Prinsessa Pikkiriikki antaa luvan olla kiltti ja tuhma yhtäaikaa

Prinsessa Pikkiriikki on mitä ihanin, tuhmin ja kiltein tyttö, joka maailmassa asustaa. Ja jos sinä et usko, että voi olla kiltti ja tuhma yhtä aikaa, niin uskopas huviksesi kuitenkin. Se on ihan helppoa ja sitä paitsi aika tavallista prinsessojen elämässä.

Prinsessa Pikkiriikin talvi (Otava, 2017) on jatkoa vuonna 2016 ilmestyneelle Prinsessa Pikkiriikki -kirjalle, mutta toimii myös hyvin itsenäisenä teoksena. Voit siis aloittaa itsenäiseen, reippaaseen ja toimeliaaseen Pikkiriikkiin tutustumisen kummasta tahansa kirjasta. Pikkiriikki-kirjat ovat oivaa iltasatuainesta ja sopivat suunnilleen eskari-ikäisille ja vähän sitä vanhemmille.

Prinsessa Pikkiriikin talvi -kirjassa on kolme tarinaa, joissa päähenkilö Pikkiriikki koettelee aikuisten asettamia rajoja juuri sopivasti. Mielikuvitus sekoittuu oikeaan elämään, kun saunatonttua yritetään saada postinkantajaksi, lumiauto lähtee lentoon ja joulupukkikin ilmestyy vierailulle.

Meille Prinsessa Pikkiriikin talvi sopi hyvin, koska Pikkiriikin tavoin Sikuriinallakin menee vähän väliä hermot pikkuveljeen. Ajatus pikkuveljen myymisestä kirpputorilla kutkuttikin nauruhermoja kivasti. Samoin huomasin, että perinteinen pissakakkahuumori puri taas: Pikkiriikin koira Makkara teki taikoja laittamalla häntänsä taikomisasentoon, nuuskuttamalla kolme kertaa ilmaa, pyörimällä kaksitoista kertaa ympäri ja lopulta tekemällä hienoja ”taikavääkylöitä” niin sisään kuin välillä uloskin. PLÖTSISTÄ VAAN!

Sikuriinaa harmitti kirjassa se, että se ei ollutkaan ihan niin prinsessainen kuin hän oli ajatellut. Minä taas pidin juurikin siitä, että kirja kertoi tavallisesta tytöstä, johon on helppo samaistua. Pikkiriikki on mielestäni ihanan anarkistinen pieni tyttö, sellainen Pikku Myyn ja Peppi Pitkätossun kaltainen samaistumisen kohde. Minä ainakin samaistuin Pikkiriikin äitiin:

– Sinulla on nuori neiti kohta nukkumaanmenoaika, saat vielä kymmenen minuuttia leikkiä ja sitten hammaspesulle. [sanoi äiti]
– Ei tarvitse enää leikkiä. Minä voin mennä heti harjaamaan hampaat, vastasi Pikkiriikki kohteliaasti.
Koska sellaista ei ollut vielä ikänä kuunaan ikuna tapahtunut, Pikkiriikin äidillä loksahti suu auki hämmästyksestä.

Kirjan kieli on sujuvaa, omaperäistä ja hassuakin. Se sopii todella hyvin ääneenluettavaksi, varsinkin jos lukija viitsii vähän eläytyä lukemaansa. Meillä minä eläydyin niin, että puolisoani nauratti. Vähempikin olisi kuulemma riittänyt. Elävä kieli kuitenkin vei mukanaan. Tosin joissain kohdissa mietin, tajusikohan Sikuriina kaikkia vitsejä tai viittauksia. Ei kuitenkaan haitannut, vaikka ei aina tajunnutkaan, ei kaikkea tarvinnut tajuta. Ehkä seuraavalla lukukerralla avautuu taas jokin uusi kohta tai hauskuus. Tekee hyvää välillä lukea sellaista, mitä pitää vähän pureksia.

Kaksivuotias Kirppukin kuunteli sujuvasti, kun luimme kirjaa iltasaduksi. Hän nautti ja iloitsi kirjan hauskoista ja iloisen värikkäistä kuvista. Ninka Reitun kuvat tukivatkin lukukokemusta ja herättivät lisäksi keskustelua: Ihanko oikeasti se lumiauto lensi, kun se kerran kuvassakin näytti siltä? Onko Pikkiriikillä tosiaan oikea prinsessasänky? Miksi Makkara on niin pullero ja miksi Pikkiriikillä näkyy niin usein napa?

Pidin kirjassa valtavasti myös vanhempien lempeästä kasvatustyylistä. Kun Pikkiriikki yritti myydä pikkuveljensä kirpputorilla ja jäi siitä kiinni, hänen vanhempansa eivät rankaisseet Pikkiriikkiä, vaan ehdottivat seuraavaa:

– Kuules, mitä jos äiti ja isä lupaavat, että sinä saat enemmän rauhaa leikkeihisi ja sinä lupaat, että sinä olet hieman pitkämielisempi pikkuveljeä kohtaan, äiti ehdotti.
– Riippuu siitä, mitä pitkämielinen tarkoittaa, Pikkiriikki sanoi ihan hiljaa, sillä häntä nolotti kovin.
– Se tarkoittaa sitä, että sinä ymmärrät, että Urpo on paljon pienempi kuin sinä eikä tarkoita pahaa. Ei Urpo tahallaan sotke sinun leikkejäsi, hän on vain vielä niin kovin pieni, ettei osaa leikkiä yhtä hienosti kuin sinä.

Hieman minua häiritsi kirjassa Räkä-Eetun lurjusmainen hahmo. Tarvitseeko nykyaikainen tyttökirja todella tällaisen vastakkaista sukupuolea edustavan antagonistin toimiakseen? Onneksi kuitenkin Pikkiriikkiä ja Pöjöläistä kiusannut Räkä-Eetu esiintyi kirjassa vilahdukselta myös aivan tavallisena lapsena, ja onneksi Pikkiriikki ja Pöjöläinen osasivat suhtautua Räkä-Eetuun edes jokseenkin neutraalisti. Silti eräänlainen elähtäneiden sukupuolistereotypioiden tai tietynlaisen ihmistyypin korostaminen ei tuntunut istuvan muuten niin nykyaikaiseen kirjaan. Onneksi kirjassa itsessäänkin heräteltiin pohtimaan näitä asioita, kuten lasten kiltteyttä ja tuhmuutta. Melko paljon annoinkin anteeksi, kun luin kirjan loppupuolelta, mitä joulupukki kertoi Pikkiriikille:

– Ja jos ihan totta puhutaan, ei se lahjojen saanti ole kiltteydestä kiinni – kaikkein tuhmimmillekin minä vien vähän ilomieltä seuraavaan vuoteen. Kaikki lapset ja aikuiset ovat minulle ihan yhtä tärkeitä. On vain niin hirveän väsyttävää, kun te kaikki aina tappelette ja kiukuttelette ja keksitte kaikkea kamaluutta toisianne kohtaan. Siksi minä päätin vähän narrata, jotta te olisitte edes joskus nätisti ja kohtelisitte toisianne kauniisti. Jos sinä tietäisit, millaisia tuhmuuksia aikuiset keksivät, niin et kyllä ikimaailmassa uskoisi, Pukki huokaisi. 

Prinsessa Pikkiriikin talvi ei tosiaan ole mikään perinteinen prinsessakirja, eikä myöskään tavanomainen tyttökirja. Ja se siinä juuri onkin ihanaa! Suosittelen tutustumaan Pikkiriikkiin, Pöjöläiseen sekä ihanaan Makkara-koiraan!

-Saara

Kuvituskuvat kirjasta Prinsessa Pikkiriikin talvi, kuvittajana Ninka Reittu.

Kirja saatu arvioitavaksi kustantajalta.