Kaksivuotias osaa jo helliä – ja vitsailla

Kirppu löysi kotoa lattialta pienen kiven. Hän rupesi puhumaan kivelle kaksivuotiaan söpöllä tyylillä ja aivan suunnattoman hellällä äänellä: ”Voi… Pieni kivi! Äiti, tähhä pieni kivi!”

Seuraavaksi Kirppu asetti kiven kädessään hellästi lähelle sydäntään ja heijasi itseään jutellen samalla: ”Kiveä hoitaa. Kivi ikkee [itkee]. Voi pikku kivi.”

Sitten yhtäkkiä Kirppu laittoi pitelemänsä kiven peppunsa lähelle ja teki pieruäänen. Räkätti vielä perään. (Siis oikeasti! Mikä tämä juttu on? En kestä… Meinasin tikahtua, kun yritin hillitä nauruani.)

Kuitenkin saman tien Kirppu päätti jatkaa hellällä äänellä kiveä puristaen: ”Omaan kotiin. Ulohh omaan kotiin vietään. [Ulos omaan kotiin viedään.] Pikku kivi. Omaan kotiin. Ikkee kivi…”

Ulkona Kirppu asetti kiven hellästi maahan ja sanoi heipat: ”Oma koti. Paljon kiviä. Hyvä kivi. Hei, hei kivi!” 

Kun pikkukivi oli päässyt omaan kotiin, Kirppu lähti tyytyväisenä juoksentelemaan kohti uusia seikkailuja. Ja uusia pikkukiviä.

Voihan hellyys. Ja pikkukivet. Ja pieruäänet.

-Saara