#slowmorning: Minun tapani meditoida – mustikkamättäitä ja tuulenhuminaa

Tuuli suhisee. Haavanlehdet havisevat. Muuten on hiljaista. Aiemmin tihutti hieman. Nyt metsä tuoksuu taivaalliselta. Ja näyttää.

Kännykkä on taskussa, mutta ei tulisi mieleenkään vilkaista sitä. Keskityn täysillä vain ja ainoastaan siihen, mikä mätäs saa kunnian olla seuraavana vuorossa, missä on isoimmat mustikat, tuuheimmat varvut.

Sormet muuttuvat sinisiksi. Hyttyset löytävät minut. Kun vaan koko ajan olisi sopiva tuulenvire, niin ei tarvitsisi niistäkään välittää. Onneksi nykyään saa myös hajutonta hyttysmyrkkyä. Kotona sitä olisikin, vaan eipä se sieltä käsin paljoa auta. Hiljaisuus tihenee, kun ei tuule. Orava rapistelee oksalla.

En nyt poimi kiireellä. Nautiskelen. Valikoin isoimmat mustikanmollukat. Muutama päätyy suoraan suuhun.

Äh, kännykän herätyskello pärähtää soimaan taskussa. Jos en olisi sitä laittanut päälle, olisin taas unohtunut metsään liian pitkäksi aikaa. Alkaa olla aika mennä hoitamaan lasten iltapuuhia. Sain sentään kerättyä iltapalamustikat ja vähän ehkä pakkaseenkin.

Nyt, pari tuntia myöhemmin, olen edelleen ihan zen, vaikka lapset hilluvat, riehuvat, kiljuvat ja kikattavat sängyssä miten sattuu. Ilmeisesti tulimme liian aikaisin pötköttämään (voihan möhnä, olisin varmaan voinut olla ainakin vartin pidempään metsässä). Vielä ei ole Nukkumatti tulossa. Ehkä kohta. Onneksi on mustikkametsä. Ja vielä huominen aamupäivä mummilassa, jossa metsä ja lastenhoitoapu ovat harvinaisen lähellä molemmat.

Suosittelen testaamaan mustikkametsän rauhaa!

-Saara

Teksti julkaistu alunperin blogissani vauva.fi-alustalla heinäkuussa 2016.