Olen ”Varovasti!”-äiti – ja inhoan sitä yli kaiken

Tiedättekö ne vanhemmat, jotka juoksevat lastensa perässä ja hokevat ”varovasti”? Sellaisesta saisi vaikka Putoukseen hyvän roolihahmon. Sillä voisi olla varusteina valjaat, ensiapupakkaus… Ja se hokema tietty olis: ”VAROVASTI! NYT VAROVASTI!” (Edit. 13.3.2018: Kikka Vaara!)

Lapsen motorinen kehitys vaikuttaa moneen asiaan: terveyteen, taitoihin, itsetuntoon, kehonhallintaan, jopa oppimiseen. Lapset oppivat kyllä näitä äärimmäisen tärkeitä taitoja, kunhan heille annetaan mahdollisuus. Valitettavan usein vanhemmat ovat lasten motoristen taitojen luonnollisen kehityksen esteenä. Ja kyllähän sen tietysti ymmärtää, ei kukaan vanhempi halua, että lasta sattuu. Kiellot ja varoitukset tekevät kuitenkin pitkällä aikavälillä enemmän hallaaa kuin pipit ja ruvet.

Kuinka monta vaaranpaikkaa löydät kuvasta?

Minä tiedostan nämä asiat ja haluan ottaa ne huomioon, kun kasvatan lapsiani. Minä olenkin aina kuvitellut olevani rento äiti, joka luottaa lapsiinsa ja antaa heidän kokeilla osaamistaan ja kehittää taitojaan ihan rauhassa. Sellainen, joka opettaa, etteivät muksahdukset haittaa ja neuvoo, miten hengitellään kipu pois.

Yleensä olenkin sellainen, varsinkin tutuissa paikoissa. Kotipihan liukumäessä annan lasteni kiipeillä ehkä vähän turhankin vapaasti. Ja metsässä he saavat juosta ja telmiä vapaasti. Välillä tuntuu, että minun rentouttani vähän kauhistellaankin, kun joskus oli joku kertonut, että sen serkun kaiman lapsi oli tippunut juuri sellaisesta ja satuttanut itsensä ainakin pahasti. Tietenkään ei saa olla tyhmänrohkea, mutta ei lapsi opi, jos ei saa tehdä. Hieman ristiriitaista onkin, että kun olemme jossain vieraassa paikassa, huomaan helposti olevani se, joka huutaa: ”VAROVASTI! NYT VAROVASTI!”

Esimerkiksi: Sikuriina lainasi naapurista potkulautaa, kun menimme Korkeasaareen. Aluksi varustin hänet proteesilla (koska Sikuriinalla on erilainen käsi) ja kypärällä, mutta melko pian Sikuriina luopui sekä niistä että potkulaudasta. Hetken kuluttua tajusin, että Sikuriina oli napannut potkulaudan minulta ja potkutteli menemään ilman proteesia JA kypärää. Ja vielä Korkeasaaressa, jossa on mäkiä! (Ja huom. Jostain syystä emme ole koskaan tajunneet hankkia Sikuriinalle omaa potkulautaa, joten hän ei ole kovin kokenut potkuttelija.)

Oikeasti olisi vain kannattanut laittaa kypärä (ja proteesi) takaisin ja antaa potkutella. Jostain syystä jähmetyin ja jäykistyin, annoin kyllä Sikuriinan potkutella, mutta olin se Varovasti!-äiti, jota inhoan. Miksi pitää antaa lapsen ymmärtää, että hän on jotenkin vaarassa (sitähän se meinaa, kun kerran pitää olla varovainen)? Miksei voi vain antaa lapsen kokeilla ja oppia?

”Varovasti nyt, ettei sitä mustikkaa ole kohta joka paikassa!” (En muuten varoitellut – ja sitä mustikkaa oli vaatteissa…)

Toisen kerran Varovasti!-äiti nosti päätään, kun pääsimme miehen suvun mökille. Mökki on keskellä metsää järven rannassa. Siellä on kamiina, aurinkopaneelit, joitakin portaita, ovia (joiden väliin pienet sormet saattavat jäädä), laituri… JA SE JÄRVI!

Sikuriinaan luotin ja luotan mökillä. Hän osaa olla varovainen ja kuuntelee ohjeita. Tietenkään ei viisivuotiasta voi valvomatta jättää, mutta hänestä en suurta huolta kanna. Suunnattoman utelias kaksivuotias Kirppu sen sijaan on Varovasti!-äidin painajainen. Kirppu kysyy ”Mikä tämä on?” ja kokeilee kyseistä asiaa saman tien. Napit ovat Kirpun mielestä painamista varten ja vivut vääntämistä varten. Eniten kiinnostaa kaikki. Eikä vähiten laituri. TAI SE JÄRVI!

Kirppu tarvitsee mökillä jatkuvaa huolenpitoa ja vahtimista, mutta ei välttämättä sitä Varovasti!-äitiä. Varsinkaan sellaista, joka itse arkailee vettä, muttei kuitenkaan halua periyttää lapsilleen omia pelkojaan. Ehkä tässä vähitellen opin taas ennakoimaan asiat, jottei tarvitse jatkuvasti paniikissa kieltää ja varoitella. Kirppu onneksi myös kasvaa ja saa järkeä päähänsä. Auttaisiko siihenkin ehkä se, että hän saa kokeilla ja yrittää. Silleen turvallisesti. Heh…

Millainen vanhempi sinä olet? Uskallatko antaa lapsesi kokeilla rajojaan?

-Saara