Silloin kun on superolo -kirja puhuu tunteista sadun kautta

Silloin kun on superolo -kirja (2019) on saatu kustantajalta. Teksti sisältää kaupallisen linkin.

”Toisinaan Pieni herää väärällä jalalla ja kaikki tuntuu menevän pieleen. Mutta harmi ja paha mieli menevät ohi. Sade kastelee litimäräksi, mutta jättää jälkeensä ihania lätäköitä joissa voi loiskuttaa. Ja kun juuri on kaatunut pyörällä sata kertaa ja ajattelee, ettei ikinä opi ajamaan, sitä pysyykin pystyssä monta metriä.
Silloin tulee ihan superolo. Se näkyy hymynä. Ja hymy on niin kuin haukotus: se tarttuu!”
(Otava, 2019)

Olet varmaan huomannut, että niin meillä aikuisilla kuin etenkin kaikilla ympärillämme olevilla lapsilla jotkut päivät ovat ihania, keveitä ja helppoja, kun taas välillä kaikki tuntuu menevän mönkään ihan aamusta alkaen. Välillä itku saattaa yllättää vaikka iltaruoan aikaan, kuten meillä neljävuotiaalle Kirpulle kävi tässä eräänä päivänä. Toisaalta välillä voi huokaista onnesta, kun vaan yksinkertaisesti on sellainen superolo!

Silloin kun on superolo (Otava 2019) on jatkoa upean kirjailija-kuvittaja Ninka Reitun Sinä olet superrakas ja Oma rakas supernapa -kirjoille. Kirjassa seikkailevat aiemmistakin kirjoista tutut sankarit: Iso ja Pieni. He ovat ihan niin kuin me muutkin, mitä nyt vähän enemmän supersankareita. Mutta niin on oma neljävuotiaanikin – siksi hän varmaankin samaistui pieneen ihan harvinaisen paljon…

Ninka Reitun värikäs kuvitus on mielestäni ihanaa. Kuvat ovat selkeitä ja niissä on kivoja yksityiskohtia. Hahmojen ilmeitä ja kehonkieltä on hauska tutkia samalla, kun lukee kirjaa. Tunteet kuuluvat tekstissä, mutta myös näkyvät kuvissa. Mitään ei selitetä liikaa, vaan juuri sopivasti. Mielikuvitukselle riittää tilaa, mutta itse asia tulee kyllä selväksi.

Kirjasta löytyy jokaiselle jotakin

Neljävuotiaan Kirpun kanssa olemme tutkineet kirjaa monta kertaa. Usein on palattu aukeamalle, jossa Pieni harjoittelee lentämistä. Siinä Pieni harjoittelee hurjasti ja oppii kuin oppikin lentämään. Pieni toteaakin: ”Tunsin itseni hirmuisen taitavaksi, vaikka kaikki olikin ollut aluksi vaikeaa. Tai ehkä juuri siksi.” Kirppua nimittäin pohdituttaa nyt luisteleminen. Viime talvena emme saaneet kolmevuotiasta edes kokeilemaan luistimia. Nyt hän on luvannut, että hän tulee luistelemaan siskon kanssa, kunhan minä pidän koko ajan tiukasti kiinni. Täytyy toivoa, että Pienen esimerkki saa meidänkin pienen harjoittelemaan ahkerasti, kunnes saa onnistumisen elämyksen. Se jos jokin tuo superolon!

Tokaluokkalainen Sikuriina taas on pohtinut viime aikoina paljon kaverisuhteita. Häneen kirjassa iski kohta, jossa Pieni näkee ystävänsä Hipun, joka on pihalla aivan yksinään. Sikuriina tykkää kuulemma välillä olla välitunneilla yksin ja seurailla muita, mutta hänestä ei ole kivaa, että kukaan joutuu jäämään yksin. Siksi Sikuriinaa viehätti se, miten Pieni kävi kirjassa hakemassa Hipun mukaansa lentämään: ”Sitten Hippu pääsi lentämään kanssamme, ja hän tuli siitä niin iloiseksi. Ja minäkin tulin – oli mahtavaa, kun paras ystävä oli onnellinen.”

Helppoa ja kivaa tunnekasvatusta

Aikuiselle kirja on hyvä muistutus siitä, että me koemme kaikki valtavan paljon tunteita päivän aikana ja että lapset eivät välttämättä osaa ottaa vastaan kaikkia tunteita ilman aikuisen tukea ja apua. Toisaalta me aikuiset voisimme ottaa lapsista mallia ja pysähtyä välillä kiireen keskellä vaikka tutkailemaan maailmaa naama kiinni heinikossa: ehkä mekin huomaisimme ”heinien seassa mitttarimadon, kovakuoriaisen ja miljoona murkkua” ja unohtaisimme hetkeksi kiireen ja kiirehtimisen.

Sikuriinan mielestä on myös tärkeää muistaa, että superoloja voi olla erilaisia: voi olla yhtäkkiä hirveä superkiukku, mutta toisaalta senkin voi saada laantumaan ajattelemalla kivoja juttuja – tai menemällä jonkun tärkeän ihmisen kainaloon. Paras superolo kuitenkin on se, kun kaikki on hyvin, vaikka silloin kun luetaan yhdessä sohvalla peiton alla ilman kiireen hippuakaan.

Superolo saattaa löytyä vaikka heinikosta!

Kirja on 30 sivua pitkä ja tekstiä on suht vähän, joten se on sopivan pituinen iltasaduksi. Sitä ei kuitenkaan kannata lukea kiireellä. Suosittelen ehdottomasti lukemaan kirjaa rauhassa, ja puhumaan samalla tunteista, joita voi kohdata päivän aikana. Miten niihin kannattaa suhtautua? Mikä auttaa, jos tunne valtaa yllättäen? Kannattaa myös muistuttaa lasta, että tunteet ovat ohimeneviä – hetken kuluttua saattaa olla ihan erilainen tunne, kuten kirjassakin. Näin lapsi oppii lukuhetken aikana suunnattoman tärkeitä tunnetaitoja, joista saattaa olla hyötyä vaikka sitten, kun seuraavan kerran ruokapöydässä tulee itku.

Ihania lukuhetkiä!

-Saara