minä rakastan häntä. Paljon.

Mun isä on huippu. Ei mulla muuta.

-Saara