On järkyttävää, miten helposti nykyään paheksutaan kaikkea, mikä liittyy älylaitteiden käyttöön (ja vanhemmuuteen)…

Helsingin sanomien mielipidepalstalla tekstissään ”On järkyttävää, miten älypuhelimiin koukussa olevat vanhemmat laiminlyövät lapsiaan” opettaja ja hoitopedagogi Tarja Ruohonen kauhisteli vanhempien koukkuuntumista älypuhelimiin ja muihin laitteisiin. Kirjoituksen esimerkit olivat kyllä räikeitä ja ikävän kuuloisia, mutta me emme voi tietää, mitä kaikkea muuta ko. perheissä tapahtuu.

Jäinkin miettimään, miltä oma käytökseni saattaa ulkopuolisesta näyttää ja millaista se ”oikeasti” on. Tässä neljä esimerkkiä, jotka olen koonnut ja yhdistellyt elävästä elämästäni. Osassa olen hyödyntänyt myös keskusteluja lähipiirin muiden vanhempien kanssa. Kaikki ei aina ole aivan sitä, miltä näyttää…

Esimerkki 1.

Tämän näet:
Äiti ja puolitoistavuotias lapsi matkustavat ratikassa. Puolitoistavuotias tuijottaa eteensä lamaantuneen oloisena. Äiti räplää kännykkäänsä.

Ympärillä olevat ihmiset paheksuvat. Voi surku tuota pientä lasta, joka on selvästi oppinut, ettei saa äidiltä huomiota. Pikkuinen on jo nujerrettu, ei edes yritä ottaa kontaktia. Mitä tuostakin tulee isona, kun ei saa huomiota, läheisyyttä?

Tätä et välttämättä näe/tiedä:
Kyseiset äiti ja lapsi ovat tulossa Kiasmasta / leikkipuistosta / Lasten kaupungista / leikkitreffeiltä / muusta vastaavasta paikasta, jossa äiti on touhunnut, leikittänyt, hymyillyt, hassutellut, sylitellyt, pitänyt kädestä, katsonut silmiin, selittänyt, sylitellyt ja/tai nauranut taaperon kanssa niin, että molemmilta on jo veto pois. Äiti tuntee lapsensa ja tietää, että tämä jumittaa rattaissa ihan tyytyväisenä, koska on jo väsy. Äiti käyttää tilaisuuden hyväkseen ja lukee päivän lehteä, viestittää ystävilleen ja sopii esim. uusia leikkitreffejä, kirjoittaa kauppalistaa, suunnittelee viikon ruokalistaa, päivittää some-kuulumiset tai saattaa vaikka vastata työsähköposteihin! Tämä puolestaan mahdollistaa sen, että kotiin päästyään äiti voi ja jaksaa taas touhuta taaperon kanssa.

Kirppu ainakin viihtyy rattaissa usein myös ihan vaan ympäristöään havainnoiden. Tärkeää onkin, että aikuinen osaa lukea lastaan ja tietää, kaipaako tämä havaintojen sanallistamista vai omaa rauhaa. Minun lapseni nimittäin ainakin kaipaavat välillä sitä, että saavat olla omissa oloissaan. Yleensä tosin juuri silloin, kun se ei mitenkään olisi mahdollista, mutta kuitenkin! 😉

Esimerkki 2.

Tämän näet:
Nelivuotias pyytää (kinuaakin ehkä) saada katsoa Pokémonia ratikassa. Äiti suostuu, saattaa jopa hymyilläkin. Kännykkä kaivetaan esille.

Tässä vaiheessa joku aina pudistelee päätään, saattaa tuhahtaa ja mahdollisesti sanoakin jotain nykypäivän ”lastenkasvatusmenetelmistä”.

Tätä et välttämättä näe/tiedä:
Tämä äiti ei antanutkaan kännykkää nelivuotiaan käsiin, vaan nappasi nelivuotiaan lähelleen. Yhdessä peliä ihmetellen ratikkamatka sujuu vauhdilla ja sitten peli laitetaan taas pois. Eikä sitä edes avata joka kerta. Välillä ihan vaan katsellaan maisemia ja jutellaan. Ja jos mietit, että mitäs pikkuveli sitten touhuaa, katso kohta 1. Yleensä Kirppu viihtyy ratikassa hyvin varsinkin kotiin päin mentäessä. Eikä Pokémoniin tarvita täyttä huomiota koko aikaa, vaan sitä riittää Kirpullekin.

Myönnän ja tiedän, peleihin koukuttuu. Toiset helpommin kuin toiset. Aikuisen tuleekin olla se, joka huolehtii peliajoista ja muutenkin siitä, että tekeminen on järkevää. Minä ainakin huomaan Sikuriinasta heti, jos hän on ollut liikaa tabletti kourassa. Silloin asiasta jutellaan ja peleistä pidetään taukoa.

Flunssainen Sikuriina saa katsella tabletilta lastenohjelmia.

Esimerkki 3.

Tämän näet:
Äiti tulee kahden lapsen kanssa aivan täpötäyden taajama-/lähijunan vaunuun istumaan. Juna on lähtenyt Helsingistä, päätepysäkkinä on Tampere. Nelivuotias saa heti istumaan päästyään tabletin käteensä. Puolitoistavuotiasta taaperoa äiti yrittää viihdyttää leluilla yms. mutta taapero ei halua istua, vaan vaatii kovaan ääneen pääsyä lattialle, pois sylistä, seikkailemaan, kävelemään, kiipeilemään. Äiti kaivaa kännykän esiin ja näyttää jotain sieltä taaperolle. Taapero rauhoittuu heti tuijottamaan ruutua.

Taas paheksuntaa. Huokailua. Kyllä ennen vaan asiat olivat toisin.

Tätä et välttämättä näe/tiedä:
Äiti tuli junaan jo Pasilasta, muttei saanut itselleen ja lapsilleen istumapaikkoja ennen kuin Järvenpäässä. Sen välin äiti tasapainotteli junan eteisessä taapero rattaissa ja nelivuotias portailla. Äiti oli jo leikittänyt erilaisia leikkejä, syöttänyt eväitä, keksinyt puuhaa ja pitänyt samalla päänsä kylmänä. Kun sitten vihdoin istumapaikat vapautuvat, äiti päättää ottaa sen ”helpon” keinon käyttöön ja antaa nelivuotiaan pelata.

Olen tarkka siitä, mitä pelejä Sikuriina pelaa. Onneksi myös hän itse on tarkka ja äärimmäisen varovainen. Yleensä myös pyrin siihen, että ainakin jossain vaiheessa kyselen Sikuriinalta peleistä, selvitän, mistä hän tykkää ja miksi, ja pääsen kärryille siitä, mitä tyttäreni on touhunnut. Yleensä ei kylläkään tarvitse edes kysellä, vaan kuulen: ”Äiti, katso miten hieno X on! Katso millainen uusi juttu tässä pelissä on! Katso miten hienosti osaan pelata tätä!” tms.

Mitä tulee Kirppuun ja kännykkään: Kirppu rakastaa heppoja. Saan hänet sekunnissa rauhalliseksi, jos näytän hevosten kuvia tai hevosvideoita kännykästäni. Se ei tarkoita sitä, että tekisin sitä jatkuvasti. Itse asiassa parhaiten se toimii, kun teen niin vain harvoin. Silloin se jaksaa kiinnostaa. Ja yleensä pyrin aina siihen, että sanallistan Kirpulle hänen näkemäänsä koko ajan. Enpä ainakaan itse pääse somettamaan, kun kännykästä katsotaan ”ahhahhaa-eppoja”. 😀

Ja varmaan tein palveluksen niille, joiden syliin Kirppu olisi kohta kiipeillyt tai ehkä jopa kaikille, kun rauhoitin kiukkuavan lapseni. (Ja ei, minun lapseni eivät osaa istua hiljaa yli tuntia täpötäpötäpötäydessä junassa. Eikä mielestäni tarvitsekaan.)

Esimerkki 4.

Tämän näet:
Äiti leikkipuistossa kahden lapsen kanssa, mutta kännykkä kädessä. Lapset leikkivät ja touhuavat, äiti näyttää olevan omissa oloissaan.

Tätä et välttämättä näe/tiedä:
Äiti on saattanut valvoa hampaita tekevän ja nuhanenäisen kuopuksen kanssa yön ja kerää nyt hetken voimia (ottaa sitä omaa aikaa), koska tuntee lapsensa ja tietää, että he eivät hänen täyttä huomiotaan juuri nyt kaipaa. Äiti saattaa googlata neuvoja flunssan kaatamiseen. Äiti on saattanut saada tärkeää (työ)sähköpostia, johon ehtii nyt vastata, kun kerran lapset touhuavat tyytyväisinä.

Myönnän, että välillä se kännykkä eksyy käteen vähän liiankin helposti. Saatan ottaa valokuvan, huomata samalla viestin ja unohtua sitten vastaamaan siihen. Myönnän, että liian helposti ajaudun ajattelemaan, että viesteihin pitää vastata heti, että asiat eivät voi odottaa. Pyrin kuitenkin pitämään koko ajan lapsia silmällä ja huolehtimaan, ettei mitään pääse sattumaan.

Välillä leikkipuisto on se helppo paikka vastata viesteihin ja tsekata some-kuulumiset, mutta sielläkin tulee muistaa, että se minun arkeni on lasteni ainutlaatuista lapsuutta. Pitää löytää se sopiva tasapaino: jos lasten mielestä on jotenkin outoa tai erikoista, että vanhemmalla ei ole kännykkää kädessä tai että tämä leikkii, tekee hiekkakakkuja yms., niin silloin kannattaa miettiä omaa toimintaa uudemman kerran.

Leikkipuistossa vanhempi on aina vastuussa lapsestaan!

On tärkeää, että näistä asioista (ongelmista) puhutaan, että sosiaalista mediaa, kännyköiden käyttöä ja niiden vaikutuksia perheisiin ja lapsiin tutkitaan, mutta harvemmin asiat ovat mustavalkoisia. Paheksunta harvoin kantaa hedelmää.

Loppuun vielä kiitokset: 

​​Kiitos sinulle, joka jaksoit junassa jutella Sikuriinan kanssa koko matkan Järvenpäästä pitkälti Riihimäen pohjoispuolelle ja annoit minun keskittyä Kirpun rauhoitteluun ja viihdyttämiseen.

Kiitos sinulle, joka esittelit bofferinuoliasi (joita Kirppu kyllä piti keppiheppoina) ja viihdytit Kirppua, joka meinasi hermostua liian pitkään bussimatkaan (joskus kymmenenkin minuuttia on liikaa).

Kiitos sinulle, joka avasit oven, annoit istumapaikan, hymyilit, vaihdoit pari sanaa nelivuotiaan kanssa…

Pienet teot kantavat pitkälle, paheksunta ei. Kaikkea ei näe, kaikkea ei voi tietää.

-Saara