Voihan vaiheet… Eli mitä tehdä, kun taapero tönii?

Lapsuus on täynnä vaiheita, kaikki vanhemmat tietävät sen. Netissä kiertää meemi siitä, ettei koskaan saa sanoa, että jokin vaihe olisi ohi, koska… No, eivät ne niin vain ohi mene. Paitsi että menevät. Huomaamatta. Uudet vaiheet korvaavat vanhat. Aina kuitenkin tuntuu jokin vaihe olevan menossa…

Meillä on nyt uusi vaihe. Olen ihmeissäni ja kummissani. Pikkuinen Kirppuni (1,5 vuotta), joka on aina ollut hymytyyppi, onkin ruvennut ”kehittämään luonnettaan”. Kirppu ei siis enää hymyile tyytyväisenä koko aikaa, vaan osaa osoittaa selvästi, jos ei tykkää jostain tai jos hän on eri mieltä jostain kanssani. Hänellä on oma tahto! Ja minä olen ihmeissäni!

Jos hän vaikka haluaa kävellä (ja sitä hän haluaa, paljon), hän ilmaisee sen kyllä hyvin selkeästi. Kirppu on nykyään myös hyvin tarkka omista leluistaa ja tavaroistaan ja omii helposti muiden tavaroita. Lisäksi Kirppu on ruvennut tönimään muita lapsia, lähinnä suunnilleen itsensä kokoisia taaperoita.

En muista, että Sikuriinalla olisi ollut tällaista vaihetta. Tosin, kun Sikuriina oli Kirpun ikäinen minä olin töissä ja mies kotona. Täytyykin kysellä mieheltä, muistanko ihan väärin. 😉 Joka tapauksessa tuntuu, että olen aika hukassa nyt äitinä ja kasvattajana. Mitä ihmettä tämä on? Miksi minun suloinen, pieni lapseni toimii näin?

Mitä sitten teen, kun Kirppu tönii? Toistaiseksi olen toiminut näin:

  • Olen puuttunut tilanteeseen heti eli estänyt häntä jatkamasta (ottanut syliin tai halaukseen) ja samalla pyytänyt anteeksi lapselta, jota Kirppu töni. Näin olen antanut Kirpulle esimerkin siitä, miten pyydetään anteeksi.
  • Olen sanoittanut Kirpulle, että hän toimi väärin, että töniminen sattuu ja toiselle tulee paha mieli eli pyrkinyt osoittamaan ja harjoittamaan empatiaa.
  • Lopulta joko mennyt Kirpun kanssa pois tilanteesta tai antanut hänen jatkaa leikkiä niin, että olen itse aivan vieressä. Tällä tavoin pyrin vahvistamaan oikeaa, toivottua toimintaa.

Toivon, että nämä askeleet ja niiden toistaminen auttavat tässä vaiheessa. Lisäksi tietenkin pyrin kehumaan ja kannustamaan Kirppua (siis silloin, kun hän toimii ”oikein”) sekä touhuilemaan ja nauramaan hänen kanssaan mahdollisimman paljon. Onneksi myös Sikuriina osaa (yleensä) tarjota pikkuveikalle myös hienon mallin siitä, miten erilaisissa tilanteissa toimitaan.

Nyt vihdoin, kun rupesin kirjoittamaan tätä bloggausta, ehdin vähän lukeakin aiheesta. Tästä Bebesinfon jutusta sain tukea omalle toiminnalleni ja omille ajatuksilleni ja käsityksilleni.

Onko teillä ollut samanlaista vaihetta? Miten olette toimineet? Mitkä keinot ovat auttaneet? Mitä mieltä olette noista Bebesinfon neuvoista?

Loppuun vielä (itselleni) muistutus siitä, miten tärkeää on jaksaa olla läsnä ja tukena, rakastaa ja näyttää se:

”Ei pieni puu vielä myrskystä tiedä.
Ei pieni puu vielä myrskyä siedä.
Ole suojana pienelle suuri puu,
jotta pienellä juuret vahvistuu.”

-Saara