Lelu on lelu, väri on väri – Ei enää tyttöjen ja poikien juttuja!

Sain blogiini (vanhaan osoitteeseen, tähän postaukseen) jo kesällä anonyymin kommentin, että Sikuriinan uusi pyörä näyttää poikien pyörältä. Jäin miettimään tätä: Miksi jonkun mielestä näin on? Miksi edelleen olisi poikien ja tyttöjen juttuja?

”Miksi lasten mielenkiinnon kohteita väkisin edelleen rajataan (oletetun) sukupuolen mukaan?”

Ensin siitä pyörästä: Pyörä on violetti. Sellainen kunnon violetti, ei mikään hempeä lila. Väri sopii mielestäni sekä tytöille että pojille. Tehostevärinä siinä on limenvihreää, joka on minun lempivärini! Pyörä on hyvin sporttinen. Sen ajoasento on melko eteenpäin nojaava, siinä on leveät renkaat, eikä siinä ole koria tai muita lisävarusteita tai koristeita. Ehkä juuri sporttisuus vaikuttaa siihen, että pyörä saattaa näyttää jonkun silmään ”poikamaiselta”.

Kuulin, että eräässä eskariryhmässä lapsille oli jaettu puuhatehtäviä sukupuolen mukaan: niin, että tytöt saivat valita perhosen, kruunun tai kukan, kun taas pojille oli tarjolla auto, talo tai paloauto. En ihan ymmärrä tätä. Miksi lasten mielenkiinnon kohteita väkisin edelleen rajataan (oletetun) sukupuolen mukaan?

Pyrin kasvattamaan lapsemme sukupuolisensitiivisesti. Haluan, että he oppivat kohtaamaan ja hyväksymään ihmiset omana itsenään ilman sukupuoleen kohdistuvia ennakko-oletuksia. Sukupuolisensitiivisyydestä voi lukea lisää esimerkiksi Suomen Setlementtiliiton sivuilta täältä.

En siis missään nimessä halua häivyttää lastemme sukupuolia, mutta otan huomioon sen, että sukupuoli ei suoraan määritä heidän kiinnostuksen kohteitaan, harrastuksiaan tai mieltymyksiään. Kirppu esimerkiksi rakastaa autoja, dinosauruksia ja vaaleanpunaisia prinsessa-sandaalejaan. Hän ärisee, murisee ja pärisee, mutta osaa myös hoivata, helliä ja halitella – myös niitä autojaan. Toivon todella, että lapsemme saavat valita värityskuvat tai vastaavat mieltymystensä mukaan, eikä sen mukaan, mitä sukupuolta heidän oletetaan edustavan.

Reilu viikko sitten koulussa minä palauttelin nelosluokkalaisten oppilaiden mieleen yhdyssanoja äidinkielen tunnilla. Jostain syystä oppilaat keksivät vaikka kuinka monta nais-alkuista yhdyssanaa, kun taas mies-alkuisia he eivät millään meinanneet keksiä. Mistähän tämä kertoo?

”Jos jonkin tavaran operoimiseen tarvitsee genitaalialueita, kyseessä ei ole lasten, vaan aikuisten lelu.”

Kun puhisin tästä aiheesta ja saamastani ”poikien pyörä” -kommentista Facebookissa, bloggaajakollegani kommentoivat mm. seuraavasti:

”Mun Herra Viisvee osti laivalta itselleen tuliaiseksi keiju-barbin. Apua!!!??? LOL”

”Meidän Herra5v käyttää silloin tällöin mekkoa. Ei ole ollut ongelma.”

Meilläkin Kirpulla on välillä mekko päällään ja prinsessakruunu päässään. Onhan se aivan luonnollista, koska isosisko rakastaa kaikkea ”prinsessaista”. Sikuriinalla onkin runsaasti pinkkejä vaatteita, hörhelöitä, perhosia, kukkia ja yksisarvisia. Toisaalta nyt kesällä Sikuriinalla oli rannalla sininen, sukellusvenekuvioinen uima-asu, sininen Bamse-lippis! Ja hän leikki dinosauruksella ja autolla! Katso kuva:

Mikseivät lelut voi vain olla leluja ja värit värejä? Jossain on joskus sanottu, että jos jonkin tavaran operoimiseen tarvitsee genitaalialueita, kyseessä ei ole lasten, vaan aikuisten lelu.

Sikuriina hieman protestoi, kun hänelle ostettiin autoon Star Wars -istuinkoroke. Olisi mieluummin halunnut Frozenin. Ei kuitenkaan missään vaiheessa sanonut, että toinen olisi tyttöjen ja toinen poikien juttu. On tainnut oppia päivähoidossa, että tytötkin fanittavat Tähtien sotaa ja pojat Frozenia. Onneksi lähipiirissä on myös aikuisia, jotka näyttävät, että myös tytöt voivat fanittaa Tähtien Sotaa ja pojat Frozenia. Eikä kumpaankaan näistä tarvita niitä genitaalialueita. Onneksi!

Ja onneksi minulla on lapsi, joka välillä opettaa minua. Esimerkiksi Kikin lähettipalvelu -elokuvan jälkeen sain kuulla: ”Äiti, sä olet väärässä siitä Kikin lähettipalvelusta! Se Kiki ei ole tyttö, joka on noita! Kiki on vaan noita!”

Pakko kuitenkin todeta, että sukupuolistereotypiat ja niihin perustuva ajattelu on juurtunut syvälle. Itsekin sorrun siihen edelleen liian usein. Olen kuitenkin jo edennyt siihen, että havaitsen mokani ja pystyn korjaamaan niitä. Pyrin myös sanoittamaan asioita lapsilleni – ja koulussa oppilailleni. Uskon, että maailma muuttuu vähän kerrassaan, kunhan me sitä aktiivisesti muutamme!

-Saara